sunnuntai 8. marraskuuta 2015

57. Huokausten sunnuntai

-Tuleeko siitä kalua? Betty kysyi hiukan huolestuneena.

-Sinä hätäilet niin kauheasti, äiti, Donald vastasi moittivasti. -Anna minun katsoa rauhassa.

Betty huokasi ja nojasi poskea käteensä. Hän istui keittiön pöydän ääressä vastapäätä Donaldia, joka oli luvannut katsoa hänen pysähtynyttä kelloaan.

Oli tanssiaisten jälkeinen sunnuntai-iltapäivä, aurinko paistoi raukeasti sisään ikkunasta ja talo oli hiljainen. Faith oli sanonut menevänsä uimarannalle Lily MacBriden kanssa, ja Betty toivoi hartaasti, että asia olisi niin. Grace oli vetäytynyt piirustuslehtiöineen pihakoivun oksanhankaan, Evan ottanut eväät mukaansa ja kadonnut nummille Niallin ja Gusin kanssa, Moira lähtenyt Irvinelle ja Walter kalaan Torquilin kanssa. Ja Archie…

Niin, Archie oli jossakin. Betty huokasi uudestaan. Duncan oli löytänyt pojan edellisiltana järvenrannasta, mutta mitään muuta hän ei ollut suostunut kertomaan.

-Minä tiedän, ettet sinä kieli minulle kaikkea, mitä tytöt kanssasi puhuvat, Duncan oli sanonut vakavasti. -Älä vaadi minua pettämään poikani luottamusta — varsinkaan tällaisen nöyryytyksen hetkellä.

Betty huokasi taas ja mietti, oliko Fergus mahtanut kertoa Archien kosinnasta ja Fannyn rukkasista Alicelle. Hän oli vastustanut sitä, että Duncan oli puhunut koko asiasta Fergusille ylipäätään, mutta tämä oli ollut sitä mieltä, että juhlien isännän oli paras tietää, mihin Duncan kesken kaiken katosi — ettei tulisi puheita.

-Lopeta, äiti, Donald sanoi tuskastuneena. -Tämä ei etene yhtään nopeammin, vaikka sinä huokailisit miten!

-Anteeksi, en minä sitä, Betty sanoi katuvaisena. -Minä vain ajattelin… kaikenlaista. Juhlien jälkeiset päivät ovat aina vähän ikäviä, kun kaikki ovat väsyksissä ja hauskuus on ohi.

Donald vilkaisi häneen.

-Sinä ajattelet Archieta, eikö niin? hän ennemmin totesi kuin kysyi.

-Onko hän puhunut sinun kanssasi? Betty tiedusteli toiveikkaasti. Archie oli ollut käytännöllisesti katsoen puhumaton koko aamun.

-Minä tiesin, että hän aikoo kosia Fannya juhlissa, Donald ilmoitti levollisesti. -Ja kun hän sitten katosi kesken kaiken ja Fanny näytti niin lopen surkealta, arvasin kyllä, miten siinä oli käynyt.

Betty ei voinut olla naurahtamatta.

-Sinä romantikko! hän puuskahti. -Istut siinä puhumassa veljesi sydämenasioista kuin säätiedotuksesta.

Donald keskittyi hetkiseksi vääntämään pinseteillään varovasti yhtä hammasratasta, eikä vastannut, ennen kuin se oli kunnossa.

-Miten niistä sitten pitäisi puhua? Ei asia siitä parane. Kyllä Archie tiesi alun perin, mitä Fanny vastaa. Jokainen olisi tiennyt. Hän vain koetti onneaan, sittenkin, kun Stuart pysyy poissa ja Fanny tuntui myötämieliseltä.

-Voi Don!

-Te sanotte aina, että minun pääni on täynnä voimahihnoja ja hammasrattaita, mutta kyllä minä jotakin jostakin muustakin ymmärrän, Donald ilmoitti, napsautti kellon takakannen kiinni ja väänsi vetonupista. -Nyt se käy, mutta en anna sille takuuta.

Betty huokasi vielä kerran ottaessaan kellon vastaan.

-Kiitos, hän sanoi ja jäi katselemaan sekuntiosoittimen liikettä. -Sinä taidat pitää Millystä?

-Tietysti, Donald vastasi tyynesti kootessaan työkalujaan, mutta hänen poskilleen nousi kevyt puna. -Hän on kauhean mukava.

-Niin mukava, ettet tanssinut eilisiltana kenenkään muun kuin hänen kanssaan, tai sitten sisartesi?

-Minä ajattelin, että kun tanssitan välillä siskojani, en tee Millyn oloa kiusalliseksi ihmisten edessä. Donald katsoi äitiinsä levollisilla harmailla silmillään. Jokin pojan tasaisessa, järkevässä olemuksessa toi Bettyn mieleen Johnin, ja ikävä kuristi häntä yhtäkkiä ja kivuliaasti, aivan kuten veli olisi kaatunut eilen eikä toistakymmentä vuotta sitten. -Sanoiko Rose-täti…

-Ei, ei hän sanonut mitään. Rose ja Charlie pitävät sinusta, tiedäthän sinä sen.

-Etkö sinä sitten pidä Millystä?

-Pidän, hyvä tavaton! En minä nyt sitä tarkoita. Betty epäröi. -Flora sanoi, että sinä olet viettänyt iltasi enimmäkseen kotosalla kouluvuoden aikana.

-Olen halunnut keskittyä kotitehtäviin. Aion hankkia hyvät paperit.

-Siitä minä ja isä olemme iloisia. Mietin vain… että väsytät itseäsi liikaa. Käytkö sinä missään virkistäytymässä?

-Käynhän minä urheilukilpailuissa ja elokuvissa silloin tällöin. Liput vain maksavat Glasgow’ssa enemmän kuin täällä, enkä halua tuhlata.

-Yksin vai… jonkun kanssa?

Donald hymyili.

-Vai niin, vai sitä sinä ajat takaa, hän sanoi, ja hänen silmissään tuikahti. -Joskus yksin, joskus jonkun kanssa.

Pöytään laskeutui syvä hiljaisuus, kunnes Betty ei voinut olla sanomatta moittivasti:

-Don!

Poika alkoi nauraa.

-Voi äiti, hän sanoi hellän kiusoittelevasti, aivan kuin olisi puhunut jollekin sisaristaan. -Sinä olet toivoton. Käymme joskus luokkatoverien kanssa isommalla joukolla.

-Itse olet toivoton, Betty sanoi muka loukkaantuneena. -Härnäät vanhaa äitiäsi! Kuka sinut on tuollaiseksi kasvattanut?

-Isä, Donald virnisti, ja Betty alkoi nauraa. -Älä murehdi minusta, äiti.

-En minä murehdi, Betty sanoi vakavoituen. -Minä vain… minä vain toivoisin, että katselisit vähän ympärillesi. Ettet… sitoutuisi liian varhain ja… ehkä pettyisi.

Donald katsoi häneen totisena.

-Siksikö sinä et tahdo, että olisimme Millyn kanssa ystäviä?

-En minä ole koskaan sanonut niin, Betty huudahti. -Milly on kultainen tyttö, ja sinä olet ollut suureksi avuksi siinä, että hän on kotiutunut niin hyvin vieraaseen maahan. Minä vain… minä vain pelkään, että sinä et ajattele… muita vaihtoehtoja, ja…

-Ja sitten minun käy kuten Archien, niinkö? Donald rypisti kulmiaan. -Älä sellaista pelkää.

-Et kai — ette kai te…

-Äiti, minä olen seitsemäntoista ja Milly Gracen ikäinen, Donald muistutti ennemmin huvittuneena kuin närkästyneenä. -Kyllä, minulla on erinäisiä haaveita tulevaisuuden suhteen, mutta en minä ole vielä ajatellut laittaa häntä sitoutumaan mihinkään.

-Anteeksi, Betty sanoi katuvana. -Archien dramaattisuus on saanut minut vähän sekaisin. Kovin nuoriahan te olette vielä kaikki.

-Murehdi ennemmin Faithia, Donald sanoi äkkiä vakavammin. -Onko hänellä vieläkään mitään ajatusta siitä, mitä hän aikoo tehdä?

Betty puisti päätään.

-Hän sanoo tahtovansa olla kotona vähän aikaa, eikä minulla tietysti voi olla mitään sitä vastaan.

-Hm, Donald sanoi.

-Mitä? Yhtäkkiä Betty tajusi, että hänen ”pikku insinöörinsä”, kuten Donaldia lapsena oli kutsuttu, tiesi enemmän myös ihmismielen mekaniikasta kuin hän oli osannut edes aavistaa.

-Farlane taitaa olla tosissaan hänen suhteensa.

-Faith on kuudentoista!

-Niin on Fannykin, ja Arch kosi häntä eilen.

-Dugald Farlanen sopisi hakea ikäistään seuraa!

-Ei hän ole juuri Stuartia vanhempi, huomautti Donald, aivan kuin tämä olisi jotenkin liittynyt johonkin.

-Donald Duncan Fleming, älä istu siinä säikyttelemässä minua!

-En minä säikyttele. Hyvähän se on, jos mies on tosissaan. Kun vain Fayekin olisi. Donald epäröi hetken. -Mitä taas Graceen tulee…

-Hyvät ihmiset, Gracie on vasta lapsi!

-Äiti, älä nyt ole naurettava, Donald sanoi hellästi. -Siihen ei mene kauan, kun isä saa hätistellä ihailijoita hänen ympäriltään kuin kärpäsiä. Näithän sinä, millainen vienti hänellä oli eilen illalla.

-Mutta sehän oli vain tanssia!

-Tanssiapa hyvinkin. Gordon ja Barclayn poika näyttivät siltä, kuin olisivat olleet käymässä toistensa kurkkuun, ja minä pelkään, että pikku Ted Coburnkin on menettänyt sydämensä. Ja jos mistään ymmärrän, niin Patonin pojat ja Ferris eivät ole enää aivan sokeita hekään.

-Donald, Betty sanoi tiukasti, -minä en enää tiedä, mistä tämä keskustelu sai alkunsa, mutta minun on pakko sanoa, että pidin enemmän siitä, kun sinä puhuit vain hammasrattaista ja voimahihnoista! Toivon mukaan et aio seuraavaksi kertoa, että Evan suunnittelee karkaavansa Megan Irvinen kanssa!

-Meganista en tiedä, mutta Tyra Saunders taitaa pitää Evanista kovasti, Donald sanoi silmää iskien. -Äiti, kyllä me huolehdimme itsestämme. Ja kyllä me tulemme kertomaan sinulle, jos tarvitsemme apua.

-Minä toivon sitä, Betty sanoi vakavasti.

Donald nousi, kiersi pöydän ympäri ja kumartui suutelemaan äitiään.

-Archie tokenee kyllä. Hänessä on järkeä enemmän kuin sydäntä. Kaikki järjestyy.

-Sinussa on enemmän järkeä kuin koko minun sisarussarjassani tuossa iässä, Betty sanoi ja taputti Donaldia olkapäälle. -Mene nyt tiehesi, äläkä tuhlaa sunnuntai-iltapäivääsi vanhan äitisi seurassa. Muistaakseni linja-auto Ballachulishiin lähtee neljännestunnin kuluttua.

Donald nauroi, punastui taas vähän ja juoksi viemään työkalunsa yläkertaan. Palatessaan hän sieppasi lakkinsa eteisen naulasta ja katosi polkupyörällään — ajaakseen linja-autopysäkillekö vai jonnekin muualle, sitä Betty päätti olla kysymättä. Ja hän päätti myös urhoollisesti olla soittamatta Roselle sinä iltapäivänä, vaikka hänen mieleensä tuli äkillisesti montakin kiireellistä asiaa, joista sisaren kanssa pitäisi puhua.

Talo oli oudon hiljainen. Siihen hän kai saisi tottua, nyt kun lapset alkoivat olla suurempia ja yksi toisensa jälkeen pyrähtää pesän reunalta omille siivilleen. Ei ollut enää Lancelotia, jonka kynnet olisivat rapisseet lattiaan sen tullessa hakemaan hellittelyjä ja herkkupaloja, ja Emma Wood oli ulkona retkillään.

Betty vilkaisi kelloon. Jos hyvin kävisi, Duncan saattaisi palata aseveliyhdistyksestä puolen tunnin kuluttua, kokoukset olivat yleensä sotilaallisen täsmällisiä. Betty ei voinut mitään sille, että helmikuun jälkeen olivat kaikki Duncanin kokoukset ja muut menot herättäneet hänessä epämiellyttävän levottoman tunteen, vaikka hänen järkensä sanoi, että se oli pelkkää hulluutta. Kuluneina kuukausina Duncan oli käyttäytynyt häntä kohtaan kuin he olisivat olleet vastanaineita eivätkä hopeahääpäivänsä kynnyksellä, ja hänen olisi pitänyt unohtaa kaikki se, mitä Edinburghissa oli tapahtunut. Ehkä hän vielä unohtaisikin!

Betty aikoi juuri nousta pöydän äärestä mennäkseen ulos aurinkoon siinä toivossa, että Grace tulisi alas puusta ja hän saisi hiukan puheseuraa, kun hän kuuli veräjän saranoiden vingahtavan. Archie käveli pihan halki, ja ilokseen Betty näki hänen pysähtyvän Gracen koivun kohdalla, katsovan ylöspäin ja sanovan jotakin. Ainakaan Arch ei pitänyt mykkäkoulua Grace paralle, jolla vain oli taipumus olla väärässä paikassa väärään aikaan — tai ehkä oikeaan, sillä ilman Gracea he eivät olisi tienneet Archien surusta mitään, eikä sekään olisi ollut hyvä.

Salamannopeasti Betty sieppasi käteensä sanomalehden ja oli tutkivinaan ilmoitusosastoa, kun ovi kävi. Hän ei tahtonut näyttää siltä, kuin olisi istunut siinä huolehtivana kanaemona odottamassa. Viime hetkessä hän jopa huomasi kääntää lehden oikein päin.

Archie tuli sisään, otti kaapista lasin ja laski itselleen vettä. Sitten hän jäi nojailemaan tiskipöytään ja siemaili lasista hitaasti. Yleensä poika joi suoraan hanasta, joten Betty aavisti, että Archie haki tekosyytä viivytelläkseen keittiössä ja toivon mukaan puhuakseen äitinsä kanssa. Hitaasti Betty laski sanomalehteä.

Voi hänen poikaansa! Hänen pitkää, komeaa poikaansa, jonka vaalea tukka taipui silkkisille laineille, jolla oli hymykuopat ja pitkät tummat ripset, aivan kuten oli ollut sinä päivänä yhdeksäntoista vuotta sitten, jolloin loppumattomalta tuntunut taistelu oli vihdoin päättynyt ja sisar Ruskin oli laskenut hänen syliinsä pienokaisen, jonka Duncan oli sanonut näyttävän runoilijalta. Nyt Betty ajatteli, että olisi kestänyt niitä kärsimyksiä vaikka vuoden, vaikka koko elämänsä, jos olisi sillä saanut suojatuksi lapsensa tuskalta, joka tämän olemuksesta nyt kuvastui.

-Ketkä kaikki tietävät?

Betty vavahti ajatuksistaan ja tajusi Archien kääntyneen häntä kohti.

-Mitä niin?

-Kyllä sinä tiedät. Ketkä kaikki tietävät, että minä tein narrin itsestäni?

-Arch… Älä sano noin.

-Niinhän se oli. Archien siniset silmät katsoivat äitiin totisina ja armottomina.

Ties monennenko kerran sinä päivänä Betty huokasi ajatellessaan, että Archien olisi ehkä ollut helpompi elää, jos hänestä olisikin tullut runoilija eikä kivenhakkaaja. Jos Archie ei olisi ollut niin tasainen, niin vakaa, niin järkevä, hän ei ehkä olisi nyt niin tolaltaan annettuaan pieneksi hetkeksi sydämelleen vallan.

-Isä ja minä tiedämme, ja Grace, ja Donaldin kanssa sinä olit kai puhunut etukäteen, Betty sanoi epävarmasti. -Ja isä kertoi… Fergus-sedälle.

-Mainiota, Archie mutisi ivallisesti.

-Arch, hänen täytyi, kun hän lähti etsimään sinua. Se oli sentään Faithinkin juhla, ei isä voinut kadota sieltä noin vain kenellekään mitään sanomatta.

-Kuka hänen käski lähteä etsimään minua!

-Hän ei tahtonut sinun olevan yksin.

Yhtäkkiä Archie käännähti ja paiskasi puolillaan olevan vesilasin tiskialtaaseen niin, että se sälähti kymmeniksi sirpaleiksi sinkkiä vasten veden roiskuessa ympäriinsä. Sitten hän putosi polvilleen tiskipöydän viereen ja purskahti itkuun.

Betty istui suunniltaan säikähtäneenä paikallaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt Archieta tuollaisena. Stuart oli kotona ollessaan paiskonut tavaroita harva se päivä jostakin ottaantuessaan, mutta Archie oli aina niin rauhallinen!

Lopulta hän pakotti itsensä nousemaan.

-Archie, poika kulta, älä — älä noin!

Voi, miten typerältä hänen lohdutusyrityksensä kuulostivat. Miten mitkään äidin sanat voisivat korjata sellaista, minkä rakastetun torjunta oli rikkonut! Betty ei muistanut, milloin viimeksi olisi tuntenut itsensä yhtä avuttomaksi kuin kumartuessaan Archien puoleen ja silittäessään tämän päätä ja hartioita. Sillä eihän äidin käsi enää ollut se, joka olisi tuonut lohdun ja avun.

Ja yhtäkkiä Betty tunsi kauheaa, typerää syyllisyyttä. Hän muisti sen syyspäivän kauan sitten, jolloin oli tajunnut uuden vauvan olevan tulossa, ja ottanut tiedon vastaan epätoivoisella kauhulla. Olkoonkin, että tämä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli hädin tuskin päässyt ylös mustasta kuilusta, johon edellisen vauvan menehtyminen oli hänet pudottanut, hänestä tuntui, kuin hän olisi langettanut kirouksen poikansa päälle. Archie parka, jonka oli ensiksi torjunut äiti ja sitten rakastettu!

Samassa Archie työnsi hänet kauemmaksi, nousi ja hapuili nenäliinan taskustaan. Niistettyään hän mutisi jotakin pahoittelevaa.

-Archie, rakas poika, puhu minulle, Betty sanoi rukoilevasti.

-Mitä se hyödyttää — puhuminen! Archie ravisti päätään niin, että vaalea hiuskihara putosi otsalle. -Minä kuvittelin — tietysti minä jossakin sisimmässäni tiesin — mutta sittenkin minä kuvittelin… Että kun Stu vain on tarpeeksi kauan poissa, meillä kuolevaisillakin on mahdollisuuksia!

-Archibald, Betty sanoi hiukan tiukemmin. -Minä toivoisin, ettet sinä puhuisi tuohon tapaan veljestäsi.

-Tietysti sinä toivot. Prinssihän on aina etusijalla. Kaikessa. Vaikka hän tekisi mitä. Vaikka hän tappaisi jonkun, kaikki vain taputtelisivat häntä päähän ja…

Archien ääni oli kohonnut, sitten hän yhtäkkiä vaikeni, sieppasi keittiöpyyhkeen ja kääntyi kokoamaan lasinsirpaleita tiskialtaasta. Betty istuutui taas pöydän ääreen ja oli vaiti niin kauan, että allas oli siisti, koska pelkäsi pojan viiltävän haavan käteensä, jos tämä kiihtyisi vielä tuolla tavalla. Sitten hän sanoi:

-Archie, sinä tiedät, ettei se ole totta. Stuart on hyvin pidetty, mutta ei se sitä tarkoita, että hänen annettaisiin tehdä mitä tahansa. Ja jos — jos Fanny odottaa häntä — tyttö teki hyvin väärin antaessaan sinun ymmärtää jotakin muuta.

Roskasangon kansi kolahti, kun Archie heitti koko pyyhemytyn sirpaleineen sinne, eikä Betty nähnyt nyt tarpeelliseksi huomauttaa, että pyyhkeen olisi sentään voinut säästää. Sitten Archie työnsi kädet syvälle taskuihinsa ja nojautui taas tiskipöytään. Hän katseli ikkunasta jonnekin kauas alkaessaan puhua.

-Sen jälkeen, kun… kun Stu antoi minulle selkään asemalla… päätin luovuttaa. Olla vain Fannyn ystävä. Ei mitään muuta, koska tiesin, että hän on Prinssin perään. Mutta kun minä palasin Berliinistä, eikä Prinssi ollutkaan täällä… Archie puri huultaan. -Fanny on aika yksinäinen, äiti. Hän on kaunis ja hän on suloinen kaikella tavalla, mutta hänen kuuroutensa tuntuu karkottavan ihmiset, vaikka hänen kanssaan pärjää aivan hyvin, kun katsoo häneen puhuessaan ja antaa hänen muodostaa sanat rauhassa ja auttaa joskus. Ei hän ole tyhmä, vaikka hän puhuukin oudosti ja joskus liian kovaa!

Betty räpytteli silmiään ja toivoi, ettei Archie huomaisi sitä. Hän tiesi kaiken tuon, ja oli monta kertaa koettanut lohduttaa Alicea tämän surressa tyttärensä elämää ja tulevaisuutta.

-Viime kesä oli… Archie epäröi. -Se oli ihana, äiti. Minä… unohdin hyvin pian kaikki ystävyystyperyydet. Minä rakastuin häneen. Ja hän oli niin suloinen ja herttainen ja… myöntyväinen. Hän antoi minun pitää kiinni kädestään kävelyllä, tietysti silloin, kun kukaan ei nähnyt. Ja hän tuli minun polvelleni, kun me istuuduimme jonnekin puhelemaan, ja minä sain pitää käsiäni hänen ympärillään, ja suudella häntä...

Betty oli vähällä pyytää, ettei Archie jatkaisi. Joku kiersi veistä hänen sydämessään, kun hän kuunteli poikansa viattomia, suloisia muistoja. Mutta hänen oli kestettävä, kun Archiekin kesti.

-Sitten tuli syksy, ja me olimme menossa kouluun samaan kaupunkiin, ja minä olin niin onnellinen, että olin haljeta. Archie hieroi otsaansa. -Tiesin, ettei hänellä niin helppoa ole Glasgow’ssa. Koulussa on ankara kuri, heitä varjellaan kuin he olisivat jotenkin ymmärtämättömiä eivätkä vain kuuroja. He eivät pääse edes kaupungille ilman saattajaa. En tiedä, miten Fanny sai puhuttua valvojan ympäri — naapurin poika, lapsuudenystävä, mitä lie selityksiä hän käytti, mutta minä hain hänet ulos aina kuin se vain oli mahdollista. Ja minä luulin… minä aloin uskoa…

Keittiöön laskeutui hiljaisuus, jonka vain avonaisesta ikkunasta kantautuva linnunlaulu rikkoi.

-Minä olin vähällä kosia jo pääsiäisenä, Archie mutisi. -En minä ole tyhmä, tietysti minä tiedän, että me olemme kauhean nuoria, eikä minulla ole vielä mitään keinoa hänen elättämisekseen — mutta ei parin-kolmen vuoden kihlaus olisi aivan mahdoton, sinä aikana saisin koulun käytyä ja kootuksi säästöjä ja…

Betty ei saanut enää kyyneleitään hillityksi ja koetti pyyhkäistä ne huomaamattomasti poskiltaan. Voi, Archie, hänen järkevä, vakaa Archiensa!

-Minä jänistin kuitenkin, Archie jatkoi hiljaa. -Ajattelin, että kun isoisä oli kuollut ja isoäiti vasta juuri lähtenyt täältä ja… Ehkä jokin järjen hiven koetti suojella minua. Ehkä minun olisi pitänyt jänistää nytkin. Mutta ajattelin, että kun hän lopettaa koulun, eikä oikein tiedä mitä tekisi — eihän meistä kukaan sitä silloin tiedä, mutta hän vielä vähemmän — niin, minä olin sellainen roisto, että ajattelin hänen… Archie vaikeni.

-…ajattelit hänen hakevan sinusta turvaa, niinkö? Betty kysyi hiljaa.

-Niin. Archie punastui. -Vaikka sadoista pienistä asioista minä huomasin, minun olisi pitänyt uskoa, että hän oli minulle suopea vain… paremman puutteessa.

-Voi Archie! Betty puisti päätään. -Miten hirvittävän väärin Fanny on käyttäytynyt sinua kohtaan!

-Ehkä niin, Archie mutisi ja kaivoi kengänkärjellään matossa olevaa kulunutta kohtaa, josta loimi pilkisti esiin. -Mutta en minä voi häntä moittia. Hänkin vain tahtoo… olla kuten muutkin. Ja Stuart ei ole täällä.

-Ei se ole mikään puolustus, Betty huomautti napakasti. Sitten hän puisti päätään. -Yhtä hyvin sinä voit syyttää isää ja minua. Me… meidän olisi pitänyt sanoa jotakin, kun tunsimme, ettei kaikki ole kohdallaan. Sillä jostakin sen havaitsi, vaikka useimpien silmissä sinä ja Fanny olitte varmasti täydellinen pari. Alice-täti oli niin iloinen siitä, että te… Voi sentään, minä vain tunsin, että jokin oli vinossa, ja isä sanoi tunteneensa samoin, mutta me emme saaneet sanotuksi siitä mitään edes toisillemme, ennen kuin eilen illalla, ja silloin oli jo liian myöhäistä.

-Kuvitteletko sinä sitten, että teidän sanomisenne olisivat jotenkin vaikuttaneet minun ratkaisuihini? Archie tiedusteli, ja jotakin etäisesti hymyltä vaikuttavaa vilahti hänen kasvoillaan. -Että jos te olisitte koettaneet puhua minulle järkeä, olisin heti paikalla heittänyt typerät haaveeni ja luopunut Fannysta?

Betty naurahti.

-Ei, rakkaani, kyllä minä tiedän, ettei se olisi auttanut. Mutta minun ja isän olisi nyt helpompi olla.

Archiekin hymähti.

-Kertooko Fergus-setä Alice-tädille? hän sitten kysyi totisena. -Saati Fannylle, että tietää? Minä en missään nimessä tahdo Fannyn kuvittelevan, että koetan jotenkin painostaa…

-Alice-tädille varmaankin, mutta tuskin Fannylle, Betty sanoi. -Fergus-setä on lääkäri ja osaa olla vaiti tarvittaessa. Sitä paitsi hän jos kuka tietää, miltä tuntuu saada rukkaset. Hän piiritti Alicea vuosikaudet ja kosi häntä puolen tusinaa kertaa, ennen kuin sai tahtonsa läpi.

-Minä en aio kosia Fannya toistamiseen, Archie sanoi vakavasti.

-En minä sitä toivokaan, en missään tapauksessa. En tahdo, että sinä kiusaat itseäsi enää yhtään enempää. Betty ojensi kätensä ja tarttui Archien käteen, joka tuntui niin lujalta ja vahvalta. Miten lyhyt aika oli siitä, kun tuo käsi oli ollut vielä pehmeä ja palleroinen! -Mitä sinä tahdot, Arch? Miten me voimme olla avuksi? Tahdotko sinä lähteä pois kesäksi, niin ettei sinun tarvitse nähdä Fannya? En haluaisi laskea sinua mihinkään, kun nyt olet tullut lomalle, mutta jos se auttaisi sinua, niin…

-Ei, äiti. Archie puristi hänen kättään. -Kiitos vain, mutta minä pärjään. Isä tarvitsee minua kaupassa, varsinkin, jos tänä kesänä valokuvauksia olisi taas jo enemmän. Ja työ on aina hyväksi.

Järkevä, vakaa Archie! Kivenhakkaaja eikä runoilija, poika jossa oli järkeä enemmän kuin sydäntä, kuten Donald oli sanonut. Oliko se lopultakaan huono asia tässä pettymysten maailmassa?

-Sinä olet niin nuori vielä, Archibald — minä uskon…

-Anna olla nyt, äiti. Archie veti kätensä irti ja katsoi toisaalle. -Isä näkyy tulevan. Laitanko minä vesikattilan tulelle? Flora-täti on opettanut minut laittamaan aivan kohtalaista teetä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti