maanantai 9. marraskuuta 2015

58. Hotellilla juhlitaan

-Minä en halua.

-Ei nyt ole kysymys siitä, haluatko sinä. Se on vain tehtävä.

-Älä viitsi! Minä voin lähteä kaupungista siksi päiväksi.

-Ja sitten me joutuisimme järjestämään kaiken jälkikäteen, niinkö? Sillä lähetystöjä tulee, se on sanomattakin selvä.

-Kielletään tulemasta. Näkee sellaistakin lehdissä.

-Älä ole hullu. Sinun asemassasi!

-Olenko minä pyytänyt päästä sellaiseen asemaan?

-No, et sinä ole luottamustoimia torjunutkaan.

-Sappho, sinä tiedät, minkä tähden minä tarvitsen täytettä iltoihini!

-Tiedän. Mutta tiedän senkin, että jos sinä koetat estää kaikkia yhdistyksiäsi ja virallisia tahojasi tuomasta onnittelujaan, saat leuhkan maineen lopuksi ikääsi.

Grace, joka istui lempipaikassaan koivunoksalla tuuheiden lehvien suojassa, ei voinut käsittää keskustelua, jota äiti ja isä kävivät verannalla hänen läsnäolostaan tietämättöminä. Isän viisikymmenvuotispäivä oli ollut hukkua tohtorilan tanssiaisten ja Archien sydänsurujen alle, ja äiti oli vasta tänä aamuna havahtunut siihen, että se oli aivan lähellä. Ja nyt isä yritti kieltäytyä — kieltäytyä, kun äiti ehdotti, että he pitäisivät juhlat hotellilla! Grace ei voinut käsittää sitä, vaikka ymmärsikin, että hotelli kävisi kalliiksi.

-Jos jotakin on järjestettävä, isä sanoi nöyremmin, -emmekö me voi tarjota ihmisille teetä kotona?

-Emme. Rouva Wallace kykeni ehkä aikoinaan taikomaan tarjoilut puolelle kaupungille, mutta siihen hän ei kykene enää. On paljon helpompi antaa kaikki hotellin hoidettavaksi, sillä nyt paikalle tulee koko kaupunki ja puoli kreivikuntaa sen lisäksi — todennäköisesti parlamenttiedustajakin lähettää tänne jonkun. Sanomalehdestä soitettiin, kun olit päivällä poissa, ja kysyttiin haastattelua.

-Ei, Sappho. Ei lehteä.

-He kirjoittavat joka tapauksessa. Ellet sinä anna haastattelua, he kaivavat esiin kaikki ne vanhat artikkelit ja…

-Hyvä tavaton, nainen, kenen puolella sinä oikein olet!

-Minä yritän olla sinun puolellasi, mutta sinä teet sen mahdottoman vaikeaksi!

Isä alkoi nauraa, ja Gracea värisytti ihastuksesta. Hänestä oli kauhean mukavaa kuunnella äidin ja isän sanailua. Mutta salaa mielessään hän toivoi, että jokin lehti kaivaisi esiin ”vanhat artikkelit”, mitä se sitten ikinä tarkoittikin. Täytyi olla paljon sellaista, mitä äiti ja isä eivät olleet kertoneet heille menneisyydestä.

-Hyvä on, isä sanoi sitten alistuneesti. -Varaa hotelli, ja minä maksan itseni kipeäksi siitä hyvästä. Mutta koeta nyt sentään kaikkesi, ettei minua haudattaisi kukkakoreihin. En ole vielä aivan vainaja!

-Minä koetan torjua kaikki kukkakorit, mitkä voin, äiti vakuutti kujeellisella äänellä. -Ja hopeiset silmälasikotelot.

Isä naurahti taas, sitten korituoli narahti ja Grace arvasi, että isä oli noussut suudellakseen äitiä.

Mutta sitä hän ei käsittänyt, miksi isän piti vastustaa kukkia, sillä mikä oli ihanampaa kuin kukat — ja eikö hopea ollut kauhean arvokasta? Hän haki paremman asennon ja jatkoi sen luonnoksen viimeistelyä, jonka oli tehnyt aamupäivällä retkeillessään Maisien, Janen ja Coran kanssa nummilla. Coran äiti oli hetkellisessä pehmeyden puuskassa päästänyt tämänkin mukaan, ja heillä oli ollut hirveän hauskaa.

Hauskuutta he totisesti kaipasivat! Tohtorilan tanssiaisten jälkeen kaikki oli ollut jotenkin hiljaista, kuin joku olisi ollut kipeä. Jollakin tavalla tieto Archien sydänsuruista oli vähitellen levinnyt kaikkien sisarusten tietoisuuteen, ja valitettavasti se oli vaikuttanut heidänkin elämäänsä.

Vaikka Grace oli vakuuttanut Gordonille, ettei lakkaisi puhumasta tälle Fannyn käytöksen takia, hän ei tahtonut käydä tohtorilassa, koska se tuntui jotenkin kauhean kiusalliselta ja melkein luopiomaiselta, eikä Gordon puolestaan oikein iljennyt tulla Koivurantaan. Faith puolestaan oli sydänjuuriaan myöten loukkaantunut Fannyyn, ja jopa Evan ja Walter, joiden mielestä Archie oli ”eri hoopo, kun yrittää ehdoin tahdoin päästä tyttöihmisen komenneltavaksi”, karttoivat Gusia ja Torquilia. Alice-tädinkin täytyi jo tietää, Grace ajatteli, koska hän ei ollut käynyt Koivurannassa aikoihin, vaikka juhlista olisi riittänyt paljon puhuttavaa.

Toisaalta Gracen oli hiukan sääli Fannya. Tämä oli tullut häntä vastaan edellisenä iltana, kun Grace oli ollut palaamassa uimarannalta. Fanny oli kävellyt yksin rantatietä sen näköisenä, ettei ollut menossa mihinkään, vaan koetti vain tappaa aikaansa. Gracen nähdessään hän oli pysähtynyt, mutta tämä oli ainoastaan nyökännyt lyhyesti ja kiiruhtanut ohi. Silloin Fanny oli kutsunut häntä nimeltä, ja Gracen oli ollut pakko kääntyä.

He olivat katsoneet hetken toisiaan ilta-auringon kultaisessa loisteessa. Fanny oli ollut kaunis, ehkä vielä kauniimpi kuin aiemmin, aivan kuin ripaus surua ja vakavuutta olisi tehnyt hänelle hyvää. Hän ei ollut ruskettunut — miten olisikaan, sillä eihän hän tänä kesänä viettänyt päiviä uimarannalla Faithin kanssa — ja hän näytti runolliselta ja melkein läpikuultavalta.

-Minä olen kauhean pahoillani, Grace, hän oli sanonut. -Minä en tarkoittanut loukata ketään.

-Ellet sinä välitä Archiesta, sinun ei olisi pitänyt antaa ymmärtää muuta, Grace oli ilmoittanut tylysti vasta nyt täysin ymmärtäen, mitä äiti oli koettanut hänelle tästä asiasta opettaa ja miksi.

-Eivät asiat ole niin yksinkertaisia, Fanny oli vastannut. -Ei maailma ole musta tai valkoinen.

-Tässä tapauksessa se on, Grace oli tokaissut. -Täytyyhän sitä tietää, kenestä pitää ja kenestä ei!

Sitten hän oli kääntynyt ja juossut tiehensä.

Nyt Grace nojasi päätään koivunrunkoon ja sulki silmänsä. Jokin tuossa kohtaamisessa oli jäänyt vaivaamaan häntä. Entä, jos aina ei tosiaankaan tiennyt, kenestä piti ja kenestä ei? Eihän hänkään tiennyt, pitikö enemmän Axelista vai…

Hyvä tavaton. Grace avasi silmänsä. Mitä typeryyksiä! Eihän hänen tarvinnutkaan sellaista tietää, äiti oli sanonut niin. Axel oli saanut hänet jollakin tavalla hämmennyksiin tanssiaisissa, ja Gordon oli vakuuttanut, ettei särkisi hänen sydäntään — mutta sehän oli kaikki ollut vain hupsuttelua, juhlaillan taianomaisen tunnelman aiheuttamaa!

Hänen ympärillään suhisi ja kahisi, auringonsäteet pilkistelivät koivunlehtien lomitse ja verannalla äiti ja isä olivat alkaneet puhua syntymäpäiväjärjestelyistä. Voi, miten hienot isän juhlista tulisi! Rona Munro ja Claire Buchanan ja muut näkisivät, miten arvostettu ja tärkeä ihminen hänen isänsä oli, ja saisivat hävetä ilkeyksiään!

Seuraavina päivinä tuleva syntymäpäiväjuhla täyttikin Koivurannan asukkaiden ajatukset. Äiti käytti kokonaisen iltapäivän siihen, että lepytteli rouva Wallacea, jonka mielestä oli typeryyden huippu järjestää juhla hotellissa, kun hän olisi aivan hyvin voinut laittaa tarjoilun kotiin. Ja ettei tarjottaisi ollenkaan alkumaljaa eikä viiniä ruuan kanssa! Sehän oli naurettavaa. Mitä ihmiset sanoisivat!

-Teidän luulisi ymmärtävän, rouva Wallace, äiti sanoi moittivasti. -Sinne tulee monia muitakin, jotka eivät tarvitse kiusauksia.

Rouva Wallace tuhahti.

-Eräät saavat tästä vettä myllyynsä, hän mutisi. -Mutta jos kauppiaalla on liikaa rahaa…

-Hotelli on halpa nykyään, äiti sanoi kuivasti. -Siellä ei ole asiakkaita jonoksi asti, ja hintoja on laskettu.

Grace ei jaksanut välittää rouva Wallacen murinasta, sillä tämä oli nykyään ärtyisä, tapahtui mitä tahansa. Sen sijaan hän otti ilon irti kaikesta siitä hauskasta, mitä oli odotettavissa ja koetti unohtaa kaiken ikävän.

Isoäiti matkusti Edinburghista lupauksensa mukaisesti, ja hänen kanssaan tulivat tietysti Chrissy-täti ja Alan-setä ja Malcolm ja Lorna. He asettuivat asumaan hotelliin, ja isoäiti tahtoi tarjota heille kaikille illallisen pari päivää ennen juhlia.

-Oli aikoja, jolloin minä olin varma, ettet koskaan näe viisikymmenvuotispäivääsi, isoäiti sanoi, kun he olivat päässeet jälkiruokaan asti.

-Ei se vieläkään taattua ole, isä huomautti. -Voin saada tietosanakirjasarjan päähäni huomisaamuna.

-Jos sinä aiot täyttää viisikymmentä, voisit alkaa käyttäytyä ikäsi mukaisesti, isoäiti sanoi, mutta taputti isän kättä lempeästi.

Samassa Alan-setä kilisti lusikalla lasiaan ja nousi pitämään puhetta. Hän muisteli niitä aikoja, jolloin oli alkanut piirittää Chrissy-tätiä, ja miten oli pelännyt kuollakseen tämän veljeä, josta liikkui kaupungilla hurjia tarinoita, ja miten oli lopulta ollut melkein pettynyt, kun kyseinen veli ”ei osoittautunut tuon kummemmaksi”.

Sitten isä nousi vastaamaan puheeseen. He kuuntelivat kaikki hiirenhiljaa, kun isä muisteli, miten oli eräänä keväisenä iltana kauan sitten Edinburghissa mennyt puhelimeen — vaikka yskä oli kiusannut häntä niin, että hän oli tuskin saattanut puhua — ja soittanut Alan-sedälle kysyäkseen, ostaisiko tämä hänen osuutensa isän kirjakaupasta, koska heille oli tarjottu ostettavaksi omaa kauppaa Fort Williamista ja koska lääkäri oli sanonut, että vain ilmastonvaihdos voisi pelastaa hänen henkensä.

-Äiti on oikeassa, isä sanoi vähän käheällä äänellä, ja hänen oikean kätensä pikkusormi vapisi. -Oli aikoja, jolloin en itsekään osannut kuvitella näkeväni joskus viisikymmenvuotispäivääni. Mutta minulla on ollut aina liiaksi syytä elää, jotta minuun olisi pystynyt keuhkotauti tai edes Saksan armeija.

Isä ojensi kätensä ja tarttui äidin käteen ja hymyili hänelle, ja äiti hymyili takaisin. Sitten isä katsoi kaikkia heitä, jotka istuivat suuren pöydän ympärillä, jokaista yksitellen, ja Gracea aivan vavisutti, kun hän tajusi, että hänkin oli isälle yksi syy elää. Voiko kenestäkään sanoa sen kauniimmin!

-Kaikki eivät ole tänään mukana, isä sitten sanoi ja nosti vesilasinsa. -Juodaan isän ja Walter-veljen malja.

Niin he joivat isoisän ja isän kuolleen pikkuveljen muistolle, ja isoäiti pyyhki kyyneleitä silmistään. Mutta sitten hän alkoi muistella isän lapsuutta, ja he nauroivat tukehtuakseen tämän edesottamuksille. Kertomusten päähenkilö puisteli päätään hymyillen ja hillitsi äitiään vain niissä kohdin, jolloin heidän Walterinsa silmät alkoivat kiilua liiaksi inspiraatiosta.

Gracesta tuntui, että tuosta illasta alkaen kaikki olikin vain pelkkää juhlaa. Koivurantaan tulvi onnittelusähkeitä ja kortteja, ja myös muutamia kukkakoreja, joihin isä tuntui suhtautuvan niin vastentahtoisesti. Huomattavasti kiitollisempana hän otti vastaan kameran objektiivivalikoiman, joka saapui paksuihin toppauksiin pakattuna Berliinistä — Felix ja Ruth eivät päässeet itse paikalle, sillä he kuvasivat parhaillaan uutta elokuvaa.

Ja sitten koitti varsinainen juhlapäivä. Se ei alkanut niin varhain kuin olisi voinut, sillä äiti oli saanut taivutelluksi kirkkokuoron jättämään aamuisen laulutervehdyksen väliin, vaikka rouva Morrison ei tästä pettymyksestä tainnut milloinkaan täysin toipua. Mutta jostakin syystä isä tuntui olevan takajaloillaan kaikkien tällaisten huomionosoitusten suhteen, ja siksi he koettivat elää niin tavanomaisesti kuin suinkin siihen asti, että oli aika lähteä hotellille odottamaan vastaanoton alkamista.

Archie oli luvannut hoitaa juhlapäivän valokuvaamisen, vaikka Gracesta näytti, että isä tunsi olonsa vähän epämukavaksi, kun joutui kameran vieraammalle puolelle. Archielle tehtävä olisi kuitenkin helpotus. Se antoi hänelle luvan liikkua paikasta toiseen ja jättää kaikenlaisen turhanpäiväisen seurustelun väliin lyhyitä tervehdyksiä lukuunottamatta.

Grace puolestaan nautti täysin siemauksin sen päivän ihmeellisyyksistä. Totta kai hän oli tiennyt, että isä oli mukana monenlaisissa tehtävissä ja että hänet tunnettiin valokuvaajana ja poliittisena puhujana. Mutta sittenkään hän ei ollut aivan käsittänyt, millaisella arvostuksella niin suuri joukko ihmisiä tuntui isään suhtautuvan. Lähetystö seurasi toistaan, ja hotellin aulaan kertyi kasapäin kukkia ja lukuisia kristallimaljakoita ja kynttilänjalkoja. Hopeisia silmälasikoteloitakin tuli kaksi.

-Minkä tähden viisikymmenvuotispäiville tuodaan aina kaikkea tällaista kummallista, sanoi Evan. -Mitä mies tekee kukkamaljakoilla?

-No, Grace sanoi ja viittasi kukkakoreihin ja -asetelmiin, -mitä sinä arvelisit?

-Äh, kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan, Evan tuhahti. -Minä tahdon ainakin lahjaksi jotakin oikeaa, sitten kun täytän viisikymmentä. Vaikka virvelin.

-Isä olisi varmaan kyllä pitänyt virvelistä, Gracen oli myönnettävä.

-Kuinka kauan noita ihmisiä oikein tulee? valitti Walter. Lapsille oli sanottu, että he saisivat hakea ruokaa vasta sitten, kun äiti ja isä lähtisivät ruokasaliin, ja rouva Wallace oli syöttänyt heidät aamulla täyteen puuroa, mutta herkkuja notkuva pöytä houkutteli heitä silti. -Minkä tähden heidän kaikkien pitää puhua niin kauan!

-Se kuuluu asiaan, Grace suhahti. -Kun joku täyttää viisikymmentä, hänelle pidetään puheita. Pitihän Alan-setäkin.

-Niin, mutta hän ja isoäiti olivat hauskoja, huomautti Walter haikeasti, sillä isoäiti oli sitkeästä kerjäämisestä huolimatta kieltäytynyt kertomasta hänelle enempiä yksityiskohtia siitä kerrasta, jolloin isä ja tämän luokkatoverit olivat saaneet jostakin käsiinsä ruutia ja olleet vähällä räjäyttää koko koulun ilmaan.

-Mitä nyt tapahtuu? kysyi Evan, sillä yhtäkkiä kaikki aulassa olevat tuntuivat hiljentyvän. -Keitä nuo ovat?

Evanin kysymys oli sinällään outo, sillä ovesta marssivassa ryhdikkäässä miesjoukossa oli monia heidän tuntemiaan kaupungin miehiä aina herra Saundersia myöten, ja myös sellaisia, jotka he muistivat nähneensä joskus isän puheilla kaupassa, vaikka eivät näiden nimiä tienneetkään. Mutta oli myös monia vieraita kasvoja, ja kaikkineen saapujissa oli jotakin omituista.

He tulivat sisään parijonossa, joka astui täsmälleen samassa tahdissa, pysähtyi täsmälleen samalla hetkellä, ja teki sitten kunniaa. Ja isä, joka oli koko aamupäivän ollut ennemmin vähän hermostunut kuin juhlamielellä, meni aivan sanattomaksi, ja Grace oli varma, että hänellä oli vesikierteet silmissään.

Sitten miesten takaa ilmestyi univormupukuinen upseeri, jonka käteen isä tarttui kaksin käsin, ja joka — no, piti puheen tietysti, eikä Grace ymmärtänyt läheskään kaikkea. Mutta Moira otti asioista selvää ja tuli kertomaan heille tohkeissaan, että nämä olivat ”niitä sotilaita, joita isä määräsi sodassa, paitsi että tuo herra määräsi isää”.

-Onko tuo eversti Graham? kuiskasi Evan pettyneenä, sillä vaikka isä ei ollut puhunut heille koskaan paljonkaan sodasta, hän oli aina silloin jossakin kiittävässä yhteydessä maininnut sodanaikaisen esimiehensä nimen. -Hänhän on kauhean vanha!

-Tuskin sen vanhempi kuin isä, ilmoitti Faith. -Hän on ollut varmaan hirveän komea nuorempana.

-Minä arvasin, että sinä puutut tärkeimpään, irvisti Donald. -He ovat saaneet kasaan ainakin puoli joukkuetta. Isästä taidettiin tosiaan pitää sodassa.

Puhe oli päättynyt, ja miesjoukko kätteli nyt isää. He nimittivät häntä säännönmukaisesti ”luutnantiksi” ja äitiä ”rouvaksi”, paitsi tietysti ne, jotka olivat kaupungista ja tutumpia. Ja isä kutsui heitä jokaista nimeltä, etunimeltä, kertaakaan erehtymättä. Vaikka sodasta oli toistakymmentä vuotta! Gracesta se oli aivan käsittämätöntä.

Voi, kunpa isä kertoisi enemmän sodasta! Grace oli ehtinyt aamulla nähdä, että sanomalehdessä oli isän syntymäpäivähaastattelu kuvan kanssa, mutta siinäkin oli kirjoitettu vain, että ”päivänsankarin omasta toivomuksesta hänen sodanaikaiset tekonsa jääkööt tässä tarkemmin selvittämättä, vaikka aikoinaan koko maa tunsi Flanderin sankarin maineen”. Hän oli koettanut kysyä äidiltä ja rouva Wallacelta, mitä ”Flanderin sankari” tarkoitti, mutta kumpikin oli hätistänyt hänet joko vaihtamaan pukua tai kampaamaan tukkansa. Hyvä tavaton, hän oli melkein viidentoista, eikö hänelle nyt voisi jo puhua asioista!

Samassa äiti viittoi heitä lähemmäksi. Isä tahtoi esitellä heidät eversti Grahamille, joka osoittautui hyvin miellyttäväksi herrasmieheksi. Hän kätteli heitä kaikkia, ja poikien silmät laajenivat kunnioituksesta olkapolettien ja kunniamerkkien edessä.

-Joko he nyt loppuivat? eversti sanoi hymyillen. -Minä luulin, että heitä on enemmän.

-Esikoispoikamme on… ulkomailla, isä vastasi.

Voi, kuinka monta juhlaa he vielä viettäisivätkään ilman Stuartia! Yhtäkkiä Gracen valtasi hillitön raivo. Oliko Prinssi todella niin itsekäs, eikö hän käsittänyt, miten he kaipasivat tätä, ja miten surullisia äiti ja isä olivat!

Samassa hän näki, että tohtorilan väki tuli sisään ovesta. Archie vetäytyi kameroineen kauemmaksi ja mutisi menevänsä ottamaan kuvia salista, ja äiti pyysi Faithia opastamaan eversti Grahamin sisään ja katsomaan, että tämä ja isän joukkueen miehet saivat syödäkseen, aivan kuin he eivät olisi osanneet itse mennä hakemaan ruokaa.

Grace vetäytyi vaistomaisesti ovelta ja oli järjestelevinään lahjapöytää. Hän olisi mielellään juossut Gordonia vastaan, mutta pelkäsi, että Archie näkisi, eikä hän tahtonut pahoittaa veljensä mieltä. Voi, miksi Fanny oli niin tyhmä!

Ja taas Gracea suututti. Tämäkin oli Stuartin syytä, hän oli pilannut Archien elämän, ja Fannyn, ja heidän kaikkien. Kaipa Amerikassa sitten oli niin hauskaa, että veli viis veisasi omasta perheestään ja läheisistään!

-Hei, Gracie. Gordon oli ilmestynyt hänen viereensä. -Hirveästi tavaraa.

-Syntymäpäiville tuodaan yleensä lahjoja, Grace mutisi.

-Älä viitsi murjottaa minulle, Gordon sanoi nöyrästi. -Minä tiedän kyllä, että me kaikki olemme nyt huonossa huudossa, ja Fanny ansaitsisi selkäänsä. Mutta on niin ikävää, kun sinä et ole oma itsesi.

Grace huokasi.

-Kaikki helpottaa sitten syksyllä, kun Arch lähtee takaisin kouluun, hän sanoi.

-Mutta kai sinä voit tulla minun kanssani syömään ennen sitä? Gordon pyysi. -Niin olisi paljon hauskempi.

-En minä voi vielä, Grace sanoi. -Äiti käski meidän odottaa heitä.

-No, mutta hehän ovat lähdössä ovelta, Gordon huomautti. -Tosin minä epäilen, ettei isäsi ehdi edes istua alas lautasen ääreen. Kun minun isäni täytti viisikymmentä, hän valitti, ettei kukaan neuvonut hänen syömään tukevasti ennen juhlia, sillä niiden aikana hän ei ehtinyt!

Gracea alkoi naurattaa, ja hän tajusi, miten hirveästi oli ikävöinyt Gordonia.

-No, mennään, hän sanoi iloisemmin.

Sali oli tupaten täynnä väkeä, sillä vaikka osa lähetystöistä oli vain piipahtanut, osa istui kaikessa rauhassa nauttimassa tarjoilusta. Lisäksi sukulaisia ja ystäviä oli saapunut jo paikalle huomattava määrä. Puheensorina täytti suuren huoneen, ja tarjoilijat puikkelehtivat pöytien lomitse kantaen yhä uusia ja uusia tarjoiluvateja.

Grace vilkutti rouva ja herra Wallacelle, jotka istuivat samassa pöydässä Barclayden kanssa. Rouva Wallace parka näytti jotenkin avuttomalta, kun hän joutui olemaan juhlissa vieraana eikä järjestäjänä, mutta Grace ei voinut olla ajattelematta vahingoniloisesti, ettei kukaan kaiken tämän ruuan ja hälinän keskellä varmaan ehtinyt edes huomata alkumaljan ja viinin puuttumista. Hän vilkutti myös Axelille, mutta vaivihkaa, jottei Gordon näkisi.

Siitä tyttö ilahtui, että isä ehti todellakin istua täyden lautasen ääreen ja ruveta syömään, sillä päivästä tulisi pitkä. Äiti viittasi Gracea heidän pöytäänsä selvästi arvaten tämän aikomukset livistää jonnekin sivummalle Gordonin kanssa, eikä hänen auttanut kuin totella. Mutta toisaalta oli hirveän hauskaa ja jännittävää istua keskellä salia pääpöydässä ja syödä herkkuja, jotka olivat aivan erilaisia kuin rouva Wallacen laittamat (mistä tämä epäilemättä huomauttaisikin seuraavana päivänä, eikä lainkaan imartelevassa mielessä).

Tohtorilan väki istui viereisessä pöydässä. Grace katsoi Fannya ja tunsi taas sääliä tätä kohtaan. Ehkä Fanny oli käyttäytynyt typerästi — mutta oli kauheata nähdä tämä noin onnettomana! Archie istui niin, että kuin itseään kiusatakseen näki Fannyn, vaikka ei ollutkaan tätä huomaavinaan. Miten kauheata oli nähdä Archie noin onnettomana!

Samassa Grace huomasi Fannyn vilkaisevan ovelle. Hovimestari oli luvannut pitää silmällä tulijoita ja hälyttää isän heti, kun tätä tarvittaisiin, joten varmaankin siellä oli joku onnittelija taas tulossa ja isän ateria jäisi kesken.

Mutta ennen kuin hovimestari ehti heidän pöytäänsä, ja ennen kuin kukaan muu huomasi yhtään mitään, Fanny yhtäkkiä ponnahti pystyyn tuolistaan niin, että se kaatui hänen takanaan.

Kaikki murhe, kaikki suru oli pyyhkäisty pois hänen kasvoiltaan, hänen mustat silmänsä loistivat ja hänen poskensa punertuivat ja hänen punaiset huulensa raottuivat, kun hän ojensi käsiään, aivan kuin olisi pöydän ja koko salin yli yltänyt tarttumaan johonkuhun, joka oli tullut kynnykselle.

4 kommenttia:

  1. Olipa hidas! No, mutta juhlat kuin juhlat; pääasia, että tuli! (Vaikka en tykkääkään Stuartista mitenkään erityisesti, niin poissaolosta on ärsyttävää lukea...) ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Stuart parka! Hän onnistuu ärsyttämään kaikkia pelkällä poissaolollaan! Kyllä minäkin jo pysyisin Amerikassa... :D :D

      Poista