perjantai 13. marraskuuta 2015

62. Betty käy teellä naapurissa

-Otatko lisää? Alice MacDonald kysyi ja nosti teekannua. -Tee virkistää kummasti tällaisena kuumana iltapäivänä.

-Kiitos ei, sanoi Betty ja työnsi kuppinsa pois. -Minulle ei nyt oikein maistu.

-Vahinko. Rouva MacKenna ylitti itsensä teeleivissä tällä kertaa, Alice sanoi.

Betty taputteli suupieliään lautasliinaan ja mietti, tuntuiko tilanne Alicesta yhtä mielipuoliselta kuin hänestä. Edes ensitapaamisessaan kauan sitten he eivät olleet käyttäytyneet yhtä kankeasti.

No, ensitapaamisessaan heidän kummankaan mieleen ei ollut tullut, että he joskus olisivat tällaisessa tilanteessa. Alice oli ollut yksinäinen leskirouva, ja Betty vasta odottanut Stuartia. Hänen sydäntään kouristi ja hän melkein katui, ettei ollut sittenkin ottanut vastaan toista teekupillista, josta olisi saanut käsilleen tekemistä.

Stuart oli ollut poissa koko aamupäivän. Duncan oli kiertänyt rantatiellä löytääkseen hänet, mutta turhaan. Ja koska Stuart ei todellakaan ollut yhtä järkevä ja vakaa kuin Archie, he olivat olleet jo todella huolissaan.

Vihdoin poika oli palannut, synkkänä ja puhumattomana, hyvin paljon sen entisen Stuartin kaltaisena, joka puolustautui elämää ja sen vastoinkäymisiä vastaan mieluiten nyrkeillä.

Mutta jokin oli silti muuttunut.

Sillä kun Stuart oli livahtanut yläkertaan kenellekään sanaa sanomatta — hänen ilmeestään näki, miten sietämättömänä hän piti tätä kujanjuoksua vanhempiensa ja rouva Wallacen ja uteliaiden sisartensa ohi — Duncan oli mennyt hänen perässään. Betty oli ollut varma, että Duncan tulisi saman tien takaisin, jos ei nyt aivan vierashuoneesta ulos heitettynä niin lähestulkoon. Niinpä hänen hämmästyksensä oli ollut suuri, kun Stuart oli suostunut puhumaan isänsä kanssa. Puhumaan! Duncanin kanssa! Ihmeitä todellakin tapahtui.

Vasta pitkän ajan jälkeen Duncan oli laskeutunut portaita ja viitannut Bettyn mukaansa. He olivat menneet ulos ja istuneet puutarhapöydän ääreen. Ja siellä Duncan oli kertonut — kuulemma Stuartin luvalla — tarkemmin, mitä tohtorilassa oli tapahtunut. Sen, että Fergus ja Alice eivät tahtoneet antaa Fannya Stuartille, Betty toki olisi ymmärtänyt kertomattakin.

-Mutta miksi! Betty oli parahtanut haikeasti.

-Kyllä sinä sen tiedät niin kuin minäkin, Sappho, Duncan oli sanonut hiljaa. -Stuart on minun oma poikani, mutta en minä siltikään voi väittää hänen olevan mikään joka äidin unelmavävy.

-Et sinä voi sanoa noin!

-Voinhan. Hän on muuttunut paljon edukseen, mutta kestää kauan, ennen kuin entinen Prinssi unohtuu. Duncan oli huoahtanut vähän. -Siitä minä sentään olen ylpeä, että Stuart hillitsee nykyään itsensä edes jollakin tavalla. Hän oli ilmeisesti laukonut erinäisiä totuuksia Fergusille päin kasvoja, kun tämä ilmoitti, ettei anna lupaa kihlaukseen, ja paiskannut tohtorilan oven melkein saranoiltaan ulos painuessaan. Mutta parempi sekin, kuin että hän olisi käynyt arvon tohtorin kimppuun.

Ja Duncan oli hieraissut leukaansa, kuin olisi vieläkin tuntenut Stuartin kahden vuoden takaisen nyrkiniskun.

Pitkään keskusteltuaan Betty ja Duncan olivat päätyneet siihen, että Betty menisi käymään tohtorilassa. Fergusin auto oli kadonnut kadunvarresta, joten hän oli lähtenyt sairaalaan tai kotikäynneille, ja toivon mukaan Alicen kanssa saattaisi asiasta puhua rauhallisemmin. Joka tapauksessa he voisivat edes sillä tavalla osoittaa olevansa Stuartin puolella.

Niinpä Betty istui tässä teepöydässä, jonka tunnelma toi hänen mieleensä lähinnä Hullun Hatuntekijän kutsut.

-No, Alice sanoi ja risti kädet helmaansa. Hän oli hiukan kalpea, aivan kuin hän olisi kokenut jotakin suuresti järkyttävää. -Minä arvaan kyllä, kuka sinut lähetti.

-Stuart ei tiedä, että olen täällä, Betty sanoi loukkaantuneena sellaisesta vihjauksestakin, että Prinssi olisi turvautunut äitinsä helmoihin. -Minä tahdoin vain kuulla, miksi esikoispoikani ei kelpaa sinulle. Ymmärtääkseni toiseksi vanhin olisi kelvannut!

Alice naurahti vähän kolkosti.

-Älä väitä, että sinulle pitäisi selittää syy, hän sanoi.

Betty kohotti kulmakarvojaan.

-Minä kuulisin sen mielelläni!

-Sinullakin on kuusitoistavuotias tytär, Alice ilmoitti. -Antaisitko sinä hänet miehelle, jolla ei ole koulutusta, ei työtä, ei mitään, minkä varaan elämänsä rakentaa — mutta joka sen sijaan on mukiloinut oman serkkunsa ja veljensä ja isänsä, hakkaillut jokaista tapaamaansa tyttöä, karannut kotoaan, paennut poliiseilta salakapakasta, esiintynyt väärällä nimellä ja heittäytynyt vapaaksi taiteilijaksi ”seurapiirien lemmikkinä” — ja mitä se tarkoittaa, sen me voimme arvata — joka on sanalla sanoen täydellinen hulttio!

-Oh! Betty oli niin raivoissaan, ettei saanut sanaa suustaan.

-Sinullakin on kuusitoistavuotias tytär, Alice toisti. -Häntä piirittää kunniallinen nuori mies, jolla on ammatti ja työpaikka ja kaikki elämässä kohdallaan, mutta mikäli olen oikein ymmärtänyt, te Duncanin kanssa ette ole ollenkaan ilahtuneita asiasta. Ja meidän pitäisi antaa Fanny Stuartille!

-Oh! Betty läähätti, sillä hän ei vieläkään saanut sanotuksi muuta.

-Mitä taas Archieen tulee, jatkoi Alice, ja hänen poskillaan paloivat nyt punaiset täplät, -hän on kunnon poika, joka ei ole koskaan aiheuttanut kenellekään mitään huolta, joka hoitaa asiansa ja opiskelee ja jolla on suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Mutta et sinä hänen puolestaan tullut puhumaan, kun Fanny lapsellisuuksissaan antoi hänelle rukkaset!

-Fanny ei antanut rukkasia Stuartille, Betty sai sanotuksi.

-Siinä näkee, miten tyhmä tyttö vielä on. Alice hengähti syvään. -Betty, minä en tahdo istua tässä solvaamassa sinun esikoistasi. Minä tahdon vain, että sinä käsität. Eihän kukaan vastuuntuntoinen äiti tai isä tahdo antaa lastaan sellaisiin käsiin!

Betty puristi omia käsiään yhteen kuin olisi koettanut hillitä itseään lyömästä ketään. Tahtomattaan hän muisti, miten oli illallisella Robert Melvillen kanssa silmänräpäyksen ajan joutunut miettimään, miten pitkälle olisi valmis menemään Alicen tähden, ja miten oli seuraavana aamupäivänä kuullut Duncanin kerta toisensa jälkeen vakuuttavan puhelimessa, että Alice MacDonald oli ansainnut rykmentin avun. Jos he vain silloin olisivat tienneet…

Niin mitä? Olisiko hän voinut hylätä Alicen, kuten tämä nyt hylkäsi heidät?

Ja äkkiä hän sai puhekykynsä takaisin.

-Minä en väitä, ettetkö sinä olisi oikeassa Stuartin menneisyyden suhteen, hän sanoi kylmästi. -Mutta sinä jätit sujuvasti mainitsematta, että Stuart on erittäin lahjakas pianisti, joka niitti mainetta Yhdysvalloissa — mainetta, joka kiiri tänne hänen edellään! Jätit myös mainitsematta, että hän pakottaa nykyisin itsensä hillitsemään luontonsa aivan ihailtavasti. Jätit mainitsematta, että hän on oppinut kurinalaisuutta ja nöyryyttä ja tekee ankarasti työtä. Jätit mainitsematta, että hänet on kiinnitetty koko talveksi nimekkään laulajattaren säestäjäksi.

-Joka sattuu olemaan sinun ystävättäresi! Alice pärskähti halveksivasti. -Ja ”koko talveksi” — entä sen jälkeen? Entä sitten, kun maine ja kunnia ovat ohi, kun kukaan ei tunne häntä sen paremmin Stuart Fleminginä kuin Rod Wishartinakaan? Tai entä jos hänet tunnetaan liian hyvin, ja hän antaa periksi houkutuksille ennemmin kuin palaa kotiin kuuron vaimonsa luo?

-Vai niin, Betty tiuskaisi ajatellen vavahtaen eräitä Beverly Chadsworthin sanoja edellisenä talvena, -etkö sinä usko, että oma tyttäresi on kyllin viehättävä pitääkseen miehensä?

-Betty! Alice puuskahti järkyttyneenä. -Älä rupea arvostelemaan Fannya!

-Itsehän sinä häntä arvostelet. Betty katsoi ystävättäreensä kylmästi. -Itsehän sinä et luota häneen ja hänen päätöksentekokykyynsä.

-Ei siitä ole kysymys. Me haluamme vain suojella häntä.

-Miltä? Minun pojaltaniko?

-Betty, älä nyt heittäydy tyhmemmäksi kuin olet.

Hiljaa mielessään Betty ymmärsi kovin hyvin Alicen näkökannan, liiankin hyvin, varsinkin, kun tämä vetosi Faithiin ja Dugald Farlaneen. Mutta hän olisi antanut ennemmin nylkeä itsensä elävältä kuin tunnustanut sitä tässä tilanteessa.

-Se, että Fanny on kuuro, ei tee hänestä avuttomampaa tai suurempaa suojelua tarvitsevaa, Betty sanoi tiukasti. -Minä en väitä, etteikö Stuartin menneisyys olisi epäilyttävä, mutta hän on muuttunut paljon — sinä ja Fergus voisitte antaa hänelle mahdollisuuden!

-”Muuttunut paljon”, tuhahti Alice. -Aivan kuin muutaman viikon jälkeen voisi sanoa mitään kenenkään muuttumisesta!

-Entä vuoden tai kahden jälkeen? Betty tiedusteli. -Eivät nuoret ole aikoneetkaan heti vihille. Stuart nimenomaan tahtoo ensin päästä jaloilleen!

Alice tuhahti taas.

-Jaloilleen tosiaan! Kiertävänä soittoniekkana! Ottaen huomioon, miten sinä viime syksynä tulit saarnaamaan Gordonista…

-Älä sekoita häntä tähän, Betty tiuskaisi. -Enkä minä tullut hänestä saarnaamaan, vaan sinun typeryyksistäsi hänen suhteensa!

-”Typeryyksistä”, Alice toisti. -Siinähän sinä nyt istut puhumassa poikasi erinomaisuuden puolesta minun tyttäreni suhteen.

-Mutta minä en ole kasvattanut poikaani lapsesta asti kuvittelemaan, että naapurin tyttö on varattu hänelle ja otettavissa kuin apteekin hyllyltä!

-Apteekin tosiaan! Sinun tilallasi minä katsoisin vähän, mitä Grace…

-Alice! Betty puuskahti. -Oletko sinä hullu?

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, sitten Alice huokasi syvään kuin ilmapallo, josta joku päästää ilman ulos.

-Anteeksi, Betty, hän sanoi hiljaa. -Tämä… tämä ei ole ollut helppo kesä.

-Ei meillekään, Betty sanoi merkitsevästi.

-Archie olisi ollut Fergusille ja minulle niin kovin mieluinen, Alice jatkoi sovitellen. -Ymmärräthän sinä! Kun… kun tanssiaisissa sitten tapahtui mitä tapahtui, me… me koetimme puhua Fannylle järkeä.

-Järkeä, toisti Betty vähän hysteerisesti. -Kuusitoistavuotiaalle!

-No, Fergusilla oli se käsitys, että kuusitoistavuotiaat tytöt hyvinkin vielä kuuntelevat vanhempiaan, Alice sanoi vähän nolona. -Ja sitten Stuart palasi, ja… Hän puisti päätään.

-Jos Stuart on teille kerran niin vastenmielinen, Betty huomautti hivenen happamasti, -hän on kuitenkin saanut viettää melko lailla aikaa Fannyn kanssa!

-Ensin me… Alice puri huultaan. -No, me toivoimme, että tyttö tulisi järkiinsä, kun poika paljastaisi oikean karvansa. Ja kun huomasimme, ettei se auta, emme saaneet enää Fannya suitsituksi, vaikka koetimme kaikellamme pitää heidät erossa!

-Ei se oikein sujunut Capuleteiltakaan, Betty myönsi.

-Minusta se tarina on aina ollut lähinnä typerä, Alice tuhahti. -Julia olisi tarvinnut vain kunnon koulukuria ja Romeo jotakin järkevää työtä, jottei olisi ehtinyt haikailla turhia!

-Shakespeare epäilemättä arvostaisi näkemystäsi, mutta kai sinä ymmärrät, ettei hän aivan tyhjästä näytelmäänsä keksinyt?

-Siinä hän oli oikeassa, että nuoret saattavat olla hirvittävän kovapäisiä, Alice puuskahti. -Fergus parka! Kun hänelle selvisi, että kuusitoistavuotiaat eivät välttämättä ollenkaan tottele vanhempiaan, hän uhkasi teljetä Fannyn tämän huoneeseen tai lähettää saman tien takaisin koulukotiin Glasgow’hun. Nyt minä — minä toivon, että hän olisi tehnyt sen. Mutta hän on ollut aina vähän pehmeä Fannyn suhteen.

Betty katseli hetken käsiään kuin olisi kerännyt voimia.

-Miten Fanny tähän suhtautuu? hän sitten kysyi.

-Oh, Alice hymähti, -hän on telkeytynyt huoneeseensa ja leikkii marttyyria.

-Alice, sinä olet julma!

-En ole. Alice nykäisi niskaansa. -Minä tahdon vain ja ainoastaan suojella häntä. Lähden ensi viikolla käymään St Andrew’sissa yhtiön asioissa ja otan hänet mukaan. Mitä vähemmän hänellä on mahdollisuuksia Stuartin tapaamiseen, ennen kuin tämä lähtee sille kiertueelleen, sen parempi. Ja ensi talven Fanny on kotona. Hän on täällä paremmassa turvassa kuin jatko-opistossa.

-Ettekö te todellakaan tahdo antaa Stuartille edes mahdollisuutta!

-Emme. Anteeksi, Betty, mutta emme. Siitä ei seuraisi mitään hyvää, sen me tiedämme kaikki.

-Alice, posti kulkee!

-Posti kulkee tähän taloon ja tästä talosta meidän käsiemme kautta, kuului samassa ovelta.

Fergus oli tullut yllättäen käymään kotona, kuten hänellä joskus oli tapana potilaiden välillä. Hän ei ollut kalpea, kuten Alice, mutta hänen ilmeensä oli synkkä.

Bettyä puistatti. Ja koska tällä vierailulla hänen päähänsä putoili muistoja kuin kananmunia koriin, hän muisti yhtäkkiä kauan sitten kuulemansa kertomuksen — kertomuksen Isoäidin tragediaan päättyneestä rakkaustarinasta, johon liittyi erinäistä kirjeiden pimittämistä. Mutta sitten hänen mieleensä palasi toinen kertomus, vielä pahempi.

-Sinä kuulostat samalta kuin konstaapeli Smith aikoinaan, Betty sanoi vavahtaen. -Ja muistat kai, miten hänelle kävi.

-Jos sinä tarkoitat uhkailla minua, niin epäilemättä Stuartin käytöstavat tuntien…

Betty nousi niin kiivaasti, että pieni pöytä hänen ja Alicen välissä heilahti ja sille asetettu kapea kukkamaljakko kaatui.

-Minun on nyt paras lähteä, hän sanoi hammasta purren. -Ja olla tulematta takaisin vähään aikaan. Kiitos, Alice. Toivottavasti et ehdi piipahtaa meillä toistaiseksi. Eihän meidän perheemme ole missään suhteessa kyllin hieno teille.

-Betty, Alice huudahti kauhistuneena ja loukkaantuneena.

-Hyvästi. Betty meni ovelle, kääntyi ja katsoi Fergusiin. -Tämä tulee sinulle ehkä yllätyksenä, mutta Fanny ei aina ole kuudentoista!

-No, jos hän edes kuukauden kuluttua muistaa sankariaan, hyvä niin, Fergus sanoi pilkallisesti. -Nuoren tytön mieli muuttuu kuin huhtikuun sää — näkeehän sen nyt siitäkin, miten hän soutaa ja huopaa Archien ja Stuartin välillä.

Betty aikoi sanoa jotakin, mutta sai hillityksi itsensä. Sen sijaan hän nykäisi niskaansa ja marssi ulos huoneesta ja eteishallin läpi. Hovimestari Seaforth ei ehtinyt lähellekään ulko-ovea sitä avatakseen, kun Betty jo pamautti sen takanaan kiinni todennäköisesti hyvin samalla voimalla kuin Stuart aamupäivällä.

Päästessään kotiportille hän oli jo vähän rauhoittunut ja suuresti harmissaan. Hän oli käyttäytynyt lapsellisesti! Alice ja Fergus olivat osaltaan oikeassa mielipiteissään, se Bettynkin oli pakko myöntää, mutta hän tuskin oli auttanut Stuartia tiuskimalla näille kuin itsekin keskenkasvuinen.

Yhä vielä Betty kaipasi Lancelotia, kun se ei lönkytellyt häntä vastaan. Talo oli hiljainen. Archie oli myymälässä, Donald kameran kanssa liikkeellä, Faith ja Grace ja Moira todennäköisesti uimarannalla, pikkupojat tiessään. Rouva Wallace kiillotti liettä sen näköisenä, kuin ei olisi ollenkaan jännityksellä odottanut Bettyn paluuta, vaan keskittynyt täysin työhönsä. Duncanin moottoripyörä oli ollut katoksessa, joten hän ei näköjään tänään aikonut liikkeelle lainkaan; takahuoneesta kuului mappien kolahtelua.

-No? ei rouva Wallace malttanut olla lipsauttamatta heti, kun Betty astui kynnykselle. Hänen näyttelijänlahjansa olivat kovasti heikentyneet ajan myötä.

-Minä en olisi koskaan uskonut Alicesta ja Fergusista — en kaikkien näiden vuosien jälkeen — ja sittenkin — voi rouva Wallace, kauheinta on se, että minä ymmärrän heitä — että kaikki se, mitä he sanovat, on totta! Betty parahti.

Rouva Wallace äännähti tukahtuneesti ja katsoi jonnekin hänen olkapäänsä yli. Ja pyörähtäessään ympäri Betty näki, että Stuart oli tullut yläkerrasta parahiksi kuullakseen hänen sanansa. Nuorukaisen kasvot olivat lumivalkoiset ja hänen harmaat silmänsä kuin pohjattomat aukot, kun hän katsoi äitiinsä. Sitten hän tempasi ulko-oven auki ja harppasi ulos.

-Stuart! Betty pyörähti pojan perään. -Stu! Odota!

Hän sai Stuartin kiinni portaiden juurella ja tarttui tämän käsipuoleen niin tiukasti, ettei Prinssi kyennyt ravistautumaan irti.

-Oletko sinä käynyt tohtorilassa? Stuart kysyi tukahtuneesti. -Miksi? Tekemässä minut naurunalaiseksi, vai?

-Stu, minä koetin puhua sinun puolestasi! Betty tunsi itsensä ärhäkäksi pieneksi terrieriksi pitäessään tiukasti kaksin käsin kiinni esikoisestaan ja katsoessaan ylös tämän kasvoihin. -Minä koetin saada heidät järkiinsä!

-Mutta he saivatkin sinut!

-Stu, älä! Sinun pitää kuunnella loppuun asti. Tule, mennään istumaan. Edelleen ärhäkän terrierin lailla Betty melkein raahasi pojan perässään takaisin verannalle ja istutti toiseen korituoleista. -Täytyyhän sinunkin myöntää, että he ovat oikeassa — sinun menneisyytesi on sanalla sanoen hyvin arveluttava, eikä sinulla ole paljonkaan, jonka varaan tulevaisuutta rakentaa.

-Kiitos, minä kuulin tuon kaiken aamulla — vaikka täytyy myöntää, että Fergus-setä ei käyttänyt noin siistiä kieltä!

Betty oli aavistavinaan tuon pitkän, komean nuoren miehen äänessä itkun värähdyksen ja kiirehti jatkamaan, ennen kuin Stuart menettäisi kasvonsa.

-Mutta he eivät ymmärrä, että sinä olet muuttunut! Sillä sinä olet — olethan?

Hän puristi Stuartin kättä kämmentensä välissä ja katsoi poikaan rukoilevasti, ja tämä nosti silmänsä ja vastasi äitinsä katseeseen.

-Minä yritän, Stuart sanoi hiljaa. -Minä yritän parhaani. Kaikessa. Mutta jos sinä vain tietäisit, äiti, miten vaikeaa se on!

-Rakkaani, minä aavistan. Minä olen seurannut isäsi taistelua toistakymmentä vuotta. Ja vaikka sinun vihollisesi on erilainen, siinä on varmasti paljon samaa. Betty nielaisi. -Se, mitä sinä teit Archielle…

-Minä opin paljon… itsehillinnän ja itsepuolustuksen yhteydestä eräissä piireissä. Stuart painoi taas katseensa kuin vihjaten, ettei toivonut mitään kysymyksiä noista ”piireistä”. -Minä olisin voinut… vahingoittaa häntä, jos olisin tahtonut. Mutta en tahtonut.

-Et kai sinä ole…

-Ei, äiti. En ole.

He katsoivat jälleen toisiinsa, sitten Betty puristi taas Stuartin kättä.

-Minä uskon sinuun, hän sanoi yksinkertaisesti. -Ja isä uskoo sinuun. Jos Alice ja Fergus eivät usko, se on heidän ongelmansa.

Stuart hymähti.

-Isä ei ole niin mahdoton, kun hänelle antaa tilaisuuden, hän mutisi.

-Ehkä sinä et enää ole mahdoton? Betty ehdotti hiukan hymyillen. -Isäsi on opettanut sinut soittamaan, Stu.

Stuart nyökkäsi.

-Minä olen pitänyt aina soittamisesta. Minä olen tiennyt aina osaavani soittaa. Mutta siellä — kun minun piti jollakin keinoin ansaita leipäni, ja kun minusta ei kerta kaikkiaan ole mihinkään käytännölliseen, kuten sinä hyvin tiedät… Stuart puri huultaan. -Musiikki pelasti minut, joka suhteessa. Sinä et osaa edes kuvitella, äiti, millainen taloustilanne on Valloissa nyt. Paikoin ihmisillä on niin kurjaa, ettei sellaista voisi aavistaa sivistysvaltiossa kahdennellakymmenennellä vuosisadalla! Siitä seuraa kaikenlaista — asioita, joita on vaikea ymmärtää — mutta myös loppumaton unohduksen kaipuu. Minä opin antamaan ihmisille unohduksen. Ja samalla sain sen itse.

Betty pakotti itsensä olemaan kysymättä mitään. Stuart katsoi jonnekin kauas koivunlatvoihin, ja hän tiesi tämän muistelevan asioita ja tapahtumia, joista ei äidille kertoisi. Kertoisiko koskaan kenellekään? Edes Fannylle? Betty vavahti.

-Kun sinä menestyit siellä, sinä menestyt täälläkin, hän sanoi päättäväisesti. -Rosien kautta tutustut oikeisiin ihmisiin ja pääset esille oikealla tavalla. Ei enää salakapakoita — niin, me tiedämme siitä! Minä olen nähnyt, että sinä olet oppinut tekemään työtä, tekemään sitä ahkerammin ja määrätietoisemmin kuin moni sellainen, joka on työssään ”sidottuna yhteen paikkaan ja tehtävään aina tiettyinä kellonlyöminä”, mitä sinä pidit pari vuotta sitten vielä niin viheliäisenä…

Stuart naurahti ja peitti vapaalla kädellään kasvonsa, kuin olisi tahtonut kieltäytyä tunnustamasta noita lapsellisia sanoja omikseen.

-Sinulla on nyt mahdollisuus näyttää Fannyn vanhemmille, mihin sinä pystyt, Betty jatkoi hellästi. -He tekevät kaikkensa estääkseen teidän yhteydenpitonne, mutta älä anna sen häiritä. Tee työtä, taistele vihollistasi vastaan, näytä heille, ettet ole enää poika, joka toissa syksynä täältä lähti, vaan mies! Eivät he tyhmiä ole, Alice ja Fergus. He vain tahtovat parasta lapselleen, niin kuin me kaikki. Mutta kun sinä näytät heille…

-Jos minä pystyisinkin siihen!

-Kyllä sinä pystyt. Jos sinä tosissasi välität Fannysta…

-Minä en välitä kenestäkään muusta, äiti. En ole koskaan välittänyt.

-Oh, sen olet kätkenyt hyvin vuosien mittaan!

-Minä epäilemättä ansaitsin tuon. Stuart puristi puolestaan äitinsä kättä.

-Voi Stuart, Betty puisti päätään, -joskus minä melkein toivon, että se pitäisi paikkansa, mitä sinä pikkupoikana minulle vakuutit — ettet koskaan alkaisi ”pitää kenestäkään muusta tytöstä” kuin äidistä!

Stuart hymyili.

-Kyllä se omalla tavallaan pitääkin paikkansa, hän sanoi hellästi. -Ellei sinua olisi, äiti, ja ellet sinä uskoisi minuun…

-Ei tule sellaista tilannetta, että minä lakkaisin uskomasta sinuun, Betty sanoi vakavasti, ja Stuart huokasi sekä helpotuksesta että katumuksesta.

-Olen ollut mahdoton ja toivoton, tiedän sen, hän sanoi. -Mutta kaipa minä jossakin sydämeni syvimmässä sopukassa vain odotin, että Fanny kasvaisi — ja kulutin aikaani.

-Toivottavasti sinulla on nykyään parempaa ajankulua, Betty sanoi opettavaisesti, ja nyt Stuart naurahti ääneen. -Mutta rakas poika, olethan sinä varautunut siihenkin, että… Stuart, Fanny on kauhean nuori. Kuusitoistavuotiaan mieli saattaa muuttua, siinä Fergus on aivan oikeassa.

-Onko minulla muuta vaihtoehtoa kuin odottaa ja toivoa parasta!

-Luotatko sinä Jumalaan, Stu? Betty kysyi hiljaa.

Stuart hämmentyi vähän. Nykyaikaisena nuorena ihmisenä hän ei tuntenut kovin luontevaksi puhua asioista, joita monet hänen ikäluokastaan pitivät sotaa edeltävän sukupolven vouhotuksena ja oopiumina kansalle. Mutta hän nyökkäsi vähän.

-Kun isä lähti taas sotaan — siltä lomalta, jonka luulimme jääneen hänen viimeisekseen — hän sanoi minulle ja Archielle ja Donille: ”Muistakaa luottaa Jumalaan, mitä ikinä sattuukin.” Se — se on niitä harvoja hänen opetuksiaan, jota minä olen kunnioittanut kaikki nämä vuodet. Sittenkin.

-Silloin sinulla ei ole mitään hätää, Betty kuiskasi kyyneleet silmissä. -Sinusta pidetään huolta. Kaikki järjestyy.

Stuart katsoi toisaalle ja räpytteli silmiään, sitten hän kiskaisi kätensä irti ja nousi.

-Äh, sinä saat minut pillittämään, äiti, hän mutisi. -Minun pitää mennä. Olen laiminlyönyt harjoittelua parina päivänä. Se ei vetele, sormet kangistuvat nopeasti. Siinäkin on hyvä syy hillitä itsensä — en enää ota sitä riskiä, että turmelisin käteni tappelussa.

Betty jäi verannalle istumaan. Hän kuuli, että Stuart alkoi soittaa, musiikki leijui raollaan olevasta ovesta ulos kesäpäivään ja keinutti häntä turvallisesti, lohduttavasti. Yksi tohtorilan yläkerran ikkunoista oli auki, ja Betty oli näkevinään Fannyn siron hahmon ohuiden verhojen takana. Jospa Fanny voisi kuulla Stuartin soittavan!

Mutta kaikki järjestyisi. Hän uskoi, että kaikki järjestyisi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti