torstai 12. marraskuuta 2015

61. Stuart

-Odota, Grace!

Tyttö pysähtyi kadunkulmaan.

-Minä näin, että sinä tulit apteekista ulos, Axel Barclay ilmoitti. -Kuka on kipeä?

-Ei kukaan oikeastaan, sanoi Grace ja vilkaisi apteekin pussia kädessään. -Mutta rouva Wallacella sattuu joskus rintaan, ja Fergus-setä kirjoitti hänelle lääkettä, joka helpottaa. Mihin sinä olet menossa?

-Minä olen auttanut äitiä ja Ionaa suursiivouksessa koko päivän, Axel kertoi. Grace oli huomannut, että pojalta lipsahti nykyään yhä useammin ”äiti”, kun tämä puhui Anne-tädistä, ja joka kerran se lämmitti tytön sydäntä. -Sitten hän ajoi meidät ulos sanoen, ettemme saa pistää nenäämme ovesta, ennen kuin olemme olleet muutaman tunnin auringossa pitämässä hauskaa. Ja sitten satuinkin näkemään sinut. Mitä sinä aiot tehdä tänään?

-Minun piti mennä ryöväriluolalle Gordonin kanssa, mutta hän pääsi isänsä mukaan kierrokselle, Grace sanoi.

-Aika typerää häneltä, että hän tapaa mieluummin sairaita ihmisiä kuin sinut, Axel huomautti moittien.

Grace nauroi.

-Hänestähän tulee lääkäri! Tietysti hänen pitää opetella tapaamaan sairaita ihmisiä.

-Ja sitä paitsi se oli nyt minun etuni, Axel jatkoi iloisesti. -Mikä se ryöväriluola oikein on?

-Se on eräs syvä luola nummilla, Grace sanoi. -Siitä kerrotaan kauheasti tarinoita, äitikin osaa monta. Tarinoiden mukaan siellä on asunut maantierosvoja, ja itse Charlie-prinssi piileskeli siellä Cullodenin taistelun jälkeen. Se yltää syvälle vuoren sisään ja on niin sokkeloinen, ettemme me saa mennä sinne sisälle, ettemme eksy.

-Sinä puhut siitä aina, mutta et ole koskaan vienyt minua sinne, Axel huomautti.

Grace puri huultaan. Ryöväriluolan ympäristö oli vuosikaudet ollut hänen ja Gordonin leikkipaikka. Eivät he milloinkaan olleet sopineet, etteivät veisi sinne muita — mikä olisi ollut aika hupsuakin, sillä luolan sijainti ja siihen liittyvät tarinat olivat yleisessä tiedossa — mutta jollakin tavalla luolan seutu oli siltikin aina ollut heidän kahdenkeskistä maailmaansa. Koska luolan suuaukko oli kolkko ja jollakin tavalla kammottava, alue ei juuri houkutellut huviretkeläisiäkään.

-Ei se ole kovin viehättävä paikka, Grace sanoi vältellen.

-Silti sinä käyt siellä tämän tuosta MacDonaldin kanssa, Axel huomautti. -Mikset minun?

He olivat kuin huomaamattaan tulleet Koivurannan portille. Grace punnitsi paperipussia kädessään.

-No hyvä on, hän sanoi. -Mennään käymään siellä. Minä vien vain lääkkeen sisään ja sanon äidille.

Hän pujahti taloon, jossa oli hiljaista, sillä Stuart oli tänään noussut tavallista aiemmin pianon äärestä ja lähtenyt omille teilleen. Toimitettuaan lääkkeen rouva Wallacelle ja paettuaan tämän mutinaa siitä, miten lääkärit ja lääketehtaat olivat samassa juonessa kyniäkseen köyhiltä ihmisiltä viimeisetkin pennit aivan turhasta, Grace sanoi äidille menevänsä ulos ja katosi, ennen kuin kukaan ehti kysyä sen enempää.

Päivä oli säteilevän aurinkoinen. Nummet hohtivat purppuraisina kanervista ja vuorenrinteet kultaisina piikkiherneestä, ja päästyään kaupungista Grace ja Axel olivat kuin satumaassa. Yhtäkkiä Axel pidätti tyttöä ja osoitti ylöspäin, ja he seisoivat kauan hiljaa katselemassa, miten kotka liiteli nummen yläpuolella. Sitten se yhtäkkiä syöksyi alaspäin, ja kun se taas kohosi, sillä oli jotakin nokassaan.

-Oh, sanoi Grace ja värisi. -Se kävi äkkiä. Olikohan se kaniini?

-Niin varmaankin, Axel sanoi varjostaen kädellä silmiään, kun lintu katosi taivaanrantaan. -On hienoa nähdä eläimiä niiden omassa ympäristössä. Isä vei meidät kerran lomalla Edinburghin eläintarhaan, mutta se ei ollut yhtään sama. Kun me asuimme Invernessissä, minä näin joskus kaupungin ulkopuolella peuroja.

-On niitä täälläkin. Ryöväriluolan lähellä joskus, Grace sanoi iloisena jostakin mukavammasta puheenaiheesta kuin saaliiksi jääneestä kaniinista. -Haluatko sinä mennä helppoa vai vaikeaa reittiä?

-Isä sanoo, että vaikeudet on tehty voitettaviksi, Axel tokaisi.

-Tule sitten. Grace pujahti pois polulta kiertääkseen luolalle takaapäin.

He kiipesivät vuorenrinnettä toinen toistaan auttaen ja keskittyivät jalansijan hakemiseen niin, etteivät edes puhuneet.

-Luola on hyvin piilossa kalliosyvennysten keskellä, Grace aloitti vähän hengästyneenä, -nyt me olemme…

Samassa Axel sieppasi häntä käsivarresta niin, että hän putosi tämän viereen kanervikkoon.

-Mitä sinä…

-Shh!

Grace katsoi samaan suuntaan kuin Axel ja hengähti. Hän ei ollut lainkaan huomannut, että eräs toinen pari oli tullut ennen heitä aurinkoiselle rinteelle saadakseen olla kahden.

Fanny istui ruohikossa nojaten selkäänsä auringon lämpimäksi paahtamaan kallioon, ja Stuart makasi pää hänen sylissään ja antoi Fannyn kapeiden käsien hyväillä ohimoitaan. He puhuivat niin hiljaa, ettei Grace saattanut kuulla sanaakaan. Tai todennäköisesti Stuart ei edes puhunut, sillä Fannyn kanssa saattoi keskustella aivan äänettömästi, jos vain liikutti huuliaan. Fannyn ääni kuului silloin tällöin, mutta niin vaimeana, ettei sanoista saanut selvää.

-Mennäänkö pois? Axel kuiskasi, ja Grace nyökkäsi. He aikoivat juuri lähteä ryömimään samaan suuntaan, josta olivat tulleet, kun Stuart nousi istumaan.

-Fanny, hän sanoi niin, että hekin kuulivat, -menetkö sinä minun kanssani naimisiin?

Piilopaikkaansa asti Grace saattoi nähdä, miten ruusut puhkesivat Fannyn poskille. Sitten tämä nyökkäsi.

-Tuo ei kelpaa, Stuart ilmoitti muka totisena. -Sano se ääneen!

Tyttö nauroi.

-Minä rakastan sinua, Stuart Fleming, hän sanoi pehmeästi. -Ja minä tahdon mennä kanssasi naimisiin ja elää onnellisena elämäni loppuun asti.

-Tuo kelpaa, Stuart totesi hyväksyvästi.

Sitten hän alkoi suudella Fannya ylt’ympäri tämän kasvoja, huulille ja poskille ja otsalle ja silmäluomille, ja Fanny nojautui lämpimään kiveen takanaan ja vastasi suudelmiin silloin, kun ne osuivat hänen huuliinsa.

Gracea alkoi nolottaa. Eiväthän he voineet maata tässä katselemassa tuollaista! Hän kääntyi kuiskatakseen Axelille, että heidän piti nyt mennä, mutta ei saanut ääntä tulemaan.

Sillä Axelia ei tuntunut kiinnostavan vähääkään se, mitä tapahtui heidän edessään. Hän katsoi Gracea samalla tavalla kuin alkukesästä tohtorilan tanssiaisissa, ja hänen kätensä hiipi ruohikon halki ja peitti Gracen käden suojaansa. Se ei ollut enää pojan käsi, vaan jo vahva ja jäntevä, ja sen kapeat sormet puristuivat toiveikkaina Gracen sormien ympäri. Sitten Axel liikahti, ja hänen kasvonsa lähestyivät Gracen kasvoja, eikä tyttö kyennyt vetäytymään kauemmaksi, sillä hän oli taas hukkumaisillaan Axelin ruskeisiin silmiin.

-Sinun pitää puhua isän kanssa, Fanny samassa sanoi.

Grace hätkähti kuin olisi herännyt unesta ja käänsi päätään, ja hän oli kuulevinaan Axelin huokaisevan pettyneenä, kun tämä irrotti otteensa.

-Tietysti minä puhun, Stuart sanoi. -Heti huomenna. Tiedän, että hän sanoo sinun olevan vielä liian nuori, mutta eihän meillä ole kiire. Joudumme odottamaan vuoden tai kaksi joka tapauksessa. Minä tahdon saada vähän nimeä ja mainetta — sillä nyt minä tiedän, mitä tahdon elämälläni tehdä, vaikka se ei olekaan niin varma ja luotettava ammatti kuin jokin muu. Pelottaako sinua tulla taiteilijan vaimoksi?

-Se on kuin huonoa pilaa — muusikko, jolla on kuuro vaimo! Fanny sanoi nauraen. -Ei minua pelota. Minä teen kyllä osani. Olen aika hyvä käsitöissä. Voin saada varmasti jotakin ompelutyötä.

-Minä en tahtoisi, että sinä ajattelet joutuvasi osallistumaan elatukseen, Stuart sanoi vähän moittivasti.

-Älä ole tyhmä, Fanny huudahti. -Onhan sinunkin äitisi tehnyt työtä ja auttanut sinun isääsi. Mitä minä sitten tekisin? Istuisin kotona kädet ristissä, kun sinä kuljet maailmalla konsertoimassa?

-Minä tahdon, että sinä tulet mukaan, Stuart sanoi vakavasti. -Että me saamme olla yhdessä.

-Pitäähän minulla silloinkin olla työtä, Fanny muistutti. -Kun sinä harjoittelet ja annat konsertteja ja muuta. Voi Stu, siitä tulee ihanaa!

Stuart nauroi ja suuteli hänen käsiään.

-Sinä saat sen kuulostamaan niin helpolta, hän sanoi hiukan haikeasti.

-Me teemme sen yhdessä, Fanny vastasi vakavana. -Ja minä olen valmis odottamaan. Olisiko minun parasta mennä sittenkin syksyllä jatko-opistoon?

-Miten sinä itse vain tahdot.

-Äiti ja isä sanoivat haluavansa pitää minut nyt kotona. Mutta miksi minä haaskaisin aikaa. Voisin opiskella jotakin, josta voi olla hyötyä myöhemmin.

-Ehkä se olisi viisasta, Stuart sanoi miettiväisesti. -Minä olen joka tapauksessa poissa talven, enkä tahtoisi, että olet yksinäinen.

-Yksinäinen minä olen aina, kun sinä olet poissa, Fanny mutisi. Hän alkoi selvästi väsyä puhuttuaan niin paljon, sillä se vaati häneltä huomattavia ponnistuksia, vaikka hän ei jännittänytkään Stuartia kuten monia muita puhekumppaneita.

-Toivottavasti tällä kerralla et salli veljeni lohduttaa itseäsi, Stuart sanoi ja katsoi Fannyyn tiukasti.

-Voi, älä! Mehän olemme puhuneet siitä — minä olin niin typerä — niin typerä itseäni ja häntä ja sinua kohtaan — Stu, ethän sinä usko, että…

-Shh, Stuart mumisi ja nosti sormen hänen huulilleen. -Sehän oli minun syytäni. En olisi saanut jättää sinua sillä tavalla.

-Sitä paitsi, Fanny jatkoi ja työnsi hänen kätensä sivuun, -entä sinun menneisyytesi? Ei enää muita tyttöjä, eihän?

-Fanny, Stuart sanoi hyvin vakavasti, -ei koskaan enää ketään muuta kuin sinä. Ne kaikki muut, ne olivat vain — no, minä en tiennyt paremmasta. Vasta siellä kaukana minä tajusin sinun arvosi. Mutta minä tiesin, etten voisi tulla takaisin, ennen kuin olisin oppinut hillitsemään itseni, ennen kuin olisin tullut mieheksi, jota sinä voisit kunnioittaa, jolla olisi jokin mahdollisuus tavoitella sinua. En tiedä, olenko vieläkään sellainen, mutta…

-Älä, Fanny sanoi vakavasti ja pani nyt oman sormensa Stuartin huulille. -Tiedäthän sinä.

Vasta kun he taas suutelivat toisiaan, Grace havahtui. Hyvä tavaton, mitä he oikein Axelin kanssa tekivät — salakuuntelivat tällaista keskustelua!

-Tule, hän mumisi ja lähti ryömimään takaisinpäin, ja Axel seurasi häntä äänettömänä. He pudottautuivat alas rinnettä ja tohtivat kävellä vapaasti vasta päästyään hyvän matkaa nummelle.

-Sepä oli… mielenkiintoista, Axel lopulta rikkoi hiljaisuuden.

-Stuart räjähtää, jos saa tietää, että me kuulimme kaiken, Grace mumisi.

Itsekseen hän ajatteli, että Gordon räjähtäisi, jos saisi tietää, mitä muuta luolalla oli vähällä ollut tapahtua. Ja sitten hän ihmetteli, mitä se oikeastaan Gordonille kuului. Ja sitten hän ajatteli, että tietysti se kuului. Ja sitten hän yhtäkkiä huomasi harmittelevansa, että Fanny oli alkanut puhua juuri sillä hetkellä, kun Axel oli melkein… Ja lopulta hän punastui ja heilautti palmikoitaan.

-Minä tahdon kotiin, hän ilmoitti.

Seuraavana aamuna aamiaispöydästä noustaessa Stuart sanoi:

-Minä haluan puhua sinun kanssasi, isä. Ja äidin kanssa myös.

Prinssin ääni oli tasaisen levollinen, mutta jokin sai kaikkien päät kääntymään häntä kohti. Yksistään jo se, että Stuart tahtoi vapaaehtoisesti keskustella jostakin asiasta isän kanssa, oli omituista. Kaksi vuotta aiemmin sitä ei olisi tapahtunut.

Archie muuttui vähän harmaaksi ja meni myymälään paukauttaen välioven perässään niin, että talo tärähti. Donald seurasi häntä mutisten jotakin valokuvaustarvikkeiden pakkaamisesta päivän matkoja varten. Faithin silmät laajenivat ja hän katsoi Graceen. Moiran suu oli auki somasti kuin posliinipäisellä nukella, kunnes rouva Wallace tönäisi häntä ja huomautti, että ellei hän pitäisi varaansa, kottarainen lentäisi sisään ja tekisi pesän hänen kielensä päälle. Ainoastaan Evan, jolla oli kiire partioleiriä suunnittelevaan kokoukseen, ja Walter, joka tahtoi pallokentälle Torquilin kanssa, livistivät tiehensä tyytyväisinä, kun kukaan ei huomannut määrätä heille mitään kotitöitä.

Äiti ja isä katsoivat toisiinsa, sitten äiti avasi työhuoneensa oven, ja he menivät sisään Stuartin kanssa.

-No, sanoi rouva Wallace, kun Faith, Grace ja Moira vain tuijottivat heidän jälkeensä, -ajattelitteko te jättää aamiaisastiat minun hoidettavikseni?

-Minä voin tiskata! huudahti Moira innokkaana, mutta hänet siirrettiin välittömästi pöytää korjaamaan. Tiskiallas oli nimittäin liian lähellä ovea ja houkuttelevaa avaimenreikää.

-Onkohan Stuart… Faith aloitti epäröiden upottaessaan kätensä saippuaveteen. -Mitä muuta hän voisi puhua äidin ja isän kanssa?

-Kaipa he kertovat sitten, Grace mutisi ja otti astiapyyhkeen. Mitä Faith sanoisi, jos tietäisi, että hän oli kuullut ja nähnyt kaiken! Mitä Archie sanoisi!

-Minä tahdon olla morsiusneito! piipitti Moira tasapainotellessaan hurjan näköisesti leipäkorin, marmeladipurkin ja voilautasen kanssa kohti ruokakomeroa. -Ovat kai ne kesähäät? Ja Fannylla valkoinen puku?

-Ole vaiti, typerä tyttö, sanoi rouva Wallace ja pelasti voilautasen viime hetkessä, kun se oli liukumassa nurinniskoin lattialle. -Sinun ei tarvitse tietää mitään tuollaisista asioista.

-Minä olen jo yhdentoista vuoden ja viiden kuukauden! huomautti Moira loukkaantuneena.

-Sinä olet vasta pikkulapsi, rouva Wallace ilmoitti viis veisaten Moiran närkästyksestä. -Kun minä olin sinun iässäsi…

Samassa ovi avautui ja Stuart tuli ulos. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja poskensa punertavat, ja hän vihelteli Lizzie Lindsayta marssin tahtiin harppoessaan yläkertaan kaksi porrasta kerrallaan luomatta silmäystäkään rouva Wallaceen tai sisariinsa.

-On se, Faith kuiskasi silmät loistaen ja valuttaen saippuaista vettä käsistään matolle.

-Hyvä tavaton, tyttö, sinähän olet hajamielinen kuin vanha pöllö, puuskahti rouva Wallace ja laski teekannun tiskialtaaseen lainkaan huomaamatta, että se oli vielä puolillaan teetä ja pesuvesi värjäytyi vaaleanruskeaksi. -Keskity siihen, mitä teet!

Ennen kuin kukaan ehti estää, Moira oli polvillaan avaimenreiän luona. Ja kun Grace kauhistuneena syöksyi raahaamaan hänet pois, pikkusisko taputti käsiään ja tanssi ympäri huutaen:

-Minä kuulin, kun isä sanoi: ”Olenko minä jo niin vanha, Sappho, että minun esikoiseni aikoo kihloihin? Vastahan minä kosin sinua!” Se on Fanny! Tietysti se on Fanny!

-Herra hyvästi hallitkoon, mutisi rouva Wallace ja haparoi lääkepurkkia esiliinantaskustaan. -Prinssi menossa kihloihin! Hänhän syntyi juuri!

Grace alkoi nauraa ääneen. Kaikki oli yhtäkkiä niin ihanaa ja jännittävää. Hän ei jaksanut ajatella edes Archieta, hän ei jaksanut surra nyt kenenkään puolesta, hän tahtoi vain olla onnellinen! Stuart oli kotona ja hän saisi Fannyn ja koko maailma oli pelkkää aurinkoa ja linnunlaulua.

Ovi avautui taas, ja äiti ja isä tulivat ulos. Äiti oli itkenyt, mutta nyt hän hymyili, ja isä meni väliovelle ja kutsui Donaldia ja sanoi, että tämä voisi ottaa paremman kameran ja lähteä omalle kierrokselleen, isä lähtisi tänään liikkeelle vähän myöhemmin.

-Äiti, saanko minä olla morsiusneito? huusi Moira ja syöksähti äidin kaulaan kuin pyörremyrsky.

-Mitä sinä nyt hupsit, äiti puuskahti nauraen ja vilkaisi rouva Wallaceen ja Faithiin ja Graceen.

-Stun häissä tietysti! Koska ne ovat? Tanssitaanhan sitten taas? Saanko minä uuden puvun, vaikka juuri sain?

-Moira, ole vaiti, sanoi rouva Wallace, joka oli ehtinyt ottaa lääkkeensä. -Kukaan ei ole puhunut mitään mistään häistä!

-En minä ole sokea enkä tyhmä, ilmoitti Moira.

Äiti alkoi nauraa ja pyyhki samalla silmiään nenäliinaan.

-Rauhoittukaa nyt, hän sanoi. -Meidän pitää kaikkien rauhoittua. Onko kannussa vielä teetä, rouva Wallace?

-On toki, rouva, sanoi rouva Wallace. Sitten hän nosti teekannun juhlallisesti tiskialtaasta, ja likaista saippuvettä pulppusi sen nokasta ja suuaukosta. Näky oli niin mielipuolinen, että he alkoivat taas kaikki nauraa, äiti putosi istumaan tuolille ja rutisti Moiraa, ja Grace ja Faith kiersivät kätensä hänen kaulaansa, ja he nauraa hytkyivät siinä yhtenä epämääräisenä kasana. Isä tuli keittiön ovelle ja hänkin nauroi ja puisti päätään ja pyyhkäisi silmäkulmaansa.

Samassa Stuart tuli yläkerrasta.

Hän oli vaihtanut golfhousunsa ja slipoverinsa tyylikkääseen vaaleaan kesäpukuun, joka hänellä oli ollut yllään kirkossa, ja hänen punaiseen tukkaansa oli selvästikin käytetty runsain mitoin jotakin ainetta, jolla se oli saatu sileästi päätä myöten. Hän ei ollut enää yhtä hilpeä kuin äsken, vaan pikemminkin kalpea ja jännittynyt.

-Onnea matkaan, isä sanoi ovensuusta, ja Stuart nyökkäsi hänelle vähän mennessään ulos.

-Oh, kuiskasi Moira. -Meneekö Stu…

-Ole nyt jo vaiti, tyttö, puuskahti rouva Wallace.

Grace puristi lujasti äitiä kädestä. Stuart oli menossa tohtorilaan. Hän oli menossa pyytämään Fannyn kättä Fergus-sedältä ja Alice-tädiltä. Ja äkkiä Grace muisti, miten suurella tyytyväisyydellä Alice-täti oli puhunut talven mittaan Archiesta. Entä nyt, kun…

-Faith, sanoi äiti, -ole ystävällinen ja laita kattila uudestaan tulelle ja huuhtele teekannu. Me taidamme kaikki tarvita nyt kupillisen.

Faith totteli, ja Grace lopetti tiskit siivottuaan ensin tiskialtaan edellisen teekannullisen jäämistä. Isä meni myymälän puolelle, ja Grace mietti, mahtoiko tämä kertoa Archielle.

-Onhan Fergus-setä varmasti kotona? Faith sanoi kaataessaan teetä kuppeihin.

-Hänen autonsa on kadun varressa, ilmoitti Moira, joka oli jo käynyt verannalla tarkastamassa asian.

He joivat teetä, mutta eivät oikein osanneet enää puhua mistään. Myymälästä kuului ääniä, ja sitten isä tuli asunnon puolelle ja otti vastaan tarjotun teekupillisen. Eivätkä he muistaneet koskaan aiemmin nähneensä isää sillä tavalla joutilaana keskellä arkista aamua, ilman että oli mikään erikoinen juhlapäivä.

-Onko se hyvä vai huono asia, jos se kestää kovin kauan? Faith lopulta kysyi epäröiden avoimen ikkunan luota, jossa piti vahtia.

He katsoivat kaikki isään, jolla ainoana oli tästä asiasta kokemusta.

-No, isä sanoi ja laski kuppinsa lautaselle, -kun kerroin teidän isoisällenne, että äitinne oli suostunut kosintaani ja että ajattelimme mennä naimisiin, jos se isoisällenne sopii, hän sanoi: ”Enpä olisi uskonut” ja käski minun kiiruhtaa häitä, ennen kuin hänen tyttärensä taas muuttaisi mieltään. Niin että se kesti sellaiset kaksi minuuttia.

-Duncan! puuskahti äiti.

-Eikä sanonut! huusi Grace.

-Sanoihan, kysykää häneltä. Isän silmät tuikkivat. -Mutta on toki muistettava, että sitä edelsi muutamaa vuotta aiemmin…

-Duncan! äiti sanoi uudestaan, tiukemmin.

-Miksei heille voisi kertoa? Isä tuntui olevan tänä aamuna hurjalla tuulella. -Sinä iltana me puhuimme huomattavasti pidempään, jolloin isoisällenne selvisi, että minä olin — no — ilmaissut tunteeni äidillenne ensimmäisen kerran ja…

-Duncan, äiti sanoi melkein vihaisesti.

-Miten niin muutamaa vuotta aiemmin? Moira tahtoi tietää. -Viivytitkö sinä vastaustasi monta vuotta, äiti?

-En, minä vastasin välittömästi, ja on hetkiä, jolloin en voi olla miettimättä, olisiko minun pitänyt sinnikkäästi vastata samalla tavalla loppuun asti, äiti mutisi ja mulkaisi isään murhaavasti. -Katso nyt, mitä olet saanut aikaan!

-Hyvä tavaton, miten häveliäs sinä olet, isä sanoi nauraen. -Eihän siinä ole mitään salattavaa, että minä kosiskelin sinua viisi vuotta, ennen kuin suostuit.

-Viisi vuotta! huusi Faith tyrmistyneenä.

-Anteeksi nyt, kauppias, sanoi rouva Wallace, -mutta minä olen kyllä rouvan kanssa samaa mieltä — ei tällaisia asioita ole tarpeen kertoa lapsille!

-Isä liioittelee, äiti sanoi nopeasti. -Hän kosiskeli korkeintaan neljä.

-Mutta äiti, sanoi Moira kauhistuneena. -Etkö sinä olisi halunnut isää?

-Itse asiassa en, äiti sanoi. -Alkuvaiheessa nimittäin. Neljä vuotta myöhemmin ajattelinkin sitten toisin. Siinä näette, miten mieli voi muuttua, ja minkä tähden ei kannata kovin nuorena olla kovin varma tunteistaan.

Hän katsoi Faithiin, joka punastui ja käänsi päänsä pois. Grace huokasi syvään. Ajatella, että isoäidin puheet olivat totta! Tai tietysti ne olivat totta, ei hän toki ollut kuvitellut isoäidin valehdelleen, mutta siltikin. Miksiköhän äiti ei ollut ensin tahtonut isää, ja mikä oli muuttanut hänen mielensä?

Samassa ulkoa kuului ääni, joka sai heidät kaikki hypähtämään ja Gracen ja Moiran tungeksimaan samaan avoimeen ikkunaan Faithin kanssa. Ääni tuli tohtorilan portin salvasta.

-Onko se… Äiti kohottautui tuolistaan.

Se oli Stuart. Mutta hän ei tullut sisään Koivurannan portista ja kiiruhtanut ylpeänä ja iloisena perheensä luo. Sen sijaan hän oli paiskannut tohtorilan portin kiinni takanaan niin, että pylväät huojuivat, ja juoksi päätä pahkaa pitkin rantatietä, jonka mutkan taakse kohta katosi.

6 kommenttia:

  1. Ja tässä lopussa onkin hyvä esimerkki siitä, miksi Stu on ärsyttävä. Ihan kuin riehuminen auttaisi, eikä vaan pahentaisi tilannetta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, Stuart ei ehkä ajattele, että "minäpä kokeilen riehua, josko se vaikka auttaisi..." :)

      Poista
    2. Ei, nimenomaan Stu ei ajattele. Mulla on kaksi sellaista kuumakallea lähipiirissä ja molempien ajoittainen riehuminen on yhtä ärsyttävää. Asiat sujuvat yleensä paremmin, kun pysyy rauhallisena. Tosin, todettakoon, saksalaisten kanssa auttaa joskus se, että hermostuu johonkin idiotismiin ihan täysin. ;)

      Poista
    3. Varmaan sujuvat, mutta näin eteläpohjalaisena voin kertoa, että kiivastumiselleen voi tasan yhtä paljon kuin pituudelleen, jos on sellaisilla perintötekijöillä varustettu... :) Joskus ehtii ajatella, monta kertaa ei.

      Poista
    4. :D Minä uskon, että ihminen pystyy muuttumaan. Ja, onhan Stuart toki jo jonkin verran parempaan suuntaan muuttunutkin, se myönnettäköön. :)

      Poista
    5. Sen jälkeen, kun itse räjähdin taannoin niin, että itsekin pelästyin (en toki lyönyt) olen kieltämättä koettanut hillitä itseäni. :) Mutta kovin usein huomaan, etten vain ehdi ajatella! En toki toivottavasti ole samaa kaliiperia kuin Stuart, mutta ymmärrän häntä ja aavistan, millaisin ponnistuksin hän koettaa itseään hillitä.

      Poista