perjantai 6. marraskuuta 2015

55. Tanssiaiset

Oli omituista, miten suuren aukon vanha ja väsynyt Lancelot tuntui jättäneen koko Koivurannan elämään. Kaikki väistivät vaistomaisesti pitkään sitä kohtaa, jossa se oli yleensä maannut, ja Emma Wood vaelteli huoneissa levottomana, kuin jotakin etsien, milloin ei maannut haudalla — josta tosin tuli pyytämättä sisälle aina ruoka-aikaan ja huonolla säällä.

-Haluaisitko sinä uuden koiran? Gordon kysyi Gracelta Faithin syntymäpäivän iltana, kun he olivat livahtaneet ulos puutarhaan teenjuonnin jälkeen. Sisällä äiti ja tädit keskustelivat kai enimmäkseen tulevista tanssiaisista.

Grace huokasi.

-En minä tiedä, hän sanoi. -En ainakaan vielä. Kuvittelisin, että se olisi samanlainen kuin Lance, ja kun se ei olisikaan… Enkä minä tiedä, tahtovatko äiti ja isäkään uutta koiraa. Isä antoi Lancen äidille sodan aikana, kun äiti pelkäsi täällä yksin Stun ja Archin ja Donin kanssa. Eikä nyt ole sota.

-Eri jännää, että sinun isälläsi on ase, Gordon sanoi ihaillen. -Oletko sinä tiennyt siitä?

-En. Enkä olisi halunnutkaan tietää. Gracea vavisutti. Hän ei tahtonut ajatella isää ja Lancelotia ja asetta yhtä aikaa, mutta ei voinut mitään mielikuvalle, joka kiusasi häntä. -Että isä pystyy — tappamaan!

-Sinun isäsi on ollut sodassa, huomautti Gordon, joka oli aina hiukan harmissaan isänsä kotirintamavelvollisuuksista sodan aikana. Olisi ollut niin hienoa päästä kerskailemaan sankariteoilla, kuten toiset pojat kerskuivat isistään!

-Älä! Gracen ajatuksiin alkoi tulla aina vain pahempia mielikuvia, ja hän puisti raivokkaasti päätään. -Puhutaan jostakin muusta.

He alkoivat keskustella lukukauden viimeisistä kokeista ja kevättutkinnosta ja siitä, että Gracella oli jäljellä vain yksi kouluvuosi.

-En minä tiedä, Grace vastasi epävarmasti Gordonin kysymykseen tulevaisuudensuunnitelmista. -Kaikki sanovat, että minun pitäisi opetella piirustamista, mutta silloin minun pitäisi lähteä kotoa pois.

-Odota minua vuosi, niin me voimme lähteä yhdessä, Gordon ehdotti toiveikkaana. -Minä lähden joka tapauksessa suorittamaan lukion, varmaankin Edinburghissa, kun sitten joka tapauksessa aloitan siellä lääketieteellisessä.

Grace huokasi. Häntä vähän ahdisti aina, kun he puhuivat tulevaisuudesta, sillä Gordon oli niin varma siitä, mitä tahtoi ja mitä aikoi tehdä. Grace ei ollut varma mistään.

Hän oli kyllä Rose-tädin neuvosta keskustellut äidin ja isän kanssa opinnoistaan, ja nämä olivat sanoneet, että Gracen pitäisi kehittää lahjaansa ja opiskella taidealaa. Mutta he olivat sanoneet myös, että taiteilijan ammatti oli kovin epävarma, ja että Gracen kannattaisi suorittaa varmuuden vuoksi vaikkapa piirustuksenopettajan tutkinto. Mutta ei hän tahtonut opettajaksi! Eikä hän osannut ajatella työpaikkojen ja tulojen varmuutta. Hän vain rakasti piirtämistä.

-Tai tietysti sinä voit jäädä kotiinkin, Gordon jatkoi. -Ja odottaa täällä, kunnes minä olen valmis.

-Valmis? Grace toisti, sillä hän oli ollut syvissä ajatuksissa.

-Niin. Gordon katsoi häneen silmillään, jotka olivat mustat kuin piikivet. -Katsotaan sitten, mihin me asetumme.

Grace punastui enemmän kiukusta kuin hämmennyksestä.

-Älä ole typerä, hän puuskahti. -Minä menen sisään katsomaan lehtiä.

Alice-täti oli viimeisimmällä St. Andrewsin matkallaan hankkinut pinon muotilehtiä, joita auliisti lainasi Koivurantaan. Ja rouva Wallace, joka oli vieläkin hiukan loukkaantunut siitä, ettei ollut kelvannut ompelemaan Faithille iltapukua, heittäytyi täydellä tarmolla valitsemaan puvunmalleja jäljellä oleville tytöille.

Koko kesäkuu kuluikin suloisessa tulevan juhlan suunnitteluhälinässä. Äiti tosin koetti saada tytöt rauhoittumaan ja keskittymään viimeisiin kouluviikkoihin, mutta se oli melko toivotonta. Faithin komerossa roikkuvaa uutta pukua ihailtiin vähintäänkin kerran päivässä, ja kun rouva Wallacen ompelukset etenivät, ihailtavaa tuli aina vain lisää.

Eräänä läpikuultavana iltana oli Gracen vuoro seistä jakkaralla olohuoneessa, jotta rouva Wallace sai helman mitattua ilman, että joutui konttaamaan lattialla. Koska Faithin puku oli sifonkia, äiti ja rouva Wallace olivat ostaneet sifonkia myös Gracen ja Moiran pukuihin. Gracen puku ylsi nilkkoihin asti, siinä oli pienet pulleat puhvihihat, pikkuinen pyöreäkaarinen kaulus ja leveä sifonkivyö.

Ja se oli vihreä. Täydellisen vaaleanvihreä, juuri oikeansävyinen, jotta se sai Gracen punaisen tukan loistamaan ”niin kuin joku olisi kehrännyt auringonlaskua”, kuten Moira ihastuneena ilmoitti, ja teki hänen sinisistä silmistään vieläkin sinisemmät.

-Hyvä tavaton, sanoi isä, joka ilmestyi kynnykselle. Äiti oli oikestaan käskenyt hänen pysytellä poissa, ja hän olikin lähdössä johonkin kokoukseen, mutta oli tullut hakemaan lukulasejaan. -Onko se todella meidän pieni Graciemme? Minä alan ymmärtää, miksi Stuart kutsuu sinua Prinsessaksi.

Olohuoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus. Isä ei ollut puhunut heidän kuultensa Stuartista oma-aloitteisesti montakaan kertaa koko sinä aikana, kun tämä oli ollut kateissa. Grace ei tiennyt, olisiko ollut enemmän ihmeissään tästä tosiseikasta vai siitä, että oli selvästikin saanut suuren kohteliaisuuden. Hän ei lainkaan käsittänyt, miten viehättävä oli tässä puvussa, joka korosti hänen siroa vartaloaan ja säkenöivää tukkaansa ja kirkkaita silmiään, mutta jokin siinä sai hänet vaistomaisesti ryhdistäytymään.

-Grace on oikein herttaisen näköinen, äiti sanoi.

-Herttaisen? Hänhän on melkein yhtä sievä kuin sinä, vastasi isä.

Grace punastui korviaan myöten. Sievä! Hänkö? Melkein yhtä sievä kuin äiti? Isä ei voinut olla tosissaan. Vaikka ei hän näyttänyt yhtään siltä kuin olisi kujeillut. Ja hämillään Grace painoi päänsä ja oli helpottunut, kun kuuli isän menevän ulko-ovesta.

-Minäkin olen sievä! huomautti Moira moittivasti ja kohotti oman valkean pukunsa helmaa.

-Itsensä kehuminen ei ole vielä ketään hyödyttänyt, nuori nainen, napautti rouva Wallace. -Eikä lapsia pitäisi kehua ylipäätään — Gracehan on aivan muissa maailmoissa!

-Kaikkia pitäisi kehua joskus, äiti huomautti. -Se tekee ihmeitä.

-Hmph, sanoi rouva Wallace ja nykäisi Gracen puvun helmaa suorempaan.

Gracesta oli käsittämätöntä, miten he kaikki kykenivät jollakin tavalla saattamaan sen lukuvuoden päätökseen — jopa Faith, joka oli toinen tämän ihmeellisen tulevan juhlan päähenkilöistä. Päivät tuntuivat toisaalta loputtoman pitkiltä, vaikka toisaalta aika liisi pelottavaa vauhtia.

-Miten me voimme elää kun se kaikki on ohi! huokasi Moira dramaattisesti, eikä Grace voinut olla ajattelematta samoin. Miten hän voisi palata taas tavallisiin arkileninkeihinsä, kun olisi saanut yhden illan olla oikea prinsessa!

Niin saapui ja meni tutkintopäivä. Faith ja hänen luokkatoverinsa saivat päästötodistuksen, ja jokainen nuoremmista sisaruksista siirtyi asianmukaisesti seuraavalle luokalle — jopa Walter, jonka käytösnumerosta oli opettajainhuoneessa käyty vakavaa keskustelua. Alice-täti ja Fergus-setä olivat matkustaneet Glasgow’hun ja palasivat sieltä pari päivää myöhemmin mukanaan Fanny sekä Archie ja Donald.

Ja sitten koittivat viimeiset, huumaavan jännittävät päivät ennen juhlaa. Faith kävi neiti Reddin luona leikkauttamassa tukkansa. Grace auttoi äitiä ja rouva Wallacea prässäämään ja silittämään kaiken, mitä piti prässätä ja silittää. Moira sai olla osa koristelujoukkoja ja poimia Wallacejen ja tohtorilan puutarhasta kukkia ja tuoksuvia oksia juhlatilojen somistukseksi.

Mutta kaikkein kauneimmat kukat rouva Wallace säästi kiinnitettäväksi Faithin, Gracen ja Moiran pukuihin ja hiuksiin. Grace oli ollut etukäteen salaa pahoillaan siitä, että näyttäisi niin kovin lapselliselta palmikoissaan verrattuna Faithin sievään leikkotukkaan. Mutta kun äiti käytti arvokkaita hetkiä tuosta ihmeellisestä lauantai-iltapäivästä vain laittaakseen hänelle kampauksen, ei hän voinut kuin huokaista ihastuksesta.

-Minä en ole koskaan tahtonut punaista tukkaa, mutta nyt minä melkein tahdon, Moira sanoi palvovasti.

Grace nauroi sisarensa hupsulle kohteliaisuudelle. Äiti oli kuumentanut omat piippaussaksensa ja tehnyt hänen pörröisistä kiharoistaan silkkisinä lainehtivia korkkiruuveja, jotka laskeutuivat vaaleanvihreän puvun selkämykselle. Osan hän oli koonnut takaraivolle ja kiinnittänyt vihreällä sifongilla, jota puvusta oli jäänyt yli, ja pujottanut rusetin lomaan tuoksuvan gardenian. Kampaus ei ollut kovin nykyaikainen, mutta ei lapsellinenkaan, ja vaikka Grace ei sitä tullut tietämään, moni tukkansa leikannut tyttö katsoi tuon illan aikana kadehtien hänen hiuskruunuaan.

-Kas niin, sanoi äiti iloisesti, -sinun vuorosi, Moira!

-Minun? tyttö henkäisi.

-Sinun tietysti. Istuhan alas.

Ja niin äiti piippasi myös Moiran kullanväriset hiukset ja sitoi hänen päähänsä suloisen rusetin. Ja lopuksi hän auttoi vielä Faithia laittamaan lyhyen tukkansa tavattoman sieväksi.

-Mutta sinä, äiti! Grace huudahti tajutessaan, että kello kävi.

-Minä ehdin kyllä laittautua, äiti vakuutti. -Eikä minua sitä paitsi kukaan katso!

-Isä katsoo, Moira sanoi onnellisena ja pyörähteli tyttöjen huoneen lattialla helmojaan pidellen. -Isä katsoo sinua aina niin kuin sinä olisit arvokkainta mitä hänellä on!

Äiti nauroi, käski heidän olla sotkematta vaatteitaan — aivan kuin he olisivat olleet pikkulapsia! — ja meni pukeutumaan. Matkalla hän auttoi Walteria sulkemaan kengännappinsa, solmi Donaldin solmukkeen, etsi Archien taskuliinan ja isän kauluksen ja hätisti Emma Woodin alakertaan, kun se aikoi käpertyä iltapäivänokosille hänen valmiiksi vuoteelle levittämänsä puvun päälle.

Gracesta oli aivan käsittämätöntä, että äiti kykeni hoitamaan niin monia asioita yhtä aikaa ja hermostumatta ja silti ilmestymään alakertaan niin viehättävänä ja raikkaana, kuin olisi käyttänyt koko iltapäivän vain itsensä laittamiseen. Hän muisti, että Glen Longin isoäiti oli samanlainen. Voi, kunpa hänestäkin tulisi!

Isä oli vienyt kameran ulos ja vetänyt kaukolaukaisimen pitkän johdon ylös verannalle. Ja siihen he asettuivat kaikki valokuvaa varten ennen lähtöään naapuriin. Äiti istui korituolissa, Moira ja Walter seisoivat hänen molemmilla puolillaan, Faith ja Grace Moiran vieressä ja Archie ja Donald isän kanssa takarivissä.

Viime hetkessä Emma Wood ilmaantui paikalle ja hyppäsi kuin maailman luonnollisimpana asiana äidin syliin silmänräpäystä ennen kuin isä painoi laukaisinta, ja niin ensimmäisessä valokuvassa äidillä oli kissa juhlapukunsa helmassa ja he kaikki nauroivat sydämellisesti. Sen jälkeen Emma parka sai määräyksen pysytella maan tasossa, ja toinen kuva oli jo juhlallisempi.

-Kunpa vain… äiti mutisi, kun he hajaantuivat ja Archie auttoi isää kasaamaan kameran.

Grace nielaisi. Niin, kunpa vain Stuart olisi ollut täällä! Mutta hän ei ollut, hän ei tiennyt, että Gracesta oli kasvanut prinsessa, hän ei tiennyt, ettei Lancelotia ollut enää tässä valokuvassa, eikä hän tiennyt, että Archie ja Fanny… Grace vavahti.

Mutta samassa heidän oli aika lähteä, jotta he olisivat paikalla ennen muita vieraita.

Niin lukemattomia kertoja kuin Grace olikin juossut sisään tohtorilan ovesta, hänestä tuntui nyt, aivan kuin hän olisi käynyt siitä ensimmäisen kerran. Tällä kertaa hän ei menisi Gordonin huoneeseen lukemaan läksyjä tai suureen keittiöön kerjäämään herkkuja tai arkihuoneeseen pelaamaan pelejä.

Tänä iltana koko talo oli aivan kuin pessyt kasvonsa. Suuret kaksoisovet saliin oli avattu, maljakot olivat täynnä kukkia, ruokasalista kuului kristallin ja hopean kilinää, orkesteri viritteli soittimiaan, Alice-täti tuoksui joltakin hyvin kalliilta, Fergus-setä näytti aivan koomilliselta komeassa ylämaalaispuvussaan, kun hänet yleensä näki käytön kuluttamassa tweedpuvussa tai valkoisessa takissa, Fanny oli aivan sanoinkuvaamattoman kaunis ja pojatkin niin hienoja, että heitä tuskin tunsi.

-Sinä olet eri söötti, Gordon sanoi ihailevasti ja pysähtyi katsomaan Gracea päästä varpaisiin tavalla, joka yhtään vanhemman nuorukaisen kohdalla olisi ollut röyhkeä.

-Et sinäkään hullummalta näytä, Grace vastasi kujeillen ja imarreltuna. Gordon oli tosiaankin tavattoman komea kiltissään ja tukka ankarasti suittuna, kun hänet oli tottunut näkemään golfhousuissa ja mustat kiharat pörrössä. Kaikki tohtorilan pojat puettiin aina juhlissa ylämaalaispukuihin, ja Grace koetti olla ajattelematta kuvaa, jonka oli Gordonista piirtänyt.

Hänen ilokseen Gordon ei kysynyt hänen tanssiaiskorttiaan — isä oli tarjonnut hänellekin sellaista, kun Faith pyysi sitä itselleen, mutta Grace oli tarkoituksella kieltäytynyt — vaan lähti opastamaan häntä juhlatiloihin ja -järjestelyihin. Ja tosiaankin talo oli niin erilainen kuin tavallisesti, että Grace melkein tunsikin kaipaavansa opastusta.

Hän muisti, miten oli kuullut äidin sanovan puhelimessa Rose-tädille, että nämä olivat ensimmäiset tanssiaiset, jotka talossa järjestettiin Alice-tädin ensimmäisen miehen kuoleman jälkeen. Ajatella, että tällaiset tilat olivat olleet tyhjän panttina niin kauan!

Grace ei ollut koskaan oikein edes tajunnut, miten suuri sali oli, ja miten kauniisti valo kimalsi kattokruunuissa, ja miten parketti kopisi askelten alla, ja miten kauniisti musiikki soi poimutettujen verhojen ja kangastapettien pehmentämänä.

Ajatella, että Faith sai olla sankarittarena tämän kaiken keskellä! Sisar seisoi Fannyn kanssa salin ovella ottamassa vastaan vieraita, ja he olivat todellakin niin tavattoman kaunis pari samanlaisissa mutta erivärisissä puvuissaan, ettei kukaan voinut olla heitä ihailematta — ei edes rouva Saunders, joka mutisi rouva Buchananille, että oli tietysti luonnolta armollista antaa Fanny raukalle edes siedettävä ulkonäkö, kun kerran tämä oli kuuro kuin kivi, ja että oli toivottavaa, jottei Faithin ”kävisi kuten eräiden, jotka olivat hiukan liian sieviä”.

Vieraita oli niin paljon, että Grace mietti, oliko heitä haettu teiltä ja aitovieriltäkin. Hän tiesi, että äiti ja Alice-täti olivat istuneet pitkiä iltoja vieraslistojen ääressä ja väitelleet siitä, saisiko äiti kutsua niin monta ihmistä kuin tahtoi vai niin monta kuin hän itse piti sopivana, kun juhlat eivät olleet heidän järjestämänsä. Läheskään kaikkia vieraita Grace ei edes tuntenut, ja arveli näiden olevan Alice-tädin tai Fergus-sedän sukulaisia tai liiketuttavia jostakin kauempaa.

-Hei! Axel Barclay tupsahti Gracen viereen. -En ollut tuntea sinua, kun olet niin laitettu.

-Laitettu! Grace puuskahti.

-No, miten sitten pitäisi sanoa? Axel katsoi Gracea päästä jalkoihin, ja koska hän oli Gordonia vanhempi, se oli jo lähes röyhkeää. -Hirmu söötti, onko se parempi?

Grace pyöritteli silmiään. Ilmeisesti hänen oli turha odottaa tämän illan kavaljeereiltaan mitään ”sööttiä” korkealentoisempaa!

-Älä käytä katukieltä, hän sanoi opettavaisesti, ja Axel virnisti.

-Saanko minä ensimmäisen tanssin? hän kysyi sitten huomattavasti sulavammin.

Grace näki, että Gordon pujotteli ihmisten lomitse kaksi limonadilasia mukanaan, ja että tämän mustat kulmat kurtistuivat pojan nähdessä Axelin.

-Et, tyttö sanoi tehden päätöksensä silmänräpäyksessä. -Minä en tahdo tanssia ensimmäistä tanssia. Tahdon katsoa.

-Vai niin, sanoi Axel ja tuijotti hänkin Gordoniin. -Onko sinulla tanssikorttia?

-Ei, Grace sanoi kiitollisena asiasta.

Samassa orkesteri aloitti valssilla, suloisella vanhanaikaisella valssilla. Ja Grace oli äkkiä iloinen siitä, että oli päättänyt vain katsella. Miten komea Archie oli mennessään lattian poikki kumartamaan Fannylle, ja miten kaupungin rouvat nyökyttelivät ystävällisesti äidille, joka näytti yhtäkkiä vähän kiusaantuneelta.

Mutta sitten Kenneth Paton ja Dugald Farlane ilmaantuivat yhtäkkiä Faithin eteen, ja vierasjoukko kohahti — ja se kohahti uudelleen, kun Faith hymyili pahoitellen Kenille ja lähti tanssimaan postinhoitajan kanssa. Grace näki, että isä rypisti kulmiaan, ja kuuli, miten rouva Buchanan sanoi rouva Saundersille jotakin sellaista kuin ”aivan oikein Betty Flemingille, joka on aina niin ollakseen”, ja rouva Saunders vastasi, että ”Faithin kaltaiselta tytöltä nyt ei muuta voi odottaakaan”. Grace ei käsittänyt, minkä ”kaltainen” Faith oli, mutta hän tunsi yhtäkkiä lähes voittamatonta halua heittää limonadinsa molempien rouvien puvuille.

Onneksi hän unohti pian harminsa kaiken hauskuuden keskellä. Orkesteri soitti monenlaista musiikkia aina skotlantilaisia kansantansseja myöten, eikä Grace olisi koskaan voinut arvata, että joskus pyörisi villisti käsikoukkua vanhan kauppias Armstrongin kanssa, joka oli unohtanut ikänsä ja kilonsa ja verenpaineensa ja hypähteli hurjasti musiikin tahtiin kiltin helmat hulmuten. Sillä vaikka Gracella olisi ollut miten monta vasenta jalkaa muiden tanssien suhteen, reelissä hän ei koskaan sekaantunut pyörähdyksissä, parinvaihdoissa tai askeleissa, kiitos Kuusikukkulan salissa vietettyjen monien hauskojen hetkien.

Eikä hän pahemmin kompuroinut muissakaan tansseissa. Selviydyttyään erinomaisesti foxtrotista Axelin ja charlestonista Gordonin kanssa hän uskaltautui kokeilemaan quickstepiä Donaldin turvallisella ohjauksella. Milly oli ilmoittanut tahtovansa istua hetken, tai kuolisi siihen paikkaan, ja jostakin syystä Donald ei halunnut hakea hänen sijastaan tanssiin ketään muuta kuin pikkusisarensa.

-No, kultaseni, onko sinulla hauskaa? äiti kysyi, kun hän pyydysti ohi rientävän Gracen hetkeksi muka korjatakseen tämän kampausta, mutta tosiasiassa vaihtaakseen pari sanaa.

-Hirveän hauskaa! Grace sanoi silmät loistaen. -En osannut arvata, että tanssiminen voi olla näin mukavaa!

-Kuulehan, äiti sanoi matalasti, -mene sanomaan Faithille, että hänen pitää tanssia muidenkin kuin herra Farlanen kanssa.

Gracen suu nyrpistyi.

-Pitääkö minun? hän mutisi.

-Et varmaankaan halua, että minä menen, ja kaikki arvaavat syyn.

-Miksei hän saa tanssia herra Farlanen kanssa, jos mielellään tahtoo?

-Siksi, ettei ole sopivaa tanssia vain yhden kanssa.

-Mutta Fanny ja Archiekin…

-Se on Fannyn asia eikä kuulu tähän. Mene nyt.

Grace huokasi raskaasti, mutta puikkelehti vierasjoukon läpi sisarensa luo ja kuiskasi tämän korvaan äidin terveiset. Hän oli odottanut Faithin harmistuvan, mutristavan kulmiaan ja tottelevan, mutta sen sijaan sisar vain naurahti.

-Eivät he voi pakottaa minua, hän sanoi rauhallisesti. -Eivät kaikkien näiden ihmisten nähden!

Ja kun orkesteri samassa aloitti uuden tanssin ja Dugald Farlane ojensi kätensä, Faith hymyili hänelle ja tarttui siihen.

Grace katsoi salin yli ja näki äidin ilmeestä, ettei tämä ollut ollenkaan tyytyväinen. Voi, kunpa Faith ei pilaisi omaa juhlailtaansa! Mutta samassa isä meni hakemaan äitiä tanssimaan, ja se oli hyvä merkki. Jos isä oli hyvällä tuulella, hän ei suhtautuisi ehkä Faithiin kovin ankarasti.

-No, tuletko?

Melkein säpsähtäen Grace tajusi, että Axel oli jo hyvän aikaa seissyt hänen edessään käsi ojossa.

-Nukutko sinä? poika kysyi nauraen.

-Ei, minä… Grace puri huultaan. -Kiitos, mielelläni.

Lattialla oli tungosta, sillä tänä valkeana, tuoksuvana kesäiltana kaikki tuntuivat olevan vähän hupsulla ja kevytmielisellä päällä. Ilokseen Grace näki Axelin isän ja Anne-tädinkin tanssivan, vaikka Anne-täti näytti vähän syylliseltä, aivan kuin olisi ollut tekemässä jotakin sopimatonta. Ja voi, tuolla aivan tanssitaidoton Walter pyöritti urhoollisesti Wynda Saundersia, kaikista maailman pikkutytöistä!

-Sinä olet hurjalla tuulella tänään, sanoi Axel, ja hänen ruskeat silmänsä tuikkivat iloisesti. -Yleensä sinä jännität tanssimista.

-Täällä on niin paljon väkeä, ettei kukaan huomaa, vaikka tekisin jotakin väärin, Grace sanoi nauraen. -Ja on aivan eri asia tanssia orkesterin kuin äänilevyjen tahtiin!

Se oli totta. Gramofonimusiikki oli jollakin tavalla sielutonta, se toistui kerta toisensa jälkeen samanlaisena. Mutta orkesterin käsissä musiikki eli, se muuttui, leikki, kujeili. Koko maailma oli kuin satua, kuin jokin hänen kuvitelmansa, jossa mikä tahansa oli mahdollista ja jossa hän oli hurmaava kaunotar. Sillä Grace tunsi itsensä tänä iltana hyvin täysikasvuiseksi ja jollakin salaperäisellä tavalla hyvin viehättäväksi. Hänhän täyttäisi syksyllä jo viisitoista!

Ja yhtäkkiä Axelin katse tuntui kertovan, että Grace oli todella hyvin viehättävä — ei vain ”söötti”, vaan jotakin paljon enemmän. Kuin huomaamattaan poika veti tyttöä vähän lähemmäksi itseään ja katsoi vähän syvemmälle tämän silmiin, ja yhden silmänräpäyksen ajaksi Grace unohti, että sali oli tupaten täynnä väkeä. Yhden silmänräpäyksen ajan hän oli Axelin kanssa maailmassa kahden, aivan kuin musiikki olisi soinut vain heille.

Seuraavassa hetkessä Grace hengähti kauhistuneena. Hän ei saanut — mitä Gordon ajattelisi — vaistomaisesti hän tempautui irti Axelin käsivarsilta, sopersi jotakin salin kuumuudesta ja puikkelehti tanssiviin pareihin törmäillen pakoon. Hänen sydämensä hakkasi, kuin se olisi aikonut syöksyä ulos hänen rinnastaan, ja hänen jalkansa vapisivat niin, että oli ihme, kun hän ylipäätään pysyi pystyssä.

Gracen onneksi lattialla oli niin paljon väkeä, ettei yllättäen hylätty Axel parka päässyt heti hänen peräänsä, eikä edes nähnyt, minne hän meni. Tyttö huomasi suurten ranskalaisten ovien olevan auki ja pujahti terassille. 

Hän tiesi kokemuksesta, että terassin kaiteen yli pystyi vaivattomasti hyppäämään, sillä pudotus alas nurmikolle ei ollut vaarallisen pitkä. Tosin hän ei ollut tehnyt tuota temppua koskaan iltapuvussa, ja siksi ensi hätiin vetäytyikin piiloon seinustalla olevien suurien ruukkujen suojiin, joissa kasvoi Alice-tädin hellästi hoivaamia ja kesäksi ulos siirrättämiä kookkaita viherkasveja. Axel ei löytäisi häntä täältä, ja hänen piti saada nyt rauhoittua ja järjestää vähän ajatuksiaan.

Mutta Grace ei ehtinyt järjestää vielä mitään, kun hän tajusi, että yksi tanssivista pareista pyörähteli ulos ovesta ja terassin kaiteen viereen, jossa Archie kiersi toisenkin kätensä Fannyn vyötäisille kumartuessaan suutelemaan tätä.

4 kommenttia:

  1. Ja juuri, kun Stu on tulossa kotiin! ;)

    VastaaPoista
  2. No, kun mä olen koko ajan ajatellut, että Stu ilmaantuu tanssiaisiin... :D Pitänee lukea seuraava luku, niin ehkä siellä! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Teitä oli muitakin vastaavassa luulossa, havaitsin. :)

      Poista