torstai 5. marraskuuta 2015

54. Lancelot

Kevät tuli sinäkin vuonna yhtä salaperäisenä, yhtä voittoisana, yhtä taianomaisena kuin aina. Järven vesi muuttui harmaasta siniseksi taivaan mukana, nurmikko koivujen alla värjäytyi mehevän vihreäksi, ja kukat pursuilivat omena- ja luumupuiden oksilla.

Sinä keväänä Grace otti tavakseen lukea läksyjään ulkona puutarhapöydän ääressä, vaikka rouva Wallace olikin varma, että hän hankkisi itselleen keuhkotaudin ja kuolisi pois, ”mutta minkäpä minä sille voin, kun ei kerran neidin sovi kuunnella kokeneempia”. Lancelot makasi usein hänen jaloissaan auringossa, ja Emma Wood käpertyi hänen syliinsä. Toisinaan Gordon kapusi aidan yli kirjoineen, ja he lukivat yhdessä. Hän tuli silloinkin, jos Maisie tai Beth Cairn olivat tulleet lukemaan läksyjä Gracen kanssa, mutta jos Axel oli ehtinyt paikalle, Gordon pysyi poissa.

Faith puolestaan ei tullut useinkaan koulusta suoraan kotiin, vaan sanoi olleensa lukemassa loppukokeisiin Lilyn tai Edinan kanssa. Pari kertaa äiti soitti MacBridelle tai MacMahonille muka jollakin asialla, mutta tosiasiassa kautta rantain tiedustellakseen, oliko Faith todella ollut siellä sinä iltapäivänä. Kertaakaan ei sisar ollut vielä jäänyt valheesta kiinni, ja Grace toivoi hartaasti, että tämä olisi unohtanut koko Dugald Farlanen.

Evan, Gus MacDonald ja Niall Ramsay kuluttivat kaiken vapaa-aikansa harjoittelemalla erätaitoja, joita tulevan kesän partioleirillä tarvittaisiin. Tietystikään leiri ei olisi sellainen elämys kuin jamboree oli ollut, mutta pojat olivat silti siitä tavattoman tohkeissaan.

Se kuulosti niin jännittävältä, että Walterkin harkitsi vakavasti partioon liittymistä. Kaikkien yleiseksi helpotukseksi hän kuitenkin luopui tuumasta. Poika oli ”muurahaisia täynnä”, kuten Glen Longin isoisä sanoi, ja toi tämän tuosta koulusta muistutuksia levottomasta käytöksestään. Grace kuuli äidin sanovan rouva Wallacelle, että niin hyvää kuin tietty kurinalaisuus epäilemättä Walterille tekisikin, tämä olisi todennäköisesti vain aiheuttanut kaaosta sudenpennuissa.

Moira oli nyt yhdentoista ikäinen nuori neiti, jonka elämä oli täynnä suurta draamaa. Hänen ystävyytensä Catrina Ramsayn ja Megan Irvinen kanssa oli joka toinen päivä ylimaallisen hellää ja ikuisesti kestävää, kunnes se joka toinen päivä murskaantui täydellisesti johonkin suureen riitaan ja vakuutuksiin siitä, etteivät tytöt enää milloinkaan puhuisi toisilleen. Grace huomautti välillä Moiralle, että hänen murjotuksensa Axelia tai Gordonia kohtaan oli sentään ollut johdonmukaista, mutta Moira tiuskaisi vastaan, että niin kauan kuin Jane Paton ei puhunut Gracelle, tämän oli turha tulla neuvomaan muita.

Itse asiassa Jane kyllä jo puhuikin, sillä hän oli havainnut hiukan hankalaksi koettaa olla puhumatta Gracelle, jos puhui muille tytöille. Lisäksi sekä Axel Barclay että Gordon MacDonald olivat yleensä aina jossakin Gracen lähettyvillä, ja vaikka Jane olikin hiukan katkera siitä, että molemmat pojat tuntuivat olevan aivan sokeita muille tytöille, hän eli vielä toivossa. Mutta se, että Jane puhui Gracelle, ei estänyt häntä tekemästä piikikkäitä huomautuksia milloin Faithista, milloin Gracesta itsestään. Grace nieli ne nöyrästi, koska oli itsekin harmissaan Faithin ailahtelevaisuudesta ja typeristä romanttisista haaveista.

Mitä taas Gracen seuraelämään tuli, Axel oli ottanut tavakseen kysyä häneltä melkein joka lauantai, lähtisikö hän jäätelölle tai elokuviin tai illalla tanssimaan. Grace vastasi joka kerta, että hänen täytyi ensin kysyä äidiltä. Tietysti hänen pitikin, mutta toisinaan Grace käytti äitiä tekosyynä sanoessaan, ettei mitenkään nyt päässyt.

Se ei ollut aivan totta, mutta ei aivan valhettakaan, sillä ”päässyt” oli melkein sama kuin ”tahtonut”. Vaikka Grace piti Axelista kauheasti, hän ei halunnut kenenkään väittävän, että olisi ”kulkenut” tämän kanssa — ja kaikkein vähiten hän tahtoi tuollaisten puheiden menevän Gordonin korviin. Valitettavasti Gordon silti hyvin nopeasti pääsi selville Axelin kysymyksistä ja alkoi puolestaan jo perjantai-iltana ”tehdä varauksia”, kuten Grace ärsyyntyneenä päiväkirjaansa kirjoitti.

Jos hän sitten lähtikin nummille tai elokuviin tai mihin tahansa Gordonin kanssa, oli Iona Barclay vuorenvarmasti juuri silloin tullut Moiran luo leikkimään tai toisinpäin. Sillä vaikka Moira riiteli hurjasti Catrinan ja Meganin kanssa, hän ei jostakin syystä milloinkaan suuttunut Ionaan, vaikka Grace sitä joskus melkein toivoi. Ja niinpä usein jo sunnuntaina kirkossa Axel kuiskasi Gracen korvaan, että tämä oli kuulemma päässyt jonkun muun kanssa ulos edellisenä iltana.

Gracen oli pakko myöntää — sillä kevätaurinko tuntui tekevän hänetkin vähän hurjaksi — että tavallaan tämä kaikki oli imartelevaakin. Mutta hän koetti silti noudattaa äidin ohjeita ja mennä huvituksiin mieluiten ystävättäriensä kanssa tai sitten niin suurella tyttö- ja poikajoukolla, ettei kukaan voinut nähdä siinä mitään ”sitoutumista”. Sillä vaikka Gordon oli hänen paras ystävänsä, hän ei tahtonut millään tavalla rohkaista pojan ärsyttävää omistushalua.

Hyvin usein Grace jäikin mieluiten kotiin lukemaan, piirtämään ja unelmoimaan. Hänestä oli suloista käpertyä verannan korituoliin kirjoineen ja vihkoineen, kuunnella lintujen konserttia vihertyvissä koivunlatvoissa ja rapsutella ajatuksissaan Lancelotia korvan takaa.

Lancelot olikin ainoa, johon kevät ei tuntunut vaikuttavan virkistävästi. Päinvastoin se kävi päivä päivältä yhä hitaammaksi ja väsyneemmäksi. Sen tassut eivät enää juosseet kaniinien perässä edes unessa, se ei kuullut enää käytännöllisesti katsoen mitään, ja rouva Wallace olisi saanut paistaa vaikka kokonaisen porsaan ilman, että Lancelot olisi haistanut tuoksun.

Walterin yhdeksänvuotispäivänä toukokuussa Koivuranta oli täynnä pikkupoikia, juoksua, huutoa ja meteliä. Vielä joitakin vuosia aiemmin olisi Lancelot ottanut iltapäivästä ja leikkitoverien joukosta kaiken ilon irti, mutta nyt se vain makaili verannalla ja näytti jotenkin haikealta. Välillä sen toinen etukäpälä nytkähti, aivan kuin se olisi ollut loikkaamaisillaan mukaan leikkiin, mutta tajunnut viime hetkessä, ettei enää kykenisi.

Kun viimeisetkin vieraat olivat menneet ja juhlien jälkiä korjattiin — valitettavasti myös kirjaimellisesti, sillä Danny Keir oli katkaissut vanhimman omenapuun oksan siinä roikkuessaan — Lancelot ei edelleenkään osallistunut puuhailuun. Se makasi pää käpälissä, ja sen hiukan sameat silmät seurasivat tarkkaavaisina lauman liikkeitä, mutta se ei lähtenyt itse liikkeelle.

-No, Lance, äiti sanoi mennessään sisälle. -Tulehan, niin saat jotakin hyvää.

Lancelot nosti päätään ja vinkaisi vähän.

-Ruokaa, Lance, äiti sanoi kovemmalla äänellä.

Koira vinkaisi taas, ja äiti kääntyi kynnykseltä katsomaan.

-Lance?

-Ei se kuule sinua, sanoi isä, joka oli pilkkonut katkenneen omenapuunoksan kanakopin takana. -No, Lance, nyt mennään sisään!

Mutta koira vain vinkaisi. Ja vähitellen he kokoontuivat kaikki sen ympärille, ja se katsoi heihin jokaiseen vuorotellen kuin koettaen sanoa, että yritti kyllä parhaansa, mutta ei vain päässyt pystyyn.

-No, Lancelot, noin siinä käy kun vain makailee päivät pitkät, isä sanoi ja tarttui koiraan. -Annas kun minä autan, nousehan nyt.

Hän polvistui Lancelotin viereen ja kohotti sitä. Koira koetti ottaa jaloilleen, mutta tassut menivät alta, ja ellei isä olisi pitänyt siitä kiinni, se olisi pudonnut kipeästi takaisin lattiaan.

Kaikki olivat aivan hiljaa, melkein hengittämättä. Isä laski Lancelotin varovasti takaisin lattialle ja painoi hetkeksi kasvonsa sen turkkiin. Sitten hän kohottautui ja katsoi äitiin, ja äiti nosti käden suulleen ja räpytteli kiivaasti silmiään.

-Onko se sairas, isä? Evan kysyi kauhistuneena.

-Se on hyvin vanha, Evan, isä sanoi. -Se on yhtä vanha kuin Donald, ja seitsemäntoista vuotta on koiran iässä hirvittävän paljon.

-Mutta onko se sairas? Evan intti ymmärtämättä tai tahtomatta ymmärtää, mitä isä yritti sanoa. -Meidän pitää hakea Fergus-setä sitä katsomaan!

-Fergus-setä on ihmisten lääkäri, ei eläinlääkäri, äiti sanoi lempeästi.

-Niin mutta…

-Kas niin, isä sanoi, nosti Lancelotin syliinsä ja nousi, -mennään nyt sisälle. Lance on ollut koko iltapäivän ulkona, ja ehkä se on vain vähän kangistunut. Grace, juokse lämmittämään sille maitoa, se saattaa auttaa. Eikä se ole kunnolla syönytkään.

Isä kantoi koiran eteisen nurkkaan, tutulle matolle, joka sen makuupaikkana oli. Sitten hän istuutui lattialle koiran viereen ja alkoi hieroa sitä varovasti ja lempeästi. Kun Grace toi lämpimän maidon, isä kohotti kuppia, niin että Lancelotin oli helpompi latkia, ja äiti pilkkoi sen ruoan pieniksi suupaloiksi, jotta sen ei tarvinnut purra niin paljon.

Lancelotia ei jätetty yksin koko iltana. Sen vieressä oli aina joku, sen turkkia silittelivät koko ajan lempeät kädet, sen korvaan kuiskailtiin taukoamatta ystävällisiä sanoja ja paranemistoivotuksia. Lancelot katsoi pienempiin ja suurempiin hoitajiinsa uskollisilla silmillään, nuoli kättä kiitollisena, vingahti ystävällisesti, mutta ei noussut.

