sunnuntai 15. marraskuuta 2015

64. Syksyn päiviä

Syyskuun 5. päivänä
”Ensimmäinen kouluviikko on ohi — minun elämäni ensimmäiset koulupäivät ilman, että Faith on mukana. Minä olen nyt meistä vanhin koululainen! Se tuntuu oudolta.

Toisenlaiselta koko koulunkäynti tuntuu nyt muutenkin. Neiti MacGregor on muistuttanut ensimmäisestä päivästä lähtien, että edessämme ovat viimeiset kuukaudet, jolloin voimme koota itsellemme ’tärkeää pääomaa’, ja että erityisesti niiden, jotka aikovat jatkaa opintojaan, pitää ahkeroida. Me sovimme Coran kanssa, että koetamme olla oikein ahkeria — vaikka Coran vanhemmat eivät halua kuullakaan mistään jatko-opinnoista, ja vaikka minä tahtoisin vain piirtää.

Pastori Torranin kerho-ohjelma jatkuu, mutta minä en enää mene tanssitunneille, eikä Faithkaan. Osaamme jo kylliksi. Sen sijaan Evan ja Niall Ramsay ovat aloittaneet siellä, ja tietysti myös Gus MacDonald, joka tosin kuuluu yhä ei-toivottuihin henkilöihin ja josta Evan koettaa välttää puhumasta uskollisuudesta Prinssiä kohtaan, vaikkei tämä ole enää edes kotona.

Fanny sen sijaan on kotona. Mitenköhän yksinäiseksi hän mahtaa tuntea itsensä? Faithkin sentään aloittaa keittokurssinsa ensi maanantaina, eikä hän puhu muusta kuin sievistä tärkätyistä esiliinoistaan ja somista muistiinpanovihkoistaan. Mutta Fannylla ei ole mitään järkevää tekemistä. Se ei voi olla oikein!”

Syyskuun 9. päivänä
”On aika outoa kävellä kouluun ilman Gordonia. Tai ei oikeastaan ilman, sillä kyllähän me yleensä osumme rantatielle yhtä aikaa, kuten ennenkin. (Joskus niin yhtä aikaa, että epäilen tohtorilan poikien kurkistelevan aidan takana nähdäkseen meidän tulevan ulko-ovesta ja sitten hyppäävän tielle, kun olemme portilla.) Mutta me emme puhu heidän kanssaan, tietenkään.

Gordon ei kyllä anna sen häiritä itseään, vaan kävelee minun vieressäni ja puhuu puhumistaan kaikkea typerää ja turhanaikaista, vaikka en vastaa mitään. Kun sitä oli jatkunut muutaman päivän, hän alkoi puhua kaikkea sellaista, minkä tietää ärsyttävän minua, jotta saisi minut suuttumaan ja vastaamaan. Mutta vaikka minua suututtaakin, en puhu hänelle.

Sillä nyt on tosi kyseessä verrattuna kesään! Fannyn rukkaset Archielle harmittivat meitä, mutta Alice-tädin ja Fergus-sedän käytös Prinssiä kohtaan raivostuttaa meitä. Ja siksi olemme sopineet Evanin, Moiran ja Walterin kanssa, että vaikka emme muuta voi Prinssin eteen tehdä, voimme sentään käyttää joukkovoimaa ja olla lakossa ja sillä tavalla painostaa saadaksemme tahtomme perille, kuten sanomalehdissä kerrotaan kommunistien yllyttämistä tehdastyöläisistä. On se ihme, elleivät Gordon ja pikkupojat ala valittaa vanhemmilleen asiasta, ja ellei se yhtään pehmitä heitä!

Faithin me sallimme olla rikkuri, sillä hänellä ei ole edelleenkään ylipäätään paljon mahdollisuutta puhua Fannyn kanssa. Sunnuntaina kirkossa MacDonaldit menivät istumaan aivan eri paikkaan kuin me. Eikä Alice-täti tullut jumalanpalveluksen jälkeen äidin luo, kuten yleensä, sikäli kuin se olisi edes onnistunut, sillä äiti johti pää pystyssä meidät kaikki ulos heti loppuvirren päätyttyä.

Minä kuulin isän sanovan Axelin isälle eräänä päivänä, että ’Bettyn vihoihin joutuminen on pahempaa kuin Egyptin kaikki vitsaukset yhteensä’, mikä ei minusta ollut kauhean kauniisti sanottu, sillä äiti hyvin harvoin on vihoissaan kenellekään.”

Syyskuun 15. päivänä
”Viime aikoina Axel on alkanut saattaa minut koulusta kotiin ja kantaa laukkuani. Aina me emme tule suoraan, sillä Axel vie minut joskus Bobby-tädin kahvilaan, tai sitten Anne-täti on käskenyt tuoda minut apteekin yläkertaan teelle ja läksyjä lukemaan. Usein Axel myös jää meille teelle ja läksyjä lukemaan.

Se on kauhean mukavaa, paitsi että jos Gordon pääsee koulusta yhtä aikaa, hän kävelee meidän perässämme kuin mikäkin paimenkoira. Hän ei puhu mitään, toisin kuin aamuisin, mutta tulee perässämme joka paikkaan, jopa kahvilaan, ja jos pysähdymme rantaan ja Axel opettaa minua heittämään voileipiä, Gordon pysähtyy myös. Teepöytään hän ei sentään tunkeudu sen paremmin apteekilla kuin meilläkään!

Aluksi Axel suhtautui Gordoniin vahingoniloisen huvittuneesti, mutta nyt häntäkin on alkanut ärsyttää tuo varjoleikki. Kun me tänään lähdimme koulusta ja Axel otti minun laukkuni, hän yhtäkkiä tarttui minua kädestä ja piti siitä kiinni koko matkan kotiin asti. Olen melkein varma, että suorastaan kuulin Gordonin puhisevan kiukusta, mutta en saanut vedetyksi kättäni irti, sillä Axelin käsi tuntui mukavalta.

Toivoisin vain, että hän — no, että hän ei olisi tehnyt sitä pelkästään Gordonia ärsyttääkseen, mutta sellaista ei kai saa toivoa, sillä minä tahdon olla viisas ja järkevä tyttö!”

Syyskuun 20. päivänä
”Eilen jumalanpalveluksen jälkeen me olimme Glen Longissa Leslien syntymäpäivillä. Kuusikukkulalla oli myös pappilan väki ja isoäiti ja isoisä. Mooret olivat matkustaneet Glasgow’hun viikonlopuksi eivätkä Keith-setä ja Jennie-tätikään tulleet, koska vauvan odotettiin syntyvän milloin tahansa. Siksi Keith-setä oli vain tuonut pienet serkkumme Kuusikukkulalle, jotta nämä voisivat viipyä siellä niin kauan kuin tarve vaatii.

Iltapäivällä Keith-setä tuli hakemaan isoäidin ja äidin Jennie-tätiä katsomaan, mutta he olivat tuskin päässeet perille, kun äiti soitti ja pyysi isän puhelimeen. Ja isä sanoi, että äiti jäisi Murraylle, ja että meidän pitäisi mennä kotiin ilman häntä kotiin.

Tietysti ymmärsimme siitä, että vauