tiistai 10. marraskuuta 2015

59. Taustamusiikkia

Ellei Fannyn tuoli olisi kaatunut, harva olisi huomannut tämän nousevan, sillä ihmisiä kulki koko ajan edestakaisin tarjoilupöydän ja pikkupöytien välillä. Mutta nyt puheensorina hiljeni, ja ihmiset kääntyivät katsomaan ensiksi Fannyyn ja sitten tämän katseen suuntaan.

Isä valahti kalpeaksi. Äiti pudotti haarukkansa. Gracesta tuntui, että salista loppui ilma, ettei hän voinut hengittää. Ja sitten, yhtäkkiä, hän koki aivan kuin leijuvansa, niin kuin ei mitään ikävää ja murheellista olisi enää ollut koko maailmassa.

Äiti ponnahti pystyyn ja juoksi kuin nuori tyttö ovelle ja heittäytyi siellä seisojan kaulaan. Ja tuo nuori mies, jolla oli hyvän räätälin tekemä puku ja tyylikkäästi leikattu räiskyvän punainen tukka ja joka näytti aivan kuin kasvaneen ja tulleen harteikkaammaksi kuluneiden parin vuoden aikana, kiersi kätensä äitinsä ympäri ja koetti rauhoitella tätä selvästikin nolostuneena siitä, että oli aiheuttanut moisen hämmingin.

Seuraavassa hetkessä he olivat kaikki Stuartin ympärillä, mutta tuskin uskaltaen koskettaa häntä, aivan kuin hän olisi voinut olla aave, joka katoaisi, jos sitä menisi liian lähelle.

Vain isä ojensi kätensä ja sanoi:

-Rod Wishart, oletan?

-Isä, etkö sinä enää tunne Stuartia? Moira kysyi moittivasti.

Mutta Stuart hymyili vähän ja puristi isän kättä.

-Vai niin, hän sanoi, -se on levinnyt täkäläisiin lehtiin.

-Minä tiesin, että ne kirjoittivat sinusta! äiti sopersi ja pyyhki kyyneleitä silmistään.

Stuart vilkaisi salintäyteistä väkijoukkoa, joka yhä tuijotti heitä.

-Minä en tarkoittanut keskeyttää mitään, hän sanoi nopeasti. -Mennään istumaan, ennen kuin ihmiset pudottavat silmänsä.

Äiti alkoi tietysti huolehtia siitä, että Stuart saisi syödäkseen, eikä uskonut, vaikka tämä vakuutti syöneensä lounasta junamatkalla Glasgow’sta, jonne laiva oli tullut. Grace ja Faith katsoivat salaa toisiinsa. Jos Stuartilla oli varaa ensiksi maksaa matkansa Amerikasta ja sitten syödä ravintolavaunussa ja pukeutua tuolla tavalla, hän ei todellakaan palannut ”tuhlaajapoikana”, vaikka he olivat kuulevinaan rouva Saundersin mutisevan jotakin sellaista ohi mennessään.

Sorina täytti taas salin, sillä hienotunteisesti ihmiset tahtoivat antaa heille aikaa tointua hämmästyksestään. Stuart kiersi muutamissa pöydissä tervehtimässä isovanhempiaan ja lähimpiä sukulaisia, ennen kuin äitinsä mieliksi haki joitakin suupaloja lautaselleen.

Sisarukset tuijottivat Stuartiin puoleksi ujostellen, puoleksi ylpeydestä halkeamaisillaan, ja hän puolestaan näytti vähän hämmästyneeltä, aivan kuin ei olisi ymmärtänyt, että hekin olivat kahdessa vuodessa kasvaneet ja muuttuneet. Stuart oli istuutunut äidin ja Gracen väliin, ja jälkimmäinen otti sen aivan erityislaatuisena kohteliaisuutena. Prinssi oli niin tuttu — ja sittenkin jollakin tavalla erilainen.

Archie istui isän toisella puolella ja lähinnä vain työnteli ruokaa ympäri lautastaan. Grace tajusi yhtäkkiä, että heidän muiden hääriessä Stuartin ympärillä tätä tervehtimässä Archie oli pysytellyt sivummassa, eikä hän nytkään näyttänyt erityisen kiinnostuneelta vanhemmasta veljestään. Vilkaistessaan viereiseen pöytään Grace näki, että Fanny oli lopettanut syömisen, vaikka lautanen oli vielä puolillaan, ja istui paikallaan katsoen loistavin silmin Prinssiin.

Samassa hovimestari tuli sanomaan, että vieraita saapui lisää ja toiset taas halusivat hyvästellä, ja äiti ja isä nousivat pöydästä. Sisarukset jäivät istumaan keskenään, ja yhtäkkiä he eivät keksineet toisilleen mitään sanomista, mikä oli aivan ennenkuulumatonta.

Onneksi Moiraa ei kauan mikään tilanne pidätellyt lisätietojen hankkimisesta.

-Oletko sinä nyt rikas ja kuuluisa? hän kysyi sumeilematta Stuartilta. -Jos sinusta on kerran kirjoitettu lehdissä!

-Vararikkoon menneistäkin kirjoitetaan lehdissä, pisti Archie väliin.

Stuartin ilmekään ei värähtänyt.

-En minä ole rikas enkä kuuluisa, hän vastasi. -Mutta viimeisen vuoden ajan olen tullut omillani toimeen ja saanut jonkin verran mainetta — tosin en omalla nimelläni, se on myönnettävä. Muusikkona, tarkoitan.

-Tuskin kukaan olettikaan, että olisit tehnyt mitään oikeaa työtä, Archie mutisi.

Nyt Stuart rypisti kulmiaan, mutta kokosi aivan rauhallisesti salaattia haarukkaansa eikä ollut kuulevinaan.

-Rod Wishart, Donald virnisti. -Kas kun ei David Balfour!

-En keksinyt mitään parempaakaan, Stuart hymähti. -Ja ajattelin, että jos te täällä kotona sattuisitte jotakin kautta kuulemaan Rod Wishartista, ehkä arvaisitte, että se olen minä ja että kaikki on hyvin.

-Mutta mikset sinä voinut esiintyä omalla nimelläsi? Evan kysyi silmät loistaen. Arvatenkin isonveljen kokemukset peittosivat hänen mielessään kaikki keksityt seikkailuromaanit.

-Jos viranomaiset olisivat tunnistaneet, kuka olen, he olisivat ottaneet minut kiinni ja palauttaneet maitojunalla kotiin niin kauan kuin olin alaikäinen, Stuart selitti. -Helmikuun puolivälin jälkeen olisin tietysti voinut olla oma itseni, mutta silloin Rod Wishartin nimi oli saanut jo hiukan mainetta musiikkipiireissä, enkä viitsinyt heittää häntä romukoppaan.

-Jahtasiko pollarit sinua? Walter kysyi ihastuneena.

-”Etsivätkö poliisit sinua”, Faith korjasi pikkuveljensä puhetapaa.

-Taisivat etsiä, Stuart vastasi lyhyesti, mutta hän iski Walterille kevyesti silmää kuin vihjaten, että kaikesta tähän asiaan liittyvästä jännittävästä voitaisiin keskustella seikkaperäisemmin sitten, kun naisia ei olisi paikalla.

-Muistitko sinä, että on isän syntymäpäivä? Grace kysyi ujosti. Hänen Stuartia kohtaan vähän aiemmin tuntemansa raivo oli täysin poissa, ja hän oli vain sydänjuuriaan myöten onnellinen siitä, että veli istui siinä niin komeana ja levollisena. Levollisena, juuri niin! Jokin epämääräinen levottomuus, joka Prinssiä oli aina ympäröinyt, oli poissa.

-En ennen kuin äsken junassa, kun luin sanomalehden — isän haastattelu oli aamulehdessä Glasgow’ssakin, Stuart tunnusti. -Olin vähän sekaisin päivistä pitkän laivamatkan jälkeen. Asemapäällikkö Lynseyltä kuulin, että olette täällä, ja niinpä kävelin tänne suoraan asemalta. En vain suoraan sanoen käsittänyt…

Hän vilkaisi ympärilleen salissa, ja Grace ymmärsi, mitä hän tarkoitti. Edes Stuart ei ollut käsittänyt, että isää juhlittaisiin näin suurimuotoisesti.

-Hyvin sopivaa, että ilmaannut paikalle, kun yleisöä on tarpeeksi, Archie tiuskaisi, sieppasi kameransa ja nousi pöydästä.

Oli hetken aivan hiljaista. Muut istuivat paikoillaan noloina ja hämmentyneinä, vain Stuart söi lautasensa tyhjäksi ja työnsi sen kauemmaksi.

-Taitaisi olla kohteliasta ojentaa vihdoin isälle lahja, hän sanoi hilpeästi, aivan kuin ei olisi kuullut Archien vinoilua. -Valitettavasti se ei taida olla paketissa.

Sitten hän nousi ja pujotteli pöytien lomitse salin seinustalla olevan pianon luo. Ilman mitään selityksiä tai esipuheita hän istuutui sen ääreen, avasi kannen, kokeili hiukan koskettimia ja alkoi soittaa ulkomuistista, ilman nuotteja.

Musiikin alkaessa ihmiset hiljenivät taas hetkeksi. Mutta Stuart ei antanut sen häiritä. Hän ei vilkaissut kertaakaan ympärilleen, ei edes silloin, kun Fanny kenestäkään välittämättä nousi pöydästä ja tuli pianon luo painaen kätensä sen värähtelevään pintaan tunteakseen musiikin. Stuart soitti kevyitä, iloisia melodioita, ei pysähtynyt käytännöllisesti katsoen hetkeksikään kappaleiden välillä, ei antanut ihmisille aikaa suosionosoituksiin. Hän osoitti kaikin tavoin soittavansa vain taustamusiikkia.

Mutta millaista taustamusiikkia!

-Vaikken minä paljon soitosta ymmärrä, mutisi Donald, - sen minäkin ymmärrän, miksi hänestä on kirjoitettu sanomalehdissä.

Grace sulki silmänsä ja antoi musiikin virrata koko olemukseensa. Stuart oli toki soittanut hyvin jo silloin, kun oli vielä kotona, mutta nyt hän soitti aivan toisella tavalla. Hän ei vain toistanut jonkun muun kirjoittamia säveliä, vaan lisäsi niihin jotakin omaansa. Grace ei oikein osannut selittää sitä edes itselleen tarkemmin, mutta jollakin tavalla hän musiikkia kuunnellessaan tunsi, että Prinssi oli käynyt läpi asioita, jotka olivat muuttaneet häntä.

Stuart soitti koko iltapäivän ilman taukoja. Hän puisti hymyillen päätään, kun äiti meni kutsumaan häntä teelle tai seurustelemaan vieraiden kanssa. Yhden kerran hän pyysi pianon ääressä uskollisesti seisovaa Fannya tuomaan lasillisen vettä, ja tämä juoksi suorittamaan tuota palvelutehtävää, kuin se olisi ollut suurin hänelle koskaan osoitettu kunnia. Stuart soitti melodiaa oikealla kädellä, joi vasemmassa pitelemänsä lasin tyhjäksi kerralla ja jatkoi soittamista, aivan kuin olisi tottunut tekemään niin.

-Kapakkapianisti, kuuli Grace Alice-tädin mutisevan äidin korvaan, ja pahastui moisesta nimityksestä. Mutta jostakin syystä äiti ei näyttänyt yhtään loukkaantuneelta, vaan ainoastaan pyyhki silmiään.

Puheensorina täytti taas salin, vieraita tuli ja meni, ja musiikki soi kaiken taustalla melkein huomaamattomana, mutta siltikin juhlistaen ja kohottaen tunnelmaa. Vieraammat tulijat eivät kiinnittäneet Stuartiin mitään huomiota, paitsi että saattoivat sanoa seuralaisilleen Flemingien löytäneen tavattoman lahjakkaan soittajan juhliin. Tutummat taas eivät tohtineet mennä ihmettelemään Stuartille tämän kotiinpaluuta, jotta eivät häiritsisi. Grace tajusi, että jos Archie piiloutui tänään kameran taakse, Stuartin suojana oli piano.

Vihdoin Stuart lopetti. Hän sulki pianon kannen, mutta ei kääntynyt, ei noussut kumartamaan. Sen sijaan hän hieroi sormiaan ja katsoi Fannyyn, joka väsymättä seisoi pianon vieressä. Tohtorilan väen tehdessä lähtöä Alice-täti oli käynyt hakemassa Fannya, mutta tämä oli puistanut tuimasti päätään. Sitten oli mennyt Fergus-setä, mutta Fanny oli puistanut päätään vielä tuimemmin. Hän ei aikonut selvästikään hievahtaa pianon ja Stuartin viereltä, näytti se miltä tahansa salintäyteisen vierasjoukon silmissä. Ja lopulta hänen perheensä oli joutunut lähtemään kotiin ilman häntä.

-Ehkä äiti ja isä lakkaavat tämän jälkeen murehtimasta minun tekemisistäni, Faith mutisi. He istuivat Gracen kanssa isoäitiensä ja isoisänsä pöydässä kuuntelemassa soittoa, sillä vanhukset eivät tuntuneet saavan kyllikseen Stuartin kuuntelemisesta ja katselemisesta.

Nyt Stuart hymyili Fannylle, ja tämä hymyili takaisin näyttäen siltä — no, aivan siltä kuin hänen sisäänsä olisi sytytetty lamppu. Eikä Grace enää tiennyt, mitä olisi ajatellut. Hän näki silmäkulmastaan Archien kulkevan salin läpi kameroineen, ja hänen sydäntään kylmäsi.

-Voi kunpa… häneltä lipsahti ääneen, ennen kuin hän ehti ajatella.

Glen Longin isoäiti katsahti häneen.

-Mitä niin, Gracie? hän kysyi ystävällisesti.

-Ei mitään, Grace mutisi. Jospa hän joskus lakkaisi ajattelemasta ääneen!

Isoäiti tarttui hänen käteensä.

-Te olette jo isoja tyttöjä, hän sanoi. -Ja teillä on valtaa veljiinne. Luvatkaa minulle, että teette kaikkenne parantaakseen heidän välejään.

-Eihän… Faith sopersi ja vilkaisi Graceen vihaisesti. Archien sydänsurut oli ollut tarkoitus pimittää isovanhemmilta keinolla millä hyvänsä, jotteivät nämä turhaan murehtisi.

-Kaksi asiaa voi tulla veljesten väliin, isoäiti sanoi vakavasti. -Isänperintö ja nainen. Ja nyt minä pelkään…

-Cathy, isoisä sanoi moittivasti.

-Ole vaiti, Tom. Sinun se pitäisi tietää, isoäiti napautti, vaikka Grace ei ollenkaan ymmärtänyt, mitä isoisän olisi pitänyt tietää. -Tytöt, älkää antako Prinssin ja Archien tehdä mitään typerää — sen paremmin hyvässä kuin pahassa!

Grace ja Faith vilkaisivat toisiinsa. Oliko isoäiti tulossa höperöksi?

-Tyttö on hyvin kaunis, Edinburghin isoäiti sanoi hyväksyvästi. -Mutta hänhän ei kuule.

-Ei se ole hänen syynsä! kivahti Faith. Hän oli lapsesta asti niin tottunut puolustamaan ystäväänsä, että unohti täysin olevansa loukkaantunut Fannyyn.

-Ei tietystikään ole! Mutta mahtaako se olla periytyvää?

Faith hypähti pystyyn.

-Minä menen juomaan teetä, hän ilmoitti, eikä lainkaan kysynyt, tahtoiko joku isovanhemmista jotakin.

Grace livahti tiehensä sisarensa vanavedessä ennemminkin välttääkseen Glen Longin isoäidin puheita, vaikka aavistikin, että niissä oli perää. Olihan Archie ollut ilkeä Stuartille ruokapöydässä, vaikka Stuart oli juuri palannut kotiin niin pitkän ajan jälkeen!

Mutta olisi kauheaa, jos heidän välinsä menisivät pilalle Fannyn takia. Ei kai Archie sitä tahtonut? Ja sitä paitsi, ehkä Prinssi ei välittänyt Fannysta! Eihän hän ollut nytkään juuri edes katsonut tähän koko sinä aikana, jolloin oli soittanut isälle syntymäpäivälahjaksi.

Isä istui salin takaosassa Armstrongien pöydässä keskustelemassa, ja äiti oli jäänyt teepöydän ääreen puhumaan rouva Cairnin kanssa — epäilemättä Isobelin ja pastori Torranin tulevista häistä. Jostakin hotellihuoneisiin vievästä portaikosta kuului pienempien sisarusten ja serkuslauman meteliä, ja Donald ja Milly näkyivät liittyvän Faithin seuraan teetarjoilun ääressä.

Mihin Stuart oli kadonnut? Grace vilkaisi ympärilleen. Tuolla olivat Malcolm ja Lorna ja Roz ja Alan ja kaksoset ja Ellie ja Rod, mutta Stuart ei ollut heidän luonaan. Eikä hän ollut Jennie-tädin ja Keith-sedän luona, eikä MacMahonien, eikä Mary-tädin ja Craig-sedän, eikä hän myöskään ollut edelleenkään mennyt hakemaan teetä, mistä äiti olisi kyllä pahoillaan, sillä Stuartin täytyi olla hirvittävän väsynyt tuon kauhean pitkän matkan ja niin monituntisen soittamisen jälkeen.

Samassa Grace näki Maisien nousevan pöydästä ja arvasi, että tämä aikoi tulla kuulustelemaan häntä Stuartista ja kaikesta tähän liittyvästä — ”kysymään kuulumisia”, kuten Maisie itse olisi sanonut, sillä hänen mielestään oli vain kohteliasta ja huomaavaista tiedustella ystävien asioita, tahtoivat nämä sitten puhua niistä tai eivät.

Päästäkseen kiusallisesta tilanteesta, joka olisi päättynyt joko hänen täydelliseen tunnustukseensa aivan kaikesta, sellaisestakin, mistä hän ei mitään tiennyt, tai Maisien loukkaantumiseen, kun ”eräät ovat olevinaan niin tärkeitä ja salaperäisiä”, Grace livahti salista hotellin aulaan. Siellä liikkui muutamia hotellin asukkaita ja lähdössä olevia juhlavieraita, mutta naulakoilla ei ollut juuri nyt ketään. Naulakonhoitajakin oli mennyt auttamaan portieeria erään matkustajan painavien laukkujen kantamisessa autoon.

Grace pujahti tiskin taakse ja puikkelehti naulakossa olevien päällysvaatteiden lomitse. Niitä oli harmittavan vähän, koska jopa läntisellä Ylämaalla useimmat tohtivat lähteä heinäkuussa liikkeelle ilman päällystakkia, mutta sen verran kuitenkin, ettei Maisie toivottavasti huomaisi häntä. Grace piti kovasti Maisiesta, mutta toisinaan hän tarvitsi tästä lomaa.

Archie oli jättänyt kameratarvikkeet naulakon alle. Grace oli vähällä kompastua niihin, mutta hypähti viime hetkessä ketterästi kameralaukun yli. Ehkä parin talven tanssikursseista oli sittenkin ollut jotakin hyötyä!

Ja silloin hän tajusi, ettei ollut ainoa, joka haki yksityisyyttä ja rauhaa naulakon suojasta.

Stuart piteli Fannyn kasvoja käsiensä välissä ja suuteli tätä, kuin olisi ollut janoon kuolemaisillaan ja viime hetkellä löytänyt vesiruukun. Ja tällä kerralla Fanny ei selvästikään tuntenut minkäänlaista tarvetta pitää etäisyyttä. Päinvastoin, hän oli kietonut käsivartensa Stuartin ympäri ja painautunut tätä vasten niin tiukasti, että näytti siltä, kuin tyttö ei olisi voinut mielestään mitenkään päästä kyllin lähelle Prinssiä. Kumpikin oli sulkenut silmänsä ja keskittynyt niin täysin toisiinsa, että he tuskin olisivat huomanneet, vaikka Grace olisikin romahtanut kameralaukun päälle.

Mutta joku muu kyllä huomasi heidät. Gracen ei olisi tarvinnut edes kääntää päätään, kun hänen niskahiuksiaan alkoi kutittaa, ja hän tajusi, ettei ollut enää yksin seuraamassa tuota romanttista kohtaamista. Archie oli tullut vaihtamaan uutta filmiä kameraan ja seisoi hänen takanaan kasvot lumivalkeina.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti