lauantai 7. marraskuuta 2015

56. Terassilla ja tanssisalissa

Grace tunsi olevansa täysin pyörällä päästään äsken Axelin kanssa kokemansa kummallisen hetken jälkeen. Mutta siltikin hän yhtäkkiä tajusi näkevänsä asioita selkeämmin kuin koskaan ennen.

Hän näki, miten tavattoman kauniisti Archien vaaleat hiuslaineet tuntuivat sopivan yhteen Fannyn mustien kiharoiden kanssa, kun heidän päänsä olivat lähekkäin. Ja hän näki, miten hellästi Archie puristi tyttöä syliinsä tätä suudellessaan.

Mutta hän näki myös, että vaikka Fanny vastasi suudelmaan, tämä ei kietonut käsiään Archien kaulaan, vaan piti nuorukaista olkapäistä, aivan kuin olisi halunnut sittenkin, tällaisessakin tilanteessa, pitää pientä etäisyyttä — jopa mahdollisuuden työntää toinen kauemmaksi.

Archie nosti päänsä ja pyöräytti Fannya vyötäisistä niin, että tyttö oli selin tanssisaliin ja sieltä tuleva valo osui Archien kasvoihin, niin että Fannyn olisi helppo lukea huulilta.

Ja sitten Archie polvistui.

Grace parka! Hän tajusi liian myöhään, mitä oli tekeillä. Epätoivoisesti hän vilkuili ympärilleen, mutta ymmärsi, ettei pääsisi piilopaikastaan ilman, että Archie näkisi hänet — ja sitä ei saanut tapahtua. Niinpä hänen ei auttanut muu kuin painua yhä syvemmälle piiloonsa.

-Fanny, Archie sanoi ja piti tyttöä käsistä, -saanhan minä kysyä jotakin?

-Älä, Grace kuuli Fannyn sopertavan. -Minä pyydän, älä…

Mutta Archie ei kuunnellut.

-Fanny, sinä tiedät, miten paljon minä sinua rakastan, hän sanoi. -Menethän sinä kanssani kihloihin?

Terassilla oli vähän aikaa aivan hiljaista. Ja koska Grace tänä iltana näki ja ymmärsi asioita aivan toisin kuin ennen, hän tiesi, ettei tuo hiljaisuus ollut hyvä merkki.

-Archie, Fanny sanoi, -sinä olet minulle hyvin tärkeä, mutta… ymmärräthän sinä, etten minä voi. Äiti ja isä eivät antaisi minun tehdä sitä. Minä olen vasta kuudentoista.

-Ei se ole mikään este, Archie sanoi. -Sillä enhän minä tietystikään tarkoita, että menisimme heti naimisiin. Vain pari vuotta, ja olen täysi-ikäinen — ja sinä olet sitten jo kahdeksantoista. Minä ehdin käydä koulun loppuun sinä aikana, ja yritän laittaa mahdollisimman paljon sukanvarteen — tiedäthän sinä, että isä toivoo minun palaavan kauppaan — en voi tietystikään luvata sinulle tällaista ylellistä elämää, en ainakaan aluksi, mutta minä vannon, että teen kaikkeni, jotta…

-Archibald, sanoi Fanny.

Ja vaikka hän ei voinut kuulla sen paremmin toisten kuin omaakaan puhettaan, niin että siitä puuttuivat ne sävyt ja vivahteet, jotka kuuleville ihmisille kertoivat joskus sanoja enemmän, Gracen huulet alkoivat vavista, ja hän näki, että Archienkin ilme muuttui.

-Archibald, Fanny toisti, -anna anteeksi. Minä en voi.

Terassilla oli hetken aivan hiljaista. Tanssi päättyi salissa, ihmiset taputtivat, puheensorina täytti huoneet — mutta tuntui, kuin he olisivat olleet kokonaan eri maailmassa.

Hitaasti, hyvin hitaasti Archie nousi.

-Kaiken tämän jälkeen? hän sanoi, ja hänen äänensävyssään oli syytöstä, jota Fanny ei myöskään onnekseen kuullut — mutta arvattavasti ymmärsi jotakin nuorukaisen ilmeestä.

-Minä pidän sinusta kauheasti, Archie — mutta minä en voi!

-Hänenkö takiaan? Archie sanoi äkkiä kummallisella äänellä.

Fanny katsoi toisaalle.

-Eihän hän ole täällä.

Archie tarttui tyttöä leuasta ja pakotti tämän katsomaan taas itseensä.

-Entä jos hän tulee?

Fanny tuijotti Archien huulia kuin olisi koettanut lukea niiltä muutakin kuin tuon oudon kysymyksen.

-Minä… tahdon mennä sisälle, hän sammalsi.

Ja samassa hän riuhtaisi itsensä irti, kuten Grace äsken Axelin käsistä tanssisalissa, ja juoksi sisään.

Archie jäi seisomaan kaiteen viereen. Hänen kaunispiirteiset kasvonsa olivat aivan ilmeettömät, ja Gracen sydän tuntui kutistuvan kokoon siitä tuskasta, jota hän tunsi veljensä puolesta. Ennen kuin ehti ajatella, hän hiipi esiin piilopaikastaan.

-Arch!

Archie käännähti kuin salaman iskemänä.

-Mitä sinä täällä teet?

-Minä… minä tulin… haukkaamaan raitista ilmaa. Grace tajusi onnettomana, että kaikkein vähiten hänen olisi tässä tilanteessa pitänyt paljastaa nähneensä ja kuulleensa kaiken.

-Ja vakoilemaan, näemmä! Archien siniset silmät olivat jääkylmät. -Aiotko sinä juosta juoruamaan äidille tai Faithille?

-En minä juorua kenellekään! Grace parahti. -En minä tahtonut — mistä minä saatoin tietää — voi Arch!

Hän ojensi kätensä veljeään kohti kuin tarjotakseen edes sen vähän lohdutuksen, mihin kykeni, mutta Archie naurahti niin katkerasti, että se kuulosti aivan kauhistuttavalta salissa taas alkanutta tanssimusiikkia vasten.

-Mene tiehesi! hän sanoi. -Mene odottamaan Prinssiä, kuten kaikki muutkin. Voi meitä, jotka erehdymme hoitamaan asiamme kuten pitääkin — sillä kuka meistä välittää, jos valittavana on sankari, josta ei ole kuin pelkkää harmia, mutta joka sattuu osaamaan hurmaamisen taidon!

Ja kun järkyttynyt Grace haukkoi henkeään tämän purkauksen edessä, Archie yhtäkkiä otti kiinni terassin kaiteesta, pudotti itsensä sen yli puutarhaan ja katosi juosten jonnekin rannan suuntaan.

Grace jäi seisomaan terassille vavisten kuin pakkasviima olisi puhaltanut hänen sifonkipukunsa läpi, vaikka kesäilta oli lempeän lämmin. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli seurata Archieta, koettaa lohduttaa ja rauhoittaa tätä, kuten hän oli koettanut lohduttaa Stuartia. Mutta jokin esti häntä. Tänä iltana, jolloin hän tuntui näkevän ja ymmärtävän niin paljon enemmän kuin muulloin, hän tajusi, että Archie oli vetäytynyt nuolemaan haavojaan kuin villieläin ja vain hyökkäisi, jos joku koettaisi häntä lähestyä.

-Täällä sinä olet!

Axel oli tullut ovelle.

-Olen etsinyt sinua joka paikasta! Mihin sinä karkasit?

-Minä… voin huonosti, Grace sopersi. -Minä… halusin raitista ilmaa.

Hän oli aikonut sanoa, että tahtoi äidin luo, mutta tajusi, ettei voinut. Äiti näkisi heti, että jokin olisi hullusti, ja kaikkein viimeiseksi Grace nyt tahtoi ”juoruta”, kuten Archie oli niin ivallisesti arvellut. Äiti ei saisi huomata mitään, ei missään tapauksessa.

-Sinä olet aivan kalpea, Axel sanoi huolestuneena. -Pyydänkö minä tohtorin tänne?

-Ei! Grace puisti hurjasti päätään. Melkein äitiäkin pahempi vaihtoehto olisi nyt Fergus-setä. -Se… se meni melkein jo ohi.

-Täälläkö sinä olet!

Gordon ilmaantui kynnykselle Axelin viereen ja mulkaisi tätä tavalla, joka kertoi, että hänen mielestään oli koko Barclayn perheen kutsuminen juhliin ollut täysin tarpeetonta.

-Miksi sinä piileskelet täällä?

-Minä voin vähän huonosti, Grace toisti. -Sisällä on niin kuuma.

-Tahdotko sinä lepäämään? Gordon kysyi ja mulkaisi taas Axeliin kuin muistuttaen, että tämä oli sentään hänen kotinsa, jossa hänellä oli yliherruus. -Äiti on järjestänyt yläkertaan naistenhuoneen, siellä on leposohva.

-Ei, se on jo melkein ohi, Grace toisti. Voi, kunpa pojat jättäisivät hänet rauhaan!

Samassa he kuulivat, miten gongia soitettiin.

-Illallinen, Gordon sanoi. -Tule, ruoka tekee sinulle nyt hyvää.

Grace tiesi, että pöytäjärjestys oli ennalta määrätty — se oli toinen asia, jonka parissa äiti ja Alice-täti olivat viime päivinä istuneet pitkiä iltoja — ja että hän istuisi oman perheen parissa. Ensin hän oli siitä kiitollinen, koska nyt Axel ja Gordon eivät voisi aloittaa mitään typerää kinaa hänen seurastaan, mutta pöytään asetuttaessa hän tajusi, että paikka äidin vieressä oli tyhjä.

-Missä Archie on? äiti kysyi Faithilta.

-En minä tiedä, sisar vastasi. -Ehkä hän on Fannyn kanssa puutarhassa eikä kuullut gongia.

-Fanny on paikallaan, äiti huomautti.

Fanny asettui juuri istumaan. Hän oli kalpea huuliaan myöten, ja hänen kätensä vapisivat, kun hän veti lautasliinan pöydältä syliinsä. Mutta tänä iltana Alice-täti, joka oli joskus hiukan hysteerinen lastensa terveydentilan suhteen, oli liian tohkeissaan huomatakseen asiaa, tai sitten hän ajatteli Fannyn vain jännittävän tätä suurta iltaa.

-Missä Archie on? äiti kysyi nyt Gracelta.

-En minä tiedä, Grace sopersi. Se oli totta, mutta voi, miten mielellään hän olisi juossut äidin syliin kuin pieni tyttö ja kertonut kaiken!

Äiti kumartui kuiskaamaan jotakin isälle, ja isä katsoi heihin kysyvästi, mutta Grace keskittyi asettelemaan lautasliinaa syliinsä, kuin puvun suojaaminen tahroilta olisi nyt ollut maailman tärkein asia.

-Tiedätkö sinä Archiesta, Don? isä kysyi matalasti.

-En tietystikään, sanoi Donald.

Fergus-setä katsoi pöydän yli ensin isään ja sitten tyhjään tuoliin äidin ja Donaldin välissä ja kohotti kysyvästi kulmakarvojaan, ja isä puisti hiukan päätään. Sitten Fergus-setä viittasi tarjoilijaa luokseen ja kuiskasi tälle jotakin, ja hyvin nopeasti ja hienotunteisesti tyhjä tuoli, lautanen ja ruokailuvälineet hävisivät pöydästä. Äiti siirsi tuoliaan hiukan lähemmäs Donaldia, ja enää ei kukaan voinut huomata, että siinä oli tyhjä paikka.

Archie parka! Gracen sydäntä kouristi. Voi, minkä tähden Fanny oli käyttäytynyt niin! Hän saattoi kuvitella, millainen tunnelma olisi, jos Fanny olisi vastannut myöntävästi. Archie istuisi tuossa, ehkä yhtä levollisena kuin ennenkin, sillä hän oli hyvä peittämään tunteensa, mutta onnellisena — ehkä hän olisi ehtinyt kuiskata jotakin äidille ja isälle, jotka olisivat katsoneet vähän miettiväisesti Fannyyn, ja ehkä Archie olisi illallisen jälkeen mennyt puhumaan Fergus-sedän kanssa, ja…

Veitsi kilisi lasin jalkaa vasten ja isä nousi seisomaan. Grace tiesi, että äiti ja isä olivat väitelleet useaan kertaan ja ankarasti Alice-tädin ja Fergus-sedän kanssa tämän juhlan kuluista, sillä jälkimmäiset eivät olleet tahtoneet isän maksavan pennyäkään. Ja hän tiesi, että Fergus-setä oli lopulta vedonnut siihen, että maksaisi mieluusti vaikka viidet tanssiaiset, kunhan hänen vain ei tarvitsisi puhua niissä.

Niinpä isä puhui. Ja hän puhui hauskasti ja koskettavasti ja sydämellisesti, kuten aina. Hän puhui rauhallisesti ja katsoi Fannyyn, jotta tämän olisi helppo lukea huulilta, ja Fanny parka koetti keskittyä, vaikka Grace näki, miten kauhea tämän oli olla.

Isä puhui nuoruudesta porttina, jonka kautta pääsi suureen ja ihmeelliseen maailmaan. Hän puhui niistä monista teistä, joita portin takana kiemurteli, ja siitä, miten tärkeää oli valita oikea reitti, jottei eksyisi. Hän puhui rakkaudesta, jonka maailmaan astuvat saivat kotoa mukaansa, ja joka toivottavasti opastaisi heitä oikealle tielle. Ja hän puhui siitä, miten väärältäkin tieltä saattoi palata ja tulla takaisin kotiin kysymään karttaa.

Grace ajatteli äkkiä valokuvaa Edinburghin isoäidin albumissa — kuvaa, jossa isä oli kuudentoista, kuten Faith ja Fanny nyt, ja lojui valokuvaamon tuolissa kädet taskussa ja tukka silmillä ja koko maailmaa uhmaten — ja mietti, olisiko isä ollut vähemmän vihaisen näköinen, jos joku olisi silloin puhunut hänelle tuolla tavalla.

Sitten isä toivotti Fannylle ja Faithille kaikkea hyvää tulevaisuuteen ja kohotti vesilasinsa. Ja he muutkin kohottivat lasinsa ja kilistivät niitä ja joivat Fannyn ja Faithin maljan. Ja Grace, joka oli sinä iltana niin tarkkanäköinen, huomasi, miten Faith sen jälkeen nosti lasiaan kauas pöydän toiseen päähän, jossa Dugald Farlane istui, ja miten tämä kohotti omaa lasiaan — ja hän huomasi myös, miten Fanny katsoi alas lasiinsa kuin olisi hakenut sieltä vastausta johonkin ratkaisemattomaan kysymykseen.

Illallisen oli täytynyt maksaa omaisuuden, mutta niinpä sitä syötiin pitkään ja hartaudella. Milloin muulloin tahansa Grace olisi nauttinut sydämensä kyllyydestä kaikesta tästä ylellisyydestä, puheensorinasta, kristallien kilinästä, mutta nyt hän tuskin maistoi mitään.

Vihdoin ruokailu oli ohi. Oli pieni tauko, jonka aikana tarjottaisiin kahvia ja konjakkia herroille kirjastossa ja sherryä naisille arkihuoneessa. Grace näki äidin vilkaisevan isään ja isän hymyilevän rauhoittavasti — tässä talossa isälle tarjottaisiin vain kahvia.

-Grace.

Grace oli aikonut pujahtaa ruokasalista jonnekin, minne tahansa — ehkä saliin, jonne nuoret alkoivat jo kokoontua toivoen, että musiikki jatkuisi piankin — mutta äidin käsi laskeutui hänen olkapäälleen.

-Kultaseni, minä pelkään, että tarvitsen vähän apua kampaukseni korjaamisessa. Tuletko mukaan?

Grace tiesi, ettei äidin kampauksessa ollut mitään vikaa. Mutta sitähän hän ei voinut sanoa. Hänen oli seurattava äitiä yläkerran sivuhuoneeseen, jonne oli koottu mukavia tuoleja ja sellaisia tarvekaluja, joita saattoi olettaa naisten kaipaavan tanssiaisissa — silkkilankaa, kasvopaperia, kölninvettä, hiusneuloja. Huone oli tyhjä, sillä kaikki olivat kahvilla, ja äiti istuutui leposohvaan. Mutta kun Grace aikoi kiertää sen taakse tämän hiuksia korjatakseen, äiti vetikin hänet viereensä.

-Grace kultaseni, tiedätkö sinä, missä Archie on?

Ja silloin kaikki Gracen hyvät päätökset sortuivat. Hän ei kerta kaikkiaan enää kyennyt pitämään tuota kauheaa salaisuutta sisällään, vaan painoi päänsä äidin syliin ja nyyhkyttäen kertoi kaiken: miten hän oli piiloutunut ulos, miten Archie ja Fanny olivat tulleet sinne, ja miten Fanny oli antanut Archielle rukkaset.

Äiti oli kauan hiljaa ja silitteli hänen tukkaansa.

-Miksi sinä olit terassilla? hän sitten yhtäkkiä kysyi.

-Minä… halusin raitista ilmaa, Grace mutisi. Sehän ei ollut aivan valhe! Eihän hän voinut sanoa äidille Axelin katsoneen häntä niin syvälle silmiin, että hän oli pelännyt hukkuvansa, se olisi kuulostanut typerältä.

-Kas niin, äiti sanoi, -niistä nyt nenäsi, kultaseni. Ja mene pyytämään isä tänne. Älä puhu kenellekään muulle mitään.

Grace totteli. Hän niisti nenänsä ja pujahti alas rappusia. Kirjastosta kuului posliinin ja lasin kilinää ja miesten puhetta, ja häntä ujostutti mennä sisään. Mutta onneksi isä istui puhelemassa kahvikuppi kädessään isoisän kanssa kasvot ovelle päin, huomasi Gracen ja nousi tätä vastaan.

-Mitä nyt? hän kysyi, vaikka yhtäkkiä Grace tiesi isän arvaavan, mistä oli kyse.

-Äidillä on sinulle asiaa, Grace melkein kuiskasi. -Hän on yläkerrassa.

Isä meni, ja Grace jäi eteishalliin yksinään. Hän ei tiennyt mitä olisi tehnyt — äiti ei varmaankaan tarkoittanut, että hän osallistuisi keskusteluun yläkerrassa.

-Täälläkö sinä olet! Moira tupsahti halliin. -Tule leikkimään! Orkesteri ei soita vielä, ja me olemme sokkosilla, isot pojat ja tytötkin!

Gracen ei auttanut muu kuin seurata sisartaan. Maisie Armstrong oli sokkona ja pyöri sukkulan lailla pitkin tyhjää tanssilattiaa. Tosin Grace hieman epäili, että Maisien silmäside oli löysällä, sillä sen verran määrätietoisesti tämä oli saamaisillaan kiinni Axel Barclayn.

Hän pakotti itsensä mukana leikkiin ja oli siitä lopulta kiitollinen, koska juoksentelu suuressa salissa antoi hetkeksi muuta ajateltavaa. Ja sitten orkesteri asettui paikalleen, ja kaikki vieraat alkoivat taas palata sisään. Grace pujahti lähelle ovea, sillä hän ei saattanut kuvitellakaan tanssivansa kenenkään kanssa, ennen kuin tietäisi mitä tapahtuisi.

Hän näki, että äiti ja isä tulivat yläkerrasta, ja isä pidätti Fergus-setää, kun tämä oli tulossa kirjastosta. He vaihtoivat muutamia sanoja, ja Fergus-setä kääntyi katsomaan Fannya, joka seisoi salin ikkunan luona. Kukaan ei ollut hakenut häntä tanssiin, aivan kuin hänessä olisi ollut jokin leima, joka kielsi koskemasta. Grace aivan punastui tajutessaan, että isä kertoi Fergus-sedälle kaiken — ja että se oli hänen syytään. Voi, kunpa asia ei paljastuisi Fannylle!

Sitten isä kääntyi ja meni ulko-ovelle, ja äiti tuli saliin. Hän katseli ympärilleen, aivan kuin olisi laskenut jäljellä olevat lapsensa, ja tuli lopulta Gracen luo.

-Kas niin, kultaseni, äiti sanoi matalasti, -isä menee etsimään Archieta. Älä ole huolissasi. Kyllä kaikki järjestyy. Hän on järkevä poika.

-Fanny suuttuu kauheasti, jos saa tietää, että minä kielin — ja Archie suuttuu — ja…

-Shh, sanoi äiti. -Älä ajattele sellaisia. Kas, Gordon!

-Saanko minä lainata Gracea, Betty-täti? Gordon kysyi veitikkamaisesti.

-Jos hän itse tahtoo, äiti vastasi.

Grace ei olisi tahtonut, sillä hän ei olisi tahtonut nyt tavata ainoatakaan ihmistä, mutta ei voinut sanoa sitä Gordonille. Hänen hämmästyksekseen poika ei kuitenkaan johdattanut häntä tanssilattialle, vaan pujotteli ihmisten lomitse salin seinustalle ja työnsi hänet piiloon ikkunaverhojen taakse.

-Nyt sinä kerrot kaiken, Gordon sanoi. -Mitä on tapahtunut?

-Miten niin?

-Älä ole typerä. Sinä muutuit aivan omituiseksi sen jälkeen, kun aloit ”voida huonosti”. Tekikö Barclay sinulle jotakin? Sano vain, niin minä menen ja annan hänelle köniin.

-Sinä tässä typerä olet, Grace puuskahti. -Uskallakin ruveta tappelemaan sisaresi juhlissa!

-Kerro sitten, mikä sinulla on.

Grace epäröi, sitten hän teki päätöksensä. Äiti ja isä ja Fergus-setä tiesivät joka tapauksessa, ja Gordon oli hänen paras ystävänsä. Niinpä hän kertoi kaiken, mitä oli terassilla kuullut ja nähnyt.

Gordon vihelsi.

-Fanny on hullu, hän ilmoitti. -Te kaikki tytöt olette hulluja. Kukaan ei ota teistä selvää. Koko maailma on ajatellut, että heidän kihlauksensa on vain ajan kysymys, jopa äiti! Hän oli melkein loukkaantunut, kun Archie ei vielä pääsiäisenä kosinut Fannya, ja minä tiedän, että hän odotti uutista julkistettavaksi tänä iltana.

Grace ei jaksanut edes kimmastua sukupuoleensa kohdistuneesta arvostelusta, vaan nojasi otsaansa ikkunalasiin ja tunsi itsensä väsyneeksi ja surkeaksi.

-No, sanoi Gordon, -nytkö sinä et sitten enää voi puhua minulle?

-Miten niin? Grace kysyi hämmästyneenä ja kääntyi. Sitten hän näki, että Gordonin ilmeessä oli varovaista kujeilunhalua, aivan kuin tämä olisi tahtonut piristää häntä pilailemalla, mutta ei ollut aivan varma, oliko se sopivaa.

-Niinhän Janekin piti sinulle mykkäkoulua, kun Faith jätti hänen molemmat veljensä!

-Äh, älä ole tyhmä. Gracea alkoi yhtäkkiä hymyilyttää ja hän tunsi lämpimän läikähdyksen sydämessään. -Tietysti minä olen pahoillani, että Fanny särki Archien sydämen, mutta…

Hän vaikeni äkkiä. Eihän hän voisi sanoa mitään Stuartista. Eihän ehkä ollut mitään sanottavaakaan! Stuart oli ollut kohta kaksi vuotta poissa, ehkä hän ei tulisikaan koskaan kotiin, ehkä Fanny ei enää ajatellut häntä — vaikka Archie tuntui niin uskovan.

-Minä en koskaan särkisi sinun sydäntäsi, Gordon sanoi äkkiä.

Grace katsahti häneen taas. Kujeileva pilke oli poissa, Gordon katsoi häneen vakavasti ja jollakin tavalla kunnioittavasti. Ja tällä kerralla se ei saanut Gracea ärtymään.

-Minä tiedän sen, hän vastasi yhtä vakavasti.

-Älä ole pahoillasi, Gordon jatkoi ja ojensi kätensä. -Archie ei ole sellainen kaveri, joka tekisi tyhmyyksiä yhden tyttölapsen tähden. Isäsi puhuu hänelle järkeä ja kaikki käy vielä hyvin. Äläkä pelkää, en minä paljasta Fannylle, että tiedän, vaikka mieleni tekisikin sanoa hänelle muutamia valittuja sanoja. Sinä voit aina luottaa minuun. Tuletko tanssimaan? Ei anneta Fannyn tyhmyyksien pilata tätä iltaa.

-Kiitos, sanoi Grace äkkiä helpottuneena, -kyllä minä tulen.

Ja hän tanssi loppuillan ainakin yhtä ahkerasti kuin aiemmin, niin Gordonin kuin Axelin ja muidenkin poikien kanssa — jopa Ted Coburnin, joka oli sen jälkeen kaupungin onnellisin poika.

Jossakin vaiheessa Grace havaitsi, että isä oli ilmestynyt taas juhlavieraiden joukkoon. Hän olisi tahtonut juosta kysymään, oliko tämä löytänyt Archien ja mitä veli oli sanonut, mutta ei voinut karata yhtäkkiä Ferris Buchananin käsivarsilta, kuten oli karannut Axelilta. Isä näytti kuitenkin rauhalliselta, ja äiti katsoi Graceen ja nyökkäsi, joten hän hartaasti toivoi kaiken olevan hyvin — niin hyvin kuin se tässä tilanteessa saattoi olla.

Juhla jatkui, musiikki soi ja valot loistivat ulos himmenevään heinäkuun yöhön. Faith säteili, Fanny oli hiljainen. Ja Grace ajatteli, että jos tohtorila oli tuntunut olevan uusi ja vieras talo hänen astuessaan illansuussa sinne sisään, oli yhtä lailla se tyttö, joka sieltä myöhään yöllä astuisi ulos, uusi ja vieras.

3 kommenttia:

  1. Ei vieläkään! Mutta toisaalta tanssiaiset eivät ole vielä ohi... ;) Stuu-uu, missä oooleeet? :D

    VastaaPoista