-Äiti, Grace kuiskasi kyyneleet silmissä, kun äiti tuli sanomaan hyvää yötä tyttöjen huoneeseen, -eihän… eihän Lancelot…

-Shh, äiti sanoi ja suuteli häntä. -Katsotaan nyt. Isä soittaa huomenna Keith-sedälle, hän ymmärtää paljon eläimistä.

Aamulla Lancelot makasi samalla paikalla samassa asennossa, johon se oli illalla jätetty, vain sillä erotuksella, että Emma Wood oli painautunut huolehtivasti sen kylkeä vasten ja nuoli sen tassua. Isä kantoi koiran ulos tarpeilleen ja taas takaisin, ja sitten hän meni puhelimeen.

-Keith tulee käymään, hän sanoi palatessaan aamiaispöytään.

-Hyvänen aika, äiti sanoi, -näkeekö hän sellaisen vaivan.

Mutta he kaikki tiesivät, että mikään vaiva kenellekään heidän lähipiirissään ei olisi liian suuri, kun kyseessä oli Lancelot. Ritarillisen nimensä velvoittamana se oli kuudentoista vuoden ajan pitänyt huolta Koivurannasta ja sen asukkaista viisaasti ja päättäväisesti niin sodassa kuin rauhassa.

-Isä, Evan sanoi kyyneleet silmissä, -älä anna Lancelle tapahtua mitään!

-Lance on täällä, kun sinä tulet koulusta, vakuutti isä, joka oli isoäidin vierailun jälkeen suhtautunut hiukan kärsivällisemmin Evanin itkuherkkyyteen. -Minä lupaan sen.

-Emmekö me voi jäädä pois koulusta ja odottaa Keith-setää? Walter kysyi toiveikkaasti.

-Ette, äiti sanoi. -Lancelotin pitää saada levätä.

Niin he joutuivat lähtemään kouluun, vaikka kukaan ei kyennyt oikein täysin keskittymään tunteihin. Kun Grace kertoi Gordonille koulumatkalla tilanteesta, tämä kysyi hyvin varovasti, tulisiko Grace tanssitunnille, olihan tiistai, mutta vetäytyi hienotunteisesti, kun tyttö puisti päätään kauhistuneena moisesta ajatuksestakin.

Koulupäivä tuntui loppumattoman pitkältä, ja heti kellon soidessa Grace sieppasi laukkunsa ja juoksi ulos luokasta, aulan halki, alas portaita ja rantatielle odottamatta Axelia tai Gordonia tai ketään. Vaikka isä oli luvannut, hän pelkäsi, että kotiin tullessa Lancelotin matto olisi tyhjä.

Mutta se ei ollut. Lancelot makasi tutulla paikallaan, ja sen kuonon vieressä lautasella oli maksapasteijaa — herkkua, jota rouva Wallace yleensä ei koiralle syöttänyt — melkein koskemattomana. Keith-setä oli kumartunut koiran yli ja silitteli sitä. Hänen vieressään seisoivat Moira, Walter ja Evan kuin vartiossa.

-Paraneeko se? Gracen suusta lipsahti, ennen kuin hän ehti sanoa edes hyvää päivää.

Keith-setä katsoi isään, isä katsoi äitiin, ja Evan ja Moira alkoivat itkeä.

-Lancelot on hyvin vanha koira, Keith-setä sanoi ja suoristautui. -Hyvin vanha ja ilmeisesti hyvin sairas. Sillä on varmasti kipuja, vaikka se on reipas eikä näytä niitä.

Walterin huulet alkoivat vapista, ja Grace tunsi, miten kyynelkarpalot valuivat alas hänen poskilleen.

-Hyvä tavaton, mutisi rouva Wallace ja niisti nenänsä, -sehän on vain koira.

-Ei se ole vain koira! huusi Walter ja polki jalkaa. -Se on Lancelot!

-Walter, sanoi äiti, mutta hänen äänensä oli oudon paksu. Ja sen sijaan, että Walter olisi jatkanut raivoamista, tämä syöksyi yhtäkkiä nyyhkyttäen äidin helmoihin tavalla, jota ei yleensä pitänyt laisinkaan yhdeksänvuotiaan nuoren miehen arvolle sopivana.

-Haluatko, että minä… Grace kuuli Keith-sedän kysyvän isältä ja vilkaisevan hattuhyllylle, jonne oli nostettu pitkulainen kotelo. Grace tiesi kyllä, mitä siellä oli sisällä, ja miksi Keith-setä oli ottanut sen mukaan.

-Ei, isä sanoi. -Minä teen sen itse.

-Oletko varma?

-Olen. Sen verran minä olen Lancelle velkaa.

-Haluatko, että jätän kiväärin? Kettuja ei ole näkynyt koko keväänä, se joutaa kyllä.

Mutta isä puisti päätään ja sanoi jotakin niin hiljaa, ettei Grace saanut siitä selvää.

Keith-setä ei halunnut jäädä teelle, vaan otti asekotelonsa, taputti vielä kerran Lancelotin päätä ja meni. Faith tuli häntä vastaan portilla ja juoksi sisään yhtä kauhuissaan kuin Grace äsken, sillä hän luuli myöhästyneensä.

Sinä iltana kenelläkään ei ollut nälkä, eikä kenelläkään ollut menoa, eikä kukaan jaksanut välittää läksyistä. He piirittivät Lancelotin, silittivät sitä, tarjosivat sille vettä ja herkkuja, joita rouva Wallacen kätköistä tuntui yhtäkkiä löytyvän huomattavia määriä. Lancelot nuoli ystävällisesti heidän käsiään, joi vettä, mutta ei syönyt. Sen sijaan se katsoi heitä tavalla, joka tuntui pysäyttävän Gracen sydämen.

-Se tietää, hän sopersi, ja Faith nyökkäsi nyyhkyttäen.

Grace poistui Lancelotin vierestä vain siksi ajaksi, mikä kului luonnoslehtiön ja kynän noutamiseen. Sitten hän istuutui ja piirsi vielä yhden kuvan rakkaasta Lancesta, jolla oli niin paljon ystäviä. Tohtorilan pojat olivat tulleet hekin sanomaan hyvästi, ja Walter intti äidille niin kauan, että tämä suostui lopulta soittamaan Glasgow’hun kertoakseen suru-uutisen Donaldille ja Archielle.

Sitten isä tuli yläkerrasta. Hän oli heittänyt olkapäälleen vanhan huovan, ja hänen sarkapuseronsa taskussa pullotti jotakin kulmikasta.

-Kas niin, lapset, hän sanoi. -Lance on elänyt hyvän ja pitkän elämän. Meidän on aika päästää se taas kaniinijahtiin nuorena ja terveenä.

Hän kumartui nostamaan Lancelotin käsivarsilleen, ja koira painautui häntä vasten luottavaisesti. Sitten se haukahti, hiljaa ja ystävällisesti, aivan kuin sanoen: ”Tee, mitä on tehtävä, isäntä, se on minun parhaakseni.”

Evan itki ääneensä äidin sylissä, Moira ja Walter parkuivat rouva Wallacen kainalossa, Faith nikotteli nenäliinansa takana ja Gus ja Torquil pyyhkivät neniään paidanhihoihinsa tavalla, joka tulisi aiheuttamaan keskustelua tohtorilassa. Grace vain tunsi, miten kyyneleet tulvivat esiin. Ettei olisi Lancelotia! Ettei kukaan enää tulisi ovelle vastaan, kerjäisi herkkuja pöydästä, leikkisi ulkona Walterin ja Torquilin kanssa!

Hänkin olisi tahtonut parkua katsellessaan ulko-ovella, miten isä käveli Lancelot sylissään pihan halki, mutta ei pystynyt kuin valuttamaan hiljaisia kyyneleitä. Kun isä meni ulos portista ja kääntyi rantatielle, hän näki, että tämä puhui Lancelotille, ja koira nuoli isän kasvoja. Miten isä saattoi — miten hän pystyi — ja millä hän sen tekisi? Miksei hän ollut ottanut Keith-sedän asetta?

Samassa Grace tunsi, miten joku pujotti kätensä hänen käteensä. Se oli Gordon, joka puristi lujasti ja myötätuntoisesti hänen sormiaan. Ja yhtäkkiä Gracen hiljainen itku loppui, hän parkaisi, painautui Gordonia vasten ja itki hillittömästi tämän olkapäähän.

-Hyvänen aika, sanoi rouva Wallace vapisevalla äänellä, -lopettakaa nyt, lapset! Ette te itkeneet omaa isoisäänne tuolla tavalla talvella.

-Isoisä ei ollut asunut meillä a-a-a-aina! huohotti Walter, joka oli aivan valkoinen ja haukkoi henkeään, niin että äiti hakkasi häntä selkään ja pyysi rouva Wallacea tuomaan vettä.

-Rouva Wallace on oikeassa, hän sitten sanoi. -Me emme saa itkeä näin, kun Lancelotin on kohta hyvä olla. Se on itsekästä. Isällä on hyvin vaikea tehtävä edessään, emmekä me nyt kyllä yhtään auta häntä siinä.

-M-millä isä… Faith huohotti kesken itkunsa kykenemättä lopettamaan lausetta.

Äiti ja rouva Wallace vilkaisivat toisiinsa.

-Isällä on ase, äiti sitten sanoi. -Sotamuisto. Älkää nyt kysykö enempää. Älkääkä varsinkaan kysykö mitään, kun hän tulee.

Tieto oli niin yllättävä ja käsittämätön, ettei kukaan heistä todellakaan kysynyt, ei edes Moira. Sen sijaan Grace vetäytyi kauemmaksi Gordonista tajutessaan, ettei ollut sopivaa nojailla tähän ylipäätään eikä varsinkaan äidin nähden, ja he kaikki koettivat rauhoittua. Äiti oli oikeassa: oli itsekästä itkeä sen tähden, että Lancelotin olisi kohta hyvä olla.

-Kuulemmeko me, kun… Evan kysyi silmät kauhusta laajenneina.

-En usko, äiti lohdutti. -Isä käveli kauas.

-Onhan… onhan isä… hyvä ampumaan?

-Hän on erinomainen ampumaan. Hän osuu täsmälleen siihen mihin aikookin.

Eivätkä he kuulleetkaan mitään, eivät mitään muuta kuin tuulen huminaa koivun latvoissa ja lintujen laulua ja ihmisten ääniä kadulta. Mutta sitten herra Wallace tuli ulos naapuritalon portista ja sisään heidän portistaan. Hänellä oli kaksi lapiota.

-No, kuka tulee minulle avuksi? hän kysyi ystävällisesti.

-Minä! sanoi Evan, jonka silmät olivat lähes muurautuneet umpeen itkusta, ja joka epätoivoisesti koetti palauttaa miehekkyyttään.

Niin hän otti toisen lapion ja auttoi herra Wallacea kaivamaan syvän kuopan erään koivun juurelle, vaikka maa oli kovaa ja koivunjuuret sitkeitä. Kuoppa oli valmis juuri, kun he näkivät, miten isä palasi rantatietä pitkin. Hän käveli hitaasti ja kantoi velttoa ja elotonta, vanhaan huopaan käärittyä myttyä.

Kukaan ei äännähtänyt, ei edes nyyhkäissyt, kun isä tuli portista kantamuksensa kanssa. Kuin yhteisestä sopimuksesta he sen sijaan menivät alas verannan portaita tätä vastaan. Emma Wood seurasi heitä, aivan kuin sekin olisi ymmärtänyt, mitä oli tekeillä.

-Kas niin, isä sanoi käheästi, -Lancella ei ole enää kipuja.

-Isä, Moira sopersi, -onko Lance nyt taivaassa isoisän ja enkelivauvan luona?

-Hyvä lapsi, puuskahti rouva Wallace, -eihän…

-Sinun pitää kysyä sitä pastori Torranilta, hän osaa varmasti selittää, äiti keskeytti nopeasti ja vilkaisi rouva Wallaceen varoittaen. -Lancelot oli uskollinen ja hyvä koira.

Samassa Grace muisti jotakin. Hän käännähti, juoksi takaisin sisälle ja sieppasi eteisen lattialta Lancen makuumaton, jonka näkeminen tuntui melkein ylivoimaiselta.

-Tässä! hän huudahti juostessaan takaisin ulos. -Lancen pitää saada oma mattonsa!

-Se oli viisaasti ajateltu, Gracie, äiti sanoi. -Laitetaan se haudan pohjalle.

-Voimmeko me laulaa virren? Evan kysyi vapisevalla äänellä, kun Grace polvistui laskemaan maton kuopan pohjalle, ja sitten isä polvistui kuopan toiselle puolen laskeakseen huopamytyn alas. Hän oli käärinyt Lancelotin niin huolellisesti, ettei edes hännänpää pilkahtanut näkyviin, mutta silti Gracen sydän tuntui halkeavan, kun hän katsoi tuota harmaata kääröä.

-Hyvä tavaton, rouva Wallace sanoi, -tietenkään…

-Tietenkin voimme, äiti keskeytti taas. -Jos teille tulee siitä parempi olo.

Ja niin he muut lauloivat, kun isä ja herra Wallace täyttivät kuopan ja tasoittivat sen. Gordon oli taas pujottanut sormensa Gracen sormien lomaan, eikä Grace jaksanut välittää siitä, näkisikö äiti tai Moira tai joku.

Emma Wood istui häntä sievästi käpälien ympäri kiedottuna koko virren ajan. Mutta kun laulu loppui ja isä ojensi lapionsa herra Wallacelle, Emma Wood nousi, tassutteli kummun päälle ja asettui siihen makaamaan.

-Kappas vain, sanoi herra Wallace, -saitteko te nyt oman Greyfriarsin Bobbyn!

-Emma Wood on liian hemmoteltu käydäkseen kunnon Bobbysta, äiti sanoi liikuttuneena. -Se tahtoo sisään, kun sen tulee vilu ja nälkä. Mutta annetaan sen nyt hyvästellä ystävänsä. Rouva Wallace, onkohan meidän mahdollista saada jokin vaatimaton hautajaisateria?

Rouva Wallace tuhahti.

-Vaatimaton! Olisipa se häpeä, ellei noin hyvää koiraa muistettaisi kunnon pidoilla. Minäpä katson, mitä voin saada aikaan.

Samassa Alice-täti tuli tohtorilan aidan taa kutsumaan poikia illalliselle. Hän katsoi Lancelotin kumpua, ja sitten hän halasi äitiä aidan yli, ja Grace oli melkein varma, että hänenkin silmissään oli kyyneleitä.

Isä meni suoraan yläkertaan, ja kun hän tuli takaisin ja veti auki puseronsa vetoketjun ripustaakseen takin naulakkoon, sen taskussa ei pullottanut enää mitään. Grace puri huultaan, jotta ei olisi vahingossakaan kysynyt, mutta häntä vavisutti. Miten paljon sota-ajan salaisuuksia äidillä ja isällä oikein lopulta oli?

Kun he istuutuivat illalliselle, joka ei todellakaan ollut vaatimaton, talo tuntui omituisen tyhjältä. Eteisen lattiassa oli tummempi kohta siinä, missä Lancelotin matto oli ollut niin kauan, ja Emma Wood viipyi yhä ulkona haudalla. Jopa Moira oli vaisu ja hiljainen, vaikka yleinen itkun hyrske olikin vaimennut.

-Isä, Walter yhtäkkiä sanoi varovasti, -opetatko sinä minua ampumaan, kun minä tulen isommaksi?

Pöytään laskeutui äskeistäkin syvempi hiljaisuus, ja isän katse muuttui oudon tyhjäksi.

-Minä rukoilen, hän sanoi hiljaa, -ettei sinulla tulisi koskaan elämässäsi olemaan mitään syytä opetella ampumaan.

-Mutta Arthur MacRobin isä metsästää ja…

-Se on hänen asiansa, isä keskeytti. -Suokoon Jumala, ettei kukaan tässä talossa tarvitsisi koskaan enää asetta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti