lauantai 14. marraskuuta 2015

63. Iltojen hämärtyessä

-Eikö elämä ole nykyisin eri hoopoa? Moira sanoi vähän haikeasti. -Onko se tällaista, kun tulee täysikasvuiseksi?

Grace tuhahti.

-Sinulla on vielä hyvän matkaa täysikasvuisuuteen, hän letkautti.

-No, et sinäkään ole vielä edes viidentoista, Moira huomautti vähän ilkeästi.

-Olen kahden kuukauden kuluttua!

Moira ei ollut kuulevinaan.

-Onko sinua edes suudeltu? hän tahtoi tietää.

-Se ei kuulu sinulle, Grace ilmoitti ja koetti olla ajattelematta outoa hetkeä ryöväriluolalla sinä päivänä, jolloin Stuart oli kosinut Fannya.

Mutta myönnettävähän hänen oli, että elämä oli sinä loppukesänä jollakin tavoin ”eri hoopoa”.

Talossa soi koko ajan. Stuart harjoitteli aamusta iltaan, joskus yöhön asti, kun ei hänellä enää ollut iltaisin asiaa minnekään. Vaikka hän kehittyi yhä mestarillisemmaksi soittajaksi, tauoton musiikki alkoi käydä kaikkien hermoille.

Niinpä Koivurannan väki oli monessakin mielessä helpottunut, kun Malcolm Armstrong sai houkutelluksi Stuartin mukaansa valvojaksi sille kaupungin partiolippukunnan kolmen yön leirille, jota Evan ystävineen oli niin hartaasti koko talven valmistellut.

-Osaatko sinä mitään? Evan kysyi lähtöpäivän aamuna. -Tehdä nuotiota tai pystyttää telttaa tai sellaista?

Stuart hymyili pikkuveljelleen, joka selvästikin pelkäsi joutuvansa hänen tähtensä häpeään.

-Minä lupaan, että osaan taatusti kertoa karmaisevimmat iltanuotiotarinat, hän vakuutti.

Evan näytti vähän epäluuloiselta, mutta Walter alkoi kinuta mukaanpääsyä, koska hänkin tahtoi kuulla karmaisevia tarinoita. Grace puolestaan huokasi tyytyväisenä. Evan oli toki paljon reipastunut viime vuosina, mutta silti tuntui hyvältä ajatella, että Stuart lähtisi leirille mukaan.

Kun leiriläiset muutaman yön jälkeen palasivat kotiin, Evanin epäilykset Stuartin suhteen olivatkin selvästi karisseet. Hän oli aivan tohkeissaan kaikesta siitä, mitä Prinssi oli näyttänyt osaavansa, alkaen taskulampun käyttämisestä valonlähteenä niin, ettei se paistanut ulkopuolisille, ja päätyen siihen, miten joki voitiin ylittää vastarannan puihin lassottua köyttä pitkin. 

Kuunnellessaan Evanin selostusta Grace ei voinut olla miettimättä, minkälaisissa tilanteissa Stuart oli nämä poikien suuresti arvostamat taidot oppinut. Eikä hän voinut olla miettimättä, mitä Stuart oli puhunut Malcolm Armstrongin kanssa, kun nämä kuulemma olivat usein jääneet istumaan hiipuvalle nuotiolle poikien ryömittyä telttoihinsa, ja kertoisiko herra Armstrong isälle jotakin sellaista, mitä Stuart ei ollut kertonut.

Mutta kaikkineen hetki ulkoilmaelämää poikien riehakkaassa seurassa oli tehnyt Prinssille hyvää. Tämä oli leirin jälkeen hiukan vähemmän hiljainen ja totinen. Tosin hän ei edelleenkään käynyt juuri ihmisten ilmoilla, jos saattoi sen välttää, vaan aivan kuin suojautui pianon taakse.

Ainoan poikkeuksen hän teki suostuessaan säestämään pastori Torranin ja Isobel Cairnin häissä. Se tuntui Gracesta vähän oudolta, kun ajatteli, että Stuart sentään oli tapellut Ivar MacMahonin kanssa Isobelin tähden kauan sitten. Mutta toisaalta, silloinhan Stuart oli tapellut kenen kanssa tahansa mistä tahansa. Ja ehkä hän juuri siksi suostuikin säestämään? Nythän hän ei tapellut enää kenenkään kanssa, ei edes Archien.

Sillä ”eri hoopot” asiat eivät loppuneet tähän. Sen jälkeen, kun Stuartin kihlaus Fannyn kanssa oli tohtorilassa niin tiukasti torjuttu, Archie oli alkanut suhtautua veljeensä asiallisemmin. Grace oli kuullut isän sanovan äidille, että pojissa oli näköjään ylämaalaista klaanihenkeä ”enemmän kuin omiksi tarpeiksi”.

Ilmeisesti isä tarkoitti sitä, että itse Archie kyllä oli saattanut kohdella Stuartia niin tylysti ja ilkeästi kuin suinkin kykeni, mutta jos joku muu yritti samaa, hän asettui heti puolustamaan veljeään. Ei Prinssin ja Archien välejä sydämellisiksi voinut tokikaan sanoa, mutta ne olivat viileän kohteliaat, ja se oli suuri helpotus koko perheelle.

Sen sijaan välit naapuritaloon olivat jäätyneet täysin. Äiti kieltäytyi olemasta missään tekemisissä Alice-tädin ja Fergus-sedän kanssa, ja hän oli jopa ilmoittanut, että mikäli joku perheestä sairastuisi, olisi noudettava sairaalan nuori apulaislääkäri eikä Fergus-setää. Tästä johtuen Fergus-setäkään ei tietysti enää piipahtanut myymälässä vaihtamassa muutamaa sanaa isän kanssa, eikä Alice-täti rupatellut äidin kanssa aidan yli.

Ei hän tietysti olisi rupatellut muutenkaan, sillä Alice-täti oli pitkään St Andrewsissa, ja hän oli ottanut Fannyn mukaansa. Grace ei ollut aivan varma, oliko se Stuartille ennemmin helpotus vai kärsimys. Mutta sen hän tiesi, että Faith oli kauhean pahoillaan, kun ei voinut puhua Fannyn kanssa eikä elää mukana kaikissa näissä vaiheissa. Ja Fanny parka, miten yksinäiseksi tämän täytyi tuntea itsensä, ellei hän saanut tavata kuin omaa perhettään ja äitinsä valitsemia ihmisiä siellä kaukana!

Tilanne heijastui myös Koivurannan nuorempien lasten elämään, sillä jos kerran Archiellekin veri oli vettä sakeampaa, eivät pikkusisarukset voineet olla huonompia, vaan tahtoivat pysytellä uskollisena Prinssille. Niinpä hekin katkaisivat suhteensa tohtorilaan niin pitkälti kuin saattoivat. Tosin tämä boikotti kävi Evanille vähän hankalaksi, koska hän ei voinut partiopuuhissa olla täysin huomioimatta Gusia, ja Walter puolestaan oli vielä niin lapsellinen, että tämän tuosta unohti, jottei olisi saanut hakea Torquilia ongelle. 

Mitä taas Graceen tuli, hän huomasi elämän ilman Gordonia koko lailla ikäväksi. Hän oli luvannut tanssiaisiltana, ettei murjottaisi Gordonille Fannyn rukkasten takia — mutta silloin ei kukaan ollut vielä tiennyt, että Fannyn vanhemmat torjuisivat niin tylysti Stuartin! Ja siksi hän pysyi lujana, vaikka olikin outoa, kun ei voinut aamulla juosta tohtorilaan tai odottaa Gordonin ilmestymistä Koivurantaan sopimaan sen päivän puuhista, kumpi nyt ensiksi ehtikin. Ja kun hän oli tottunut puhumaan kaikki asiansa Gordonille, oli vaikeata opetella siihen, että nyt sitä ei voinutkaan tehdä.

Grace olisi toki voinut viettää päivänsä Maisien ja Janen kanssa, ja Corankin silloin, kun tämän äiti laski tytön töistään, mitä tapahtui heidän suureksi ihmeekseen ja ilokseen aina toisinaan. Mutta Gracesta oli hyvin kiusallista olla koko ajan Stuartia ja Fannya koskevien kysymysten kohteena, sillä jotenkin tieto näiden traagisesta rakkaustarinasta oli levinnyt kaupungille, ja hänen ystävättärensä koettivat käyttää kaikin tavoin hyväkseen sitä, että tunsivat tarinan sankarin sisaren.

Loppujen lopuksi hän viettikin niinä loppukesän päivinä eniten aikaa Axelin kanssa. Ryöväriluolan tapahtumien jälkeen — tai paremminkin ”sen, mikä olisi saattanut tapahtua”, kuten Grace päiväkirjalleen uskoi hiukan haikeana — hän huomasi oudolla tavalla sekä ujostelevansa Axelia että tuntevansa olonsa tämän seurassa hyvin miellyttäväksi.

Axel ei kysellyt mitään Stuartista, eikä hän myöskään enää toistamiseen tarttunut Gracen käteen sillä tavalla kuin luolalla, saati mitään muutakaan. Grace ei oikein tiennyt, olisiko ollut pettynyt vai ei, mutta joka tapauksessa Axel oli tavattoman hauskaa seuraa ja auttoi häntä unohtamaan edes hetkeksi kaikki ikävyydet.

-Miltä sinusta tuntuu, kun kohta alkaa viimeinen kouluvuosi? Axel kysyi eräänä pilvistyvänä iltapäivänä, kun he olivat varmuuden vuoksi palaamassa ajoissa kotiin retkiltään. Sade saattoi tässä osassa maata alkaa täydellä voimalla varoittamatta, eivätkä he halunneet kastua läpimäriksi.

Grace, joka oli itsekseen mietiskellyt, voisikohan hän pyytää Axelia jäämään teelle, sillä kaikki pitivät Axelista ja jopa Stuart oli tämän läsnäollessa jotenkin virkeämpi, vaikka toisinaan iskikin pikkusiskolleen ärsyttävällä tavalla silmää, havahtui ajatuksistaan.

-En minä ole oikein ehtinyt ajatella sitä, hän tunnusti. -Vaikka se varmasti tuntuu oudolta, ettei Faith lähde enää kouluun.

-Lähteekö hän yhtään mihinkään? Axel tiedusteli.

Grace virnisti.

-Hän ei tahtoisi, mutta äiti sanoo, että hän ei rupea katselemaan ketään laiskimusta kotosalla, ja että Faith saa joko olla isän apuna kaupassa, kun Arch ja Don palaavat Glasgow’hun, tai mennä Punaisen Ristin keittokurssille. Faith koettaa vielä päättää, kumpi olisi vähemmän rasittavaa.

Axel alkoi nauraa.

-Sinun sisarellesi taitaa riittää elämänsisällöksi se, että hän keskittyy olemaan kaunis! Ei ihme, että herra Farlane pyörii hänen ympärillään.

-Älä viitsi, Grace mutisi. Hän oli ollut havaitsevinaan, etteivät äiti ja isä suhtautuneet Faithin postikäynteihin enää yhtä tuimasti kuin aiemmin, koska epäilemättä eivät tahtoneet olla kuten Alice-täti ja Fergus-setä, mutta koko asia tuntui jotenkin hämmentävältä. -Onko Faith sinusta kaunis?

Axel Barclay oli järkevä nuori mies ja tajusi välittömästi perustavanlaatuisen virheensä.

-Ilmeisesti herra Farlanen mielestä! hän teki nopean korjausliikkeen. -Minä pidän enemmän vähän reippaammista ja värikkäämmistä tytöistä.

Grace pysähtyi mukamas nyppäämään ruohonkortta hameenhelmastaan, mutta tosiasiassa peittämään hämmennystään. Hyvänen aika, ei kai hän ollut kerjännyt Axelilta kohteliaisuutta — ja tarkoittiko ”värikkäämpi” samaa kuin punatukkainen?

-Mitä sinä aiot tehdä ensi talven jälkeen? hän kysyi ohittaen täysin keskustelun sisarestaan.

Axel kohautti olkapäitään.

-Kaipa minä jatkan koulua, hän sanoi. -Isä sanoo, etteivät lukioluokat haitaksi ole, päädyin sitten mihin tahansa. Ei minulla ole mitään erityisiä lahjoja, mutta ehkä minä ajan myötä jotakin keksin.

-Olethan sinä kauhean hyvä laskennossa, Grace huomautti.

-Äh, se nyt on vain sellaista. Ei se ole mitään oikeaa lahjakkuutta, niin kuin sinulla.

-Älä viitsi, Grace mutisi imarreltuna. -Äiti ehdotti, että minä kävisin jatko-opiston, ennen kuin haen taidekouluun, ja isä sanoi, että voisin yhtä hyvin käydä lukion, mutta minä en oikein tiedä.

-Pyritään samaan kouluun lukioluokille, Axel ehdotti silmät loistaen. -Siitä tulisi hienoa!

-Mutta en minä jaksaisi millään lukea enää! Minä tahtoisin vain piirtää.

-Kyllä minä autan sinua laskennossa… ja kaikessa… mitä sinä ikinä vain haluatkin.

He olivat saapuneet Koivurannan portille, ja yhtäkkiä Gracea alkoi ujostuttaa, sillä Axel katsoi häntä taas sillä hämmentävällä tavalla.

-Tuletko sinä sisään teelle? hän henkäisi.

Axel puisti päätään.

-Mutta minä haen sinut illalla jäätelölle, jos ei sada, hän ilmoitti päättäväisesti. Ja jollakin hupsulla tavalla Gracea ei ollenkaan häirinnyt tällainen määräily, jota hän ei tahtonut Gordonilta sietää.

Juostessaan pihapolkua Grace näki, että Stuart istui verannan portailla hieromassa sormiaan. Veli teki usein niin pitkän harjoittelun jälkeen, sillä Grace tiesi, että tämän käsiä särki joskus pahastikin.

-No, sanoi Stuart, -mihin sinä jätit ihailijasi?

-Älä viitsi, puuskahti Grace. -Ei Axel ole… mitään sellaista!

Stuart naurahti tavalla, joka sai Gracen tuntemaan olonsa hyvin lämpimäksi.

-Älä ole hupsu, pikku Prinsessa, hän sanoi. -Poikahan on hulluna sinuun. Usko minua, minä tiedän nämä asiat! Ja nuori Gordon samoin, sehän paistaa mailien päähän.

Gracea alkoi taas ujostuttaa, ja hän istuutui portaille Stuartin viereen käpertyen mahdollisimman pieneksi. Jospa hän olisi saanutkin olla hetken vielä pikkutyttö vailla mitään ”ihailijoita”!

Aivan kuin lukien sisarensa ajatukset Stuart kiersi kätensä hänen ympärilleen ja rutisti hänet lujasti kainaloonsa.

-Moni asia oli muuttunut täällä sillä aikaa, kun olin poissa, hän sanoi hiljaa. -Kaikkea sitä on vähän vaikea ymmärtää, mutta kaikista vaikeinta on käsittää ja hyväksyä, että minun pienestä Prinsessastani on kasvanut neito. Kohta viidentoista! Minä alan olla isän kanssa samaa mieltä siitä, että tytöt pitäisi sulkea komeroon, kunnes te täytätte viisikymmentä.

Grace tirskahti.

-On tietysti hyvä asia, jos te olette isän kanssa jostakin samaa mieltä, hän rohkaistui sanomaan.

-Näsäviisas, Stuart sanoi ja nipisti sisartaan nenänpäästä. Sitten hän vakavoitui. -Sinähän olet viisas ja järkevä tyttö, Gracie, eikö niin?

-Minä yritän, mutta aina se ei onnistu, Grace tunnusti.

-Minä tarkoitan… poikien kanssa? Stuart katsoi häneen tiukasti harmailla silmillään. -Sillä monet nuoret miehet ovat hyvin typeriä, ja ellei tyttö ole viisas ja järkevä, seuraukset voivat olla ikävät.

Grace punastui.

-Olitko sinäkin typerä? hän tahtoi tietää.

-Valitettavasti. Stuartin katseeseen tuli jotakin surumielistä. -Ja sen tähden minä lupaan omakätisesti nylkeä jokaisen pojan, joka ei kohtele sinua hyvin ja kunnioittavasti!

-En minä usko, että sinä nyljet enää ketään, Grace sanoi hellästi. -Sinä olet eri kiltti nykyään, Stu.

-Shh, Stuart sanoi ja oli vilkuilevinaan ympärilleen. -Älä paljasta minua! Menetän uskottavuuteni.

Grace nauroi ääneen. Yhtäkkiä häneen aivan koski, kun hän tajusi, miten oli kaivannut näitä kahdenkeskisiä hetkiä Prinssin kanssa — miten ihanaa oli olla siinä, turvallisesti Stuartin kainalossa — ja miten vähän hän tätä taas tulevana talvena näkisi.

-Pelottaako sinua lähteä kiertueelle? hän kysyi siirtäen keskustelun pois noista hämmentävistä poika-asioista.

-Ei oikeastaan, Stuart sanoi. -Tiedän, että osaan soittaa. Sitä vähän jännitän, miten me Rosie-tädin kanssa sovimme yhteen. Meillä molemmilla taitaa olla taiteilijan temperamentti. Mutta eiköhän kaikki käy hyvin, kunhan vähän totuttelemme toisiimme. Tämä on joka tapauksessa minulle aivan ensiluokkainen mahdollisuus saada nimeä.

-Kirjoitatko sinä Fannylle? Gracelta lipsahti, ennen kuin hän ehti ajatella.

Stuartin käsi hänen ympärillään vavahti vähän, ja Grace olisi tahtonut purra kielensä poikki. Miksi hän oli alkanut puhua Fannysta, kun Prinssi oli ollut niin iloisella mielellä!

-Kirjoitan, Stuart sanoi hiljaa. -Tietysti. En usko, että hän saa kirjeitäni, enkä usko, että minä saan hänen kirjeitään. Mutta ainakin hänen vanhempansa näkevät, että olen tosissani.

-Jospa Faith… Tarkoitan, että täytyyhän Alice-tädin ja Fergus-sedän sallia Fannyn tavata edes jotakuta talven aikana, kun he eivät laske Fannya jatko-opistoonkaan! Faith voisi ehkä välittää…

-Minä en toimi salassa, Stuart sanoi lujasti. -En enää missään asiassa. Kävin muuten tänään postissa.

Grace ei aluksi käsittänyt, miksi veli muutti sillä tavalla äkillisesti puheenaihetta. Sitten hän hengähti.

-Kävitkö sinä…

-Puhutin vähän Farlanea.

-Et kai uhannut nylkeä häntä? Faith ei pitäisi siitä, Grace huomautti viattomasti.

Stuart hymyili.

-Muistutin vain, että syysillat alkavat kohta pimentyä, ja että kaduilla voi olla vaarallista liikkua, jos ei muista käyttäytyä ehdottoman herrasmiesmäisesti erinäistä nuorta naista kohtaan, jolla on lukuisia veljiä, hän selitti sitten totisena. -Käyn muuten tarvittaessa pitämässä saman puheen apteekilla, jos niikseen tulee. Ja mikäli olen oikein ymmärtänyt erinäisistä kuulemistani yksityiskohdista, erityinen tarve sille olisi tohtorilassa, paitsi ettei minua taidettaisi päästää sisään keskustelemaan edes nuoren Gordonin kanssa.

-Äh, älä viitsi, Grace mutisi.

-Älä huoli, Gracie, käytin itseni oikein kauniisti, Stuart vakuutti vakavammin. -Farlane vaikuttaa reilulta kaverilta. Ja hän taitaa olla pahasti Faithin pikkusormen ympärillä.

-Faith on vähän loukkaantunut, kun hän ei ole kosinut vielä, Grace paljasti.

-Kyllä hän kosii aikanaan, Stuart sanoi niin rauhallisesti, että Grace vilkaisi häneen uteliaana. -Mutta katsokin, ettet hiisku Fayelle mitään. Hän ei taida aivan käsittää, etteivät äiti ja isä laske häntä naimisiin vielä aikoihin.

Grace huokasi ja painoi poskensa Stuartin olkapäähän. Hän mietti, miltä veljestä tuntui lähteä maailmalle epävarmana Fannysta ja tulevaisuudestaan ja tietäen, että hänen tunteensa olivat saaneet koko naapuruston elämän sekaisin. Olikohan hän osannut murehtia sellaisia asioita kaksi vuotta sitten Amerikkaan lähtiessään? Mitähän siinä kirjeessä oli lukenut, jonka hän oli tuolloin antanut Gracelle Fannya varten?

-Eikö sinusta ollut kauheata saada tietää, että Fanny ja Archie… Gracelta lipsahti, ja hän oli vähällä hakata päätään verannan tukipylvääseen. Voi, kunpa hän oppisi pitämään ajatuksensa omana tietonaan!

-Itsehän minä katosin, Stuart sanoi vähän lyhyesti. Sitten hän vilkaisi Graceen. -Ja kuten sanottua… olen ollut monesti typerä itsekin. Mutta menneet pitää vain unohtaa ja jatkaa eteenpäin. Pääasia on, että… että voi luottaa tulevaan edes…

Prinssi vaikeni ja rutisti taas Gracea, ja Grace pujotti sormensa hänen toisen kätensä sormien lomaan. Ne olivat pitkät ja kapeat sormet, soittajan sormet, melkein yhtä kauniit kuin Axelilla.

Hyvä tavaton! Grace puisti vaistomaisesti päätään. Nyt hän ei saanut olla hupsu.

-Eikö tee ole jo valmis? hän sanoi. -Ja sitä paitsi kohta taatusti sataa.

Tulevina päivinä, elokuun kuluessa loppuun, Koivurannassa valmistauduttiin taas lähettämään osa poikasista pois pesästä. Archieta ja Donaldia odotti tasainen koulunkäynti Glasgow’ssa, Stuartia taas jännittävä kiertue-elämä ympäri valtakunnan. Faith puolestaan oli tehnyt sen ratkaisun, että kävisi sittenkin Punaisen Ristin keittokurssin, koska siellä tunnit alkoivat vasta kymmeneltä, kun taas myymälään isä olisi patistanut hänet aamuisin huomattavasti aiemmin.

-Sitä paitsi koskaan ei tiedä, milloin taloudenhoitotaitoja tarvitsee, hän selitti tärkeänä Gracelle. -Kaikilla ei ole heti varaa kotiapulaiseen. Eihän äidillä ja isälläkään aluksi ollut, silloin, kun he asuivat Edinburghissa.

Gracesta tuntui oudolta ajatella äitiä laittamassa ruokaa ja siivoamassa ja pyykkäämässä. Hän oli niin tottunut siihen, että äiti kirjoitti ja rouva Wallace huolehti kaikista arkisista velvollisuuksista. Mutta totta oli, että kaikilla ei ollut kotiapulaista koskaan. Rose-tädilläkin kävi vain siivooja, vaikka hän piti omaa klinikkaa.

-Milly on kauhean taitava kaikessa kodinhoidossa, Grace huomautti tämän ajatuskulkunsa loogisena päätelmänä.

-Milly? Faith kohotti kulmakarvojaan. -Mistä sinä hänet tähän vedit?

Grace selitti, ja Faith alkoi nauraa.

-No, hän ei tarvitse taitojaan vähään aikaan. Kuulitko sinä, että Donald aikoo ensi vuoden jälkeen hakea teknilliseen korkeakouluun ja tulla insinööriksi? Se kestää jonkin aikaa. Ja sitä paitsi Don on muutenkin niin täynnä voimahihnojaan ja hammasrattaitaan, että taatusti unohtaa kosia.

-Hmh, sanoi Grace. Insinööriksi! Donald! Se kuulosti aivan mykistävän hienolta. Mutta silti hänestä Faith oli vähän ilkeä sanoessaan, että Donald ”unohtaisi” kosia. Don oli saanut lainata monena iltana isän moottoripyörää ja Grace tiesi kyllä, että veli oli käynyt Ballachulishissa tapaamassa Millyä, milloin tyttö ei ollut tullut linja-autolla Fort Williamiin. -Minusta on parempi, mitä vähemmän kosintoja tässä talossa tulee olemaan vähään aikaan. Niistä ei toistaiseksi ole ollut kuin harmia.

Faith punastui ja mutisi jotakin hänen lapsellisuudestaan.

Niin Archie ja Donald lähtivät etelään, ja pari päivää myöhemmin lähti Stuart itään. Hänen oli määrä mennä ensiksi Aberdeeniin harjoittelemaan ohjelmistoa Rosie-tädin kanssa ennen kiertueen alkamista.

Illat pimenivät, tuuli muuttui surullisemmaksi. Kesä, johon oli kuulunut niin paljon juhlaa ja niin paljon rakkautta ja niin paljon traagisuutta, lipui loppuunsa.

2 kommenttia:

  1. Olen kokonaan Stuartin puolella. Toivottavasti kaikki järjestyy! Marjatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulin jo luoneeni kokonaan epäonnistuneen olennon, mutta onneksi hänelle on alkanut ilmestyä puolustajia... :)

      Poista