keskiviikko 11. marraskuuta 2015

60. Asemasotatila

Heinäkuun 21. päivänä
”Tänään teen jälkeen, kun Moiran kanssa tiskasimme ja kuivasimme astioita, Moira kysyi, tuntuuko minustakin siltä, kuin olisimme kaikki vieraisilla jonkun luona.

Vastasin, että tuntuu.

Me olemme kaikki eilisestä alkaen olleet jollakin tavalla varovaisia puheissamme ja jopa liikkeissämme, aivan kuin tosiaan olisimme jossakin muualla kuin kotona ja meidän pitäisi koettaa tehdä epätoivoisesti hyvä vaikutus johonkuhun vieraaseen. Walter ei ole liukunut alas porraskaidetta eikä Evan tuonut ötökkäkokoelmaansa keittiön pöydälle, ja Faith ja minä olemme vaihtaneet mielipiteitä eilisen juhlan monista tapahtumista vain salaa kahden kesken. Ja jos jopa maailman uteliain pikkusiskoni koettaa suitsia käytöstään, tilanne on vakava!

Yhtä lailla Stuart on ollut kohtelias ja hillitty. Hän on kertonut kokemuksistaan jotakin — minusta tuntuu, että hän punnitsee etukäteen jokaisen lauseensa, ennen kuin sanoo sen, aivan kuin miettisi, mitä voi kertoa äidille ja isälle ja meille ja mitä jättäisi kertomatta. Ja hän on tietysti kysellyt meidän kuulumisistamme.

On vain niin outoa kertoa tapahtumista sellaiselle, jonka kanssa ei ole voinut edes kirjoittaa melkein kahteen vuoteen! Minusta tuntuu, että kun Felix kävi meillä, hänkin oli paremmin selvillä kaikesta ja hänelle tarvitsi selittää vähemmän. Emmehän me tahdo edes muistaa näin pitkän ajan jälkeen, mitä Stuart tietää ja mitä ei! Olemme kertoneet Lancelotista ja pastori Torranin kerho-ohjelmasta ja Anne-tädin ja Adam-sedän häistä ja isoisän kuolemasta ja urkujen palosta ja Davy-enon perheen vierailusta.

Mutta jostakin syystä emme sitten kuitenkaan ole kertoneet Faithin törmäilystä pastori Torranin suhteen emmekä siitä, että puoli kaupunkia oli lähdössä etsimään minua ja Axelia varainkeruujuhlan iltana, tai miksi olin kotona monta viikkoa toissa joulun aikaan.

Kerromme vain tärkeistä ja hyvistä asioista, aivan kuin kertoisimme kaukaa tulleelle sukulaiselle, jota emme halua rasittaa millään ikävällä. Ja samoin Stuart kertoo meille vain tärkeistä ja hyvistä asioista, aivan kuin kaukaa tullut sukulainen, joka ei halua rasittaa isäntäväkeään millään ikävällä.

Vaikka sitä on kestänyt vasta vuorokauden, olemme jo kaikki aika tavalla väsyneitä. Siksi onkin melkein virkistävää, että Archie ei totisesti ole kohtelias ja hillitty! Ei sillä, että hän puhuisi mitään — hän ei ole sanonut käytännöllisesti katsoen sanaakaan sen jälkeen, kun molemmat näimme, mitä hotellin naulakoiden suojassa tapahtui — mutta hänen onnistuu olla Stuartia kohtaan tavattoman töykeä ja epäystävällinen jopa vaietessaan.

En tietysti oikeasti tarkoita, että olisin tästä tilanteesta sittenkään millään tavoin mielissäni sen paremmin Stuartin kuin Archienkaan tähden. Sydämeeni koskee Archien puolesta, joka joutui niin julmasti todistamaan Fannyn heittäytymistä Stuartin syliin, ja Stuartin puolesta, joka oli varmaan toivonut kotiinpaluunsa olevan toisenlainen.

Ja mitä Fannyyn tulee, niin — siitä olen samaa mieltä kuin Gordie, että hän ansaitsisi selkäänsä!”

Heinäkuun 24. päivänä
”Äiti sanoi tänään, että hänestä tuntuu kuin hän asuisi rautatieasemalla, ja rouva Wallace korjasi pisteliäästi, että eikö paremminkin postitoimistossa. Rouva Wallacella on selkeä epäluulo postitoimistoa kohtaan nykyään!

Tuollaiset puheet johtuvat tietysti siitä, että meillä on juossut koko ajan ihmisiä. He tulevat kiittämään syntymäpäivistä tai tapaamaan Stuartia tai molempia. Ja Prinssi on ollut nöyrästi ’näyttelyesineenä’, kuten hän vähän huvittuneena toteaa, ja kertonut Amerikasta juuri niin soveliaan jännittäviä tarinoita kuin kaikki odottavat, ja omasta muusikonurastaan juuri niin soveliaan vaatimattomia tarinoita, että kaikki pyörittelevät päätään ja hymyilevät hänelle.

Jotenkin tuo onkin Stuartissa aivan uutta, tuo kärsivällisyys ja rauhallisuus. Hän on jotenkin muuttunut — aivan kuin tullut aikuiseksi, kuten kuulin äidin sanovan isoäidille, kun kävimme hyvästelemässä häntä ja Chrissy-tädin perhettä hotellilla. Prinssi ei ole kiivastunut vielä kertaakaan, vaikka paratkoon, Archie on tehnyt kaikkensa ollakseen niin raivostuttava kuin suinkin, niin että välillä minä en voi olla ajattelematta Fannyn olleen ratkaisussaan hyvin viisas.

Mutta joka ilta Stu katoaa, joskus niin aikaisin, ettei hän ole edes teellä. Kukaan ei kysy, minne hän menee tai kenen kanssa, sillä kyllähän me tiedämme. Ja Archie on ilta illalta yhä synkempi ja kiukkuisempi. Päivisin hän työskentelee kaupassa, tekee kaiken mitä isä tahtoo ja enemmänkin, aivan kuin uhalla osoittaen, miten hän hoitaa velvollisuutensa!”

Heinäkuun 27. päivänä
”En tiedä, miten lehtimiesten korviin on mennyt tieto siitä, kuka ja mistä Rod Wishart on, mutta Stuartista kirjoitettiin paikallislehden viime numerossa. Sen jälkeen puhelimessa on nyt useasti kysytty Stuartia — tai Rod Wishartia, miten milloinkin — ja olen kuullut, miten Stuart on sopinut esiintymisistä.

Äiti on kauhean pahoillaan siitä, koska hän toivoo, että Prinssi pysyttelisi nyt jonkin aikaa kotona. Mutta Stuart sanoo, ettei hän todellakaan aio jäädä äidin ja isän elätettäväksi. Ehkä hän tarkoitti sillä näpäyttää Archieta, joka on jotakin tällaista vihjannut. Voi, kunpa pojat tulisivat järkiinsä!

Olemme Faithin kanssa puhuneet siitä, mitä Glen Longin isoäiti sanoi isän syntymäpäivillä, mutta emme kyllä ymmärrä, mitä me muka voisimme tehdä tai mitä ’valtaa’ meillä olisi veljiimme. Archie vain ärähtää, jos hänelle koettaa jotakin sanoa, ja Stuart taas käyttäytyy kyllä asiallisesti, eikä häntä nyt sentään voi kieltääkään tapaamasta Fannya.

-Siinä nyt näet, millainen sotku tulee, ellei ajoissa selvästi osoita, mitä tahtoo ja mitä ei, Gordon ilmoitti minulle merkitsevästi, kun tänään istuimme ryöväriluolan suulla puhelemassa. En tiedä, teenkö oikein, kun olen isän syntymäpäivän jälkeen taas viettänyt aikaa hänen kanssaan, mutta on vain niin ikävää olla erossa ystävästä!

-Mitä sinä tuolla tarkoitat? kysyin närkästyneenä, sillä mielestäni minä tässä nyt viimeiseksi olen ansainnut mitään elämänohjeita.

-Sinä olit lauantaina elokuvissa Barclayn kanssa, Gordon sanoi syyttävästi.

-Niin olin, ja se teki hyvää kaiken tämän typeryyden keskellä! tiuskaisin.

Sillä oli ollut todella virkistävää päästä vähäksi aikaa Chaplinin Kaupungin valoihin ja vieläpä seurassa, joka ei olemassaolollaan koko ajan muistuttanut siitä, että meillä vallitsee ’asemasotatila’, kuten kuulin isän sanovan äidille Stuartista ja Archiesta. Axel on hieno eikä hiiskahtanut koko iltana mistään, mikä olisi muistuttanut minua ikävistä asioista, vaan sen sijaan osti meille suuren yhteisen karamellipussin ja nauratti minua kaikenlaisilla hulluilla jutuilla ennen ja jälkeen elokuvan.

Tätä kaikkea en tietysti Gordonille mennyt sanomaan, sillä en tosiaan kaipaa toista murjottajaa lähipiiriini. Ilmeisesti hän ymmärsi sen, koska sitten hyvin sovitellen kysyi, tulenko illalla katsomaan jalkapallo-ottelua kentälle, ja minä puolestani lupasin mennä. Olen suoraan sanottuna kiitollinen jokaisesta mahdollisuudesta päästä kotoa pois, ja toisaalta kaipaan viime kesää, jolloin minulla oli tärkeä tehtävä postissa hoidettavana. Miten hullua se voi olla, että loma ei tunnukaan niin hienolta pelkkänä lomana!”

Heinäkuun 30. päivänä
”Eilen illalla Stuart jälleen teki lähtöä ulos. Hän pysähtyi hetkeksi eteisen peilin eteen, niin kuin hänellä on tapana, sillä hänen tukkansa on samanlainen kuin minun ja tahtoo pörröttyä, ellei sitä välillä järjestä.

Archie tuli keittiöstä. Eteisemme ei ole niin pieni, etteikö siellä hyvin mahtuisi ohittamaan toista, mutta Archie käveli tahallaan niin läheltä Prinssiä, että töytäisi tätä kipeästi kyynärpäällään. Minä olin juuri tulossa yläkerrasta ja näin kaiken.

Stuart astahti sivuun, mutta ei muuten osoittanut millään tavalla huomanneensa Archien temppua, mikä selvästi ärsytti tätä.

-Luulisi nyt vähemmälläkin kelpaavan, Archie sanoi inhottavalla äänensävyllä. (Hän puhuu Stulle nykyään, mutta tavalla, joka saa meidät muut melkein toivomaan, että hän olisi jatkanut mykkäkouluaan.) -Saahan sitä tuollakin tavalla päivänsä kulumaan — itsensä laittamisessa!

-Archie, äiti sanoi moittivasti olohuoneen ovelta, ja minustakin se oli rumasti sanottu.

Ei Stuart ’laita’ itseään mitenkään tavallista enemmän, eikä hän päivisin laiskana ole. Hän harjoittelee pianon ääressä tuntikaudet, ja hän auttaa isää ja Donaldia valokuvien kehittämisessä ja kuorittamisessa, kun nämä palaavat kuvauskierroksiltaan. (Donald hoitaa nykyään polkupyörämatkan päässä olevat kuvaustilaukset, sillä meidän iloksemme kuvia on taas tilattu vähän enemmän.) Kaupan puolelle Prinssi ei viisaasti jalallaan astu silloin, kun Archie on siellä, mutta ei se sitä tarkoita, ettei hän tekisi päivisin mitään!

-Anna olla, äiti, Stuart sanoi rauhallisesti ja pisti kamman taskuunsa.

Hänen tyyneytensä tuntui raivostuttavan Archieta aina vain enemmän — ja totta onkin, että entinen Stuart olisi jo tässä vaiheessa vähintään nälväissyt jotakin ilkeää vastaan.

-Joko sinä olet kertonut Fannylle kaikki kuulumiset Amerikasta? Archie jatkoi. -Sillä tottahan sinä sen voit tehdä. Eihän sinulle siellä tietenkään tapahtunut mitään, mitä hänen ei tarvitsisi tietää. Pääsitkö korttelin vertaa satamasta, ennen kuin löysit ensimmäisen tytön?

Nyt Stuart puristi huulensa yhteen tavalla, joka kertoi piikin osuneen, mutta ei ollut kuulevinaan. Hän otti hattuhyllyltä vanhan lakkinsa — jonka käyttäminen minusta kertoo paljon siitä, ettei hän tosiaankaan välitä ’laittaa’ itseään! — ja aikoi mennä ovesta.

-Toivottavasti sinne ei jäänyt sinulta kovin paljon jälkiä korjattavaksi! Archie heitti. -Onneksi ymmärsit nyt valloittaa kuuron tytön, jonka korviin ei pääse kantautumaan tietoja joistakin pikku yllätyksistä!

Stuart käännähti. Ja hän oli taas entinen Stuart, hänen harmaat silmänsä paloivat raivosta, hänen kätensä puristui nyrkkiin ja kohosi. Minä ehdin kuulla äidin parahtavan ja olin syöksähtämäisilläni veljieni väliin, vaikka Stuartin nyrkki sitten osuisikin minuun, kuten Gordonin nyrkki toissa jouluna — mutta emme kumpikaan ehtineet tehdä mitään.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, että tuskin käsitimme sitä, mutta Stuartin käsi, joka näytti syöksähtävän iskuun, avautuikin ojentuessaan. Lyömisen sijaan Prinssi sieppasi Archieta kädestä, ja yhdessä silmänräpäyksessä Archie lennähti ilmassa ja mäjähti hartiat edellä eteisen lattiaan. Toinen silmänräpäys, ja Stu oli kahareisin Archien päällä, sitoi toisella kädellään tämän kädet pään yläpuolelle ja painoi toisella kämmensyrjällään tämän kurkkua niin, että Archien pää taipui taaksepäin tavalla, joka näytti hyvin epämiellyttävältä. Sitten hän kumartui, kunnes hänen kasvonsa melkein koskettivat Archien kasvoja.

-Minä selvisin viikkoja hengissä Chinatownissa, Stuart sähisi. -Ja minulle opetettiin, miten mies tarvittaessa tapetaan yhdellä kädenliikkeellä. Niin että ellet sinä olisi minun veljeni…

Hän hellitti yhtäkkiä otteensa Archiesta, hyppäsi pystyyn ja juoksi ulos ovesta.

Meidän eteisessämme ei varmaan ole koskaan ollut niin hiljaista. Sitten Archie yskähti ja nousi kurkkuaan pidellen ylös katsomatta sen paremmin äitiin kuin minuunkaan.

-Chinatownissa? äiti toisti jotenkin avuttomasti ja ojensi käsiään sekä kiinni pamahtanutta ulko-ovea että Archieta kohti, kuin olisi jollakin tavalla tahtonut vetää molemmat pojat siipiensä suojiin.

Archie käännähti ja harppoi portaat yläkertaan niin, että tönäisi minut kaidetta vasten. Minun polveni puolestaan vapisivat niin, että putosi istumaan rappuselle.

Stuart on hyvin taitavasti välttänyt kertomasta, mihin oikeastaan meni ja missä piileskeli Chadswortheilta karattuaan, ennen kuin pakeni New Yorkin osavaltion rajan yli. Äiti ja isä ovat tietysti yrittäneet kysellä, mutta eivät he eikä edes kolmannen asteen kuulustelukyvyistään tunnettu Moira ole saaneet puhutetuksi Stuartia pussiin.

Prinssi on kertonut vain välähdyksiä sieltä täältä, sellaisia kokemuksiaan, joissa on jotakin hauskaa tai hyvällä tavalla jännittävää. Ei mitään mistään Chinatownista, ei mitään siitä, kuka hänet olisi opettanut heittämään vahvan Archien yhdellä tempaisulla lattiaan ja — hyvä Jumala, kuka hänet olisi opettanut ’tarvittaessa tappamaan miehen yhdellä kädellä’!

-Äiti? minä sopersin kuin pieni lapsi. -Äiti, ei kai Stuart ole… tappanut ketään?

-Shh, äiti sanoi. Hän tuli portaiden luo, istui viereeni ja kiersi kätensä ympärilleni. -Ei tietystikään. Älä ole typerä. Eihän hän niin sanonut. On eri asia osata jotakin kuin tehdä sitä.

Minä painauduin tiukasti äidin syliin.

-Stu on… toisenlainen, minä mutisin hänen olkapäähänsä.

-Niin on, äiti kuiskasi vastaan. -Hän on oppinut hillitsemään itseään, ja siitä minä olen tavattoman iloinen. 

-Hillitsemään! minä parahdin. -Hänhän kävi Archien kimppuun!

-Niin, mutta... jotenkin toisella tavalla kuin ennen, äiti sanoi epämääräisesti.

Minun oli pakko myöntää, että äiti oli oikeassa. Entinen Stuart olisi käynyt Archien päälle raivon vallassa ja mukiloinut tätä silmittömästi. Mutta nyt hän teki kaiken tosiaankin jollakin tavalla täsmällisesti, koko ajan itsensä ja liikkeensä halliten.

Samassa isä tuli väliovesta ja hämmästyi nähdessään meidät siinä portailla istumassa.

-Juoksehan nyt ulos nauttimaan kesäillasta, Gracie, äiti sanoi.

Minä tiesin, että hän tahtoi puhua isän kanssa kahden, joten tottelin. Mutta en mennyt hakemaan Janea ja Maisieta, kuten olin aikonut, vaan kiipesin ylös pihakoivuun. Kuinka ne ihmiset selviävät, joilla ei ole koivuja, joihin kiivetä, kun pitää ajatella?”

Elokuun 3. päivänä
”Viime päivinä Archie on ollut taas hiljainen. Hän ennemmin välttelee Stuartia kuin koettaa ärsyttää tätä. Stuart puolestaan on koettanut vältellä jäämistä kahdestaan meidän kenenkään kanssa, aivan kuin hän pelkäisi, että alkaisimme kahden kesken kysellä jotakin asioista, joita hän torstai-iltana vähän kuin vahingossa lipsautti.

Sen sijaan hän soittaa pianoa vielä ahkerammin kuin aiemmin, joskus koko päivän, niin että illalla hänen käsiään särkee. Ensi sunnuntaina hän on luvannut säestää kirkossa, koska kanttori Shaw on matkoilla, ja minä luulen, että se jännittää Stuartia enemmän kuin kaikki konsertit kaukana Amerikassa!

Rouva Wallace sanoi äidille, että ’tämähän on kuin toisena sotasyksynä, vaikka on tietysti miellyttävää, että Prinssi pääsee yleensä alkua pidemmälle’. Koska minulle ei kuitenkaan mitään kerrottaisi, en viitsinyt edes kysyä, mitä hän tarkoitti.

Faith parka ei oikein tiedä, miten hänen pitäisi nyt toimia, kun Fanny on antanut rukkaset toiselle veljellemme, mutta selvästikin suosii toista. Niinpä hän on vähitellen alkanut taas viettää päivänsä Fannyn kanssa uimarannalla tai tohtorilan puutarhassa. Missä hän viettää illat, kun Fanny on Stuartin kanssa, onkin sitten eri asia. Me muutkin pysyttelemme kotoa pois minkä voimme, ja onneksi säät ovat olleet suotuisat.”

Elokuun 9. päivänä
”Eilen illalla minä nousin vuoteesta toisten jo nukkuessa. Muistin, että olin jättänyt piirustusvihkoni verannan pöydälle, enkä tahtonut Walterin tai Moiran löytävän sitä. Eiväthän minun piirustukseni mitään salaisuuksia ole, ja monesti näytänkin niitä toisille, mutta silti piirustusvihko on minulle melkein samanlainen kuin tämä päiväkirja: en tahtoisi, että kukaan minulta kysymättä katsoo, mitä siellä on.

Yö oli hämyisä ja samettinen, joku uninen lintu äännähteli oksistoissa, järvi kohisi, niin kuin se tekee kesäiltaisin. Jäin hetkeksi verannalle seisomaan yöpaidassani ja nautin tuoksuista ja hiljaisuudesta.

Samassa kuulin tohtorilan portin kolahtavan, ja sitten joku tuli meidän portillemme ja hyppäsi sen yli, niin ettei sarana narahtaisi. Se oli tietysti Stuart.

-Mitä sinä täällä teet, Prinsessa? hän kysyi hiljaa harpatessaan verannalle. -Eikö nyt ole jo pikkutyttöjen nukkumaanmenoaika?

-En minä ole mikään pikkutyttö, sanoin moittivasti, vaikka tiesinkin, että hän vain kiusoitteli minua. -Tulin hakemaan luonnoslehtiöni.

-Sinä et ole näyttänyt minulle piirustuksiasi, Stuart huomautti paimentaessaan minut sisään kuin mikäkin kanaemo.

-Milloin minä olisin, vastasin haikeasti. -Sinä istut aina pianon ääressä tai olet… Purin huultani.

Stuart katsoi minuun eteisen hämärässä.

-Laitetaanko pari voileipää? hän kysyi.

Menimme keittiöön, ja Stuart teki pienen ryöstöretken ruokakomerolle. Istuimme pöydän eri puolilla syömässä voileipiä, ja ujostellen annoin lehtiöni Stuartin selattavaksi. Hän katsoi jokaista valmista kuvaa ja jokaista luonnosta pitkään, kuin olisi painanut ne mieleensä. Kun tyhjät sivut alkoivat, hän työnsi lehtiön takaisin minulle.

-Sinä olet hirveän lahjakas, hän sanoi yksinkertaisesti.

Punastuin korviani myöten. Tiedän, ettei Prinssi sano minulle sellaista, mitä ei todella tarkoita, ja se tuntui aivan vavisuttavalta, sillä välillä epäilen lahjojani suuresti.

-Odota! minä yhtäkkiä kuiskasin.

Ja sitten livistin yläkertaan niin nopeasti ja äänettömästi kuin pääsin, ryömin vetämään sänkyni alta lukittavan pienen arkkuni ja otin sieltä tämän päiväkirjan. Ennen kuin ehdin ajatella tai ruveta harkitsemaan, livistin taas takaisin keittiöön, sieppasin kirjan välistä sen piirustuksen, jota en ole koskaan näyttänyt kenellekään, en lopulta edes Rose-tädille, ja löin sen Stuartin eteen.

Keittiössä oli hetken aikaa aivan hiljaista. Emma Wood oli tullut herkkujen toivossa paikalle ja istui puulaatikolla pesemässä tassuaan (Prinssi oli selvästikin ehtinyt kestitä sitä makkaralla lyhyen poissaoloni aikana), lamppu loi himmeää hohdettaan pöydän yli ja seinäkello raksutti.

Stuart katsoi minuun oudosti.

-Sinäkö tämän teit? hän kysyi.

Miksi ihmiset aina kyselevät tuolla tavalla! En kai minä jonkun muun piirustusta esittelisi omanani? Mutta nyökkäsin.

-Mitä se tarkoittaa? minä sopersin. Tiedän, että se kuulosti kauhean typerältä, kun kerran olin kuvan itse piirtänyt. Mutta minä en tiedä vieläkään, miksi.

Stuart työnsi piirustuksen minulle takaisin pöydän yli.

-Revi se, hän sanoi.

-M-mitä? minä äännähdin.

-Revi se. Stuart katsoi minuun totisena. -Tai polta. Valitse itse.

-M-mutta… änkytin. Ettäkö repisin tai polttaisin tuon kuvan, joka on parasta, mitä olen koskaan piirtänyt!

-Mitä ikinä teetkin, älä ainakaan näytä sitä Gordonille, Stuart sanoi. -Älä missään olosuhteissa. Ellei hän nyt sitten muutu täysin, ja sitä minä epäilen.

-Mitä sinä… minä aloitin moittivasti. Oliko tuo nyt muka joku vastaus! Ja minkä tähden Gordien pitäisi muuttua ja millaiseksi? Sitäpaitsi Gordonhan on jo nähnyt kuvan, silloin ryöväriluolalla.

Mutta Prinssi hymyili vähän haikeasti ja alkoi sitten puhua tämän päivän jumalanpalveluksesta ja pienestä urkukonsertista, jonka kirkkoherra Morrison oli ylipuhunut hänet pitämään.

Hän kertoi, että urkujen soittaminen on aivan toisenlaista kuin pianon, ja että hänen ohjelmistonsa on ’vähän kirkkoon sopimatonta’ muutenkin, ja että häntä jännitti aika tavalla, koska ’kukaan ei ole profeetta omalla maallaan’ ja että ’voin nimetä kaupungista muutamia, jotka tulevat vain kuuntelemaan virheitäni’. Niin me puhuimme siitä ja kaikenlaisesta muusta, kunnes kello löi kolme kertaa, ja kauhistunut Stuart hätisti minut takaisin nukkumaan, eikä suostunut keskustelemaan enää piirustuksestani.

Tänään Prinssi sitten soitti kirkossa. En tiedä, tekikö hän virheitä tai kuuliko kukaan niitä, sillä minun mielestäni kaikki olivat ihastuksissaan. Rouva Cameron sanoi äidille, että Stuart on kunniaksi koko kaupungille, ja jopa rouva Saunders sanoi, että hän tietää muutamia, jotka soittavat huonommin. Minä en tiedä montakaan, joka soittaisi paremmin, mutta sitä en tietysti rouva Saundersille sanonut!”

Elokuun 11. päivänä
”Tänään on äidin syntymäpäivä. Äiti ei tahtonut viettää sitä millään tavoin — kuulemma tänä kesänä on juhlittu jo tarpeeksi ja liiaksikin — mutta tietysti kortteja ja kirjeitä tuli joka postinkannossa, ja puhelin soi kaiken aikaa, sillä kaikki pitävät äidistä.

Rosie-täti soitti lounaan jälkeen. Äiti puhui hänen kanssaan pitkään, niin kuin he aina puhuvat, sillä Rosie-täti on tuntenut äidin kauhean kauan ja he ovat kauhean rakkaat ystävät. Mutta sitten äiti tuli sanomaan, että Stuartin piti tulla puhelimeen.

Prinssin puhuessa äiti kertoi jo meille, mitä asiaa Rosie-tädillä tälle oli. Rosie-täti on laulajatar, hyvin kuuluisa, ja hän on taas kiertänyt koko kesän lomakeskuksissa esiintymässä. Joskus minä mietin, miten Ian-setä ja Tris ja Meg ja Jimmy selviävät — en minä tarkoita ruokaa ja pyykkiä ja sellaista, sillä heillä on tietysti kotiapulainen, mutta muuten. Millaista olisi, jos äidin pitäisi työnsä tähden matkustaa koko ajan eri puolille maata, eikä hänen kanssaan voisi puhua silloin kun tahtoo, vaan ainoastaan puhelimessa ennen tai jälkeen esityksen? Ja ettei äiti olisi iltaisin sanomassa hyvää yötä ja aamuisin herättelemässä meitä? Sen täytyy olla hirvittävää, vaikka kesälomallaan Ian-setä ottaakin lapset mukaan ja matkustaa sinne, missä Rosie-täti kulloinkin on, ja he ehtivät viettää aikaa yhdessä konserttien välillä.

No, joka tapauksessa Rosie-täti on nyt kotona Aberdeenissa, sillä hänen kesäkiertueensa on loppunut. Hänen pitää aloittaa uusi konserttikiertue Edinburghista syyskuun alussa ja jatkaa sieltä lukuisiin kaupunkeihin, mutta hänen säestäjänsä oli Brightonissa ’astunut korkin päälle ja katkaissut jalkansa’, kuten äiti sanoi isälle. Moira tahtoi heti tietää, millainen korkki se on, jolla voi katkaista jalkansa, sillä eihän kukaan niin pahasti voi tavallisen pienen pullonkorkin päälle astua, ja me nauroimme hänelle vähän, vaikka eivät äiti ja isä tietenkään.

Joka tapauksessa Rosie-tädillä on siis konserttikiertue sovittuna, mutta ei säestäjää. Ja nyt hän halusi kysyä, lähtisikö Stuart hänen mukaansa. Kuulemma ’Rod Wishart on juuri sellainen houkutin, jonka tällainen keski-ikäinen himmenevä tähti tarvitsee’, mikä oli minusta aika hullusti sanottu, sillä ei Rosie-tädissä ole mitään himmenevää. Hän on hirveän kaunis ja laulaa kuin enkeli, me olemme monta kertaa kuulleet häntä radiossa ja tietysti luonnossa silloin, kun Rosie-täti ja Ian-setä ja lapset vierailivat Fort Williamissa ja täti antoi konsertin naisyhdistyksen hyväksi.

Kun Stuart tuli puhelimesta, hän oli sopinut, että lähtisi mukaan kiertueelle — kuulemma hänen nimensä ehdittäisiin vielä lisätä julisteisiin ja ilmoituksiin, hänen oikea nimensä tietysti, vaikka ilmeisesti jossakin pitäisi näkyä myös sen Rod Wishartin. Rosie-täti oli luvannut järjestää niin, että Stu ehtii hoitaa myös ne esiintymiset, jotka on jo yksityisesti sopinut, ja hän oli myös luvannut jakaa lipputulot varsin reilusti, sillä ilman säestäjää hän olisi hukassa, ja äidin mukaan hänelle ei kuka tahansa edes kelpaa.

Stuart vaikuttaa tyytyväiseltä ja helpottuneelta. Hän sanoo, ettei ole tosiaankaan täällä meillä vielä niin tunnettu, että olisi saanut järjestetyksi oman kiertueen — ’Valloissa ehdin jo saada vähän yhteyksiä, mutta ne eivät auta täällä’ — ja ettei hän missään nimessä silti olisi halunnut ’jäädä talviajaksi kenenkään vaivoiksi’.

Minä olin salaa toivonut, että hän jäisi kotiin, sillä kun Don ja Arch taas lähtevät, tilanne rauhoittuisi, mutta ehkä näin on parempi.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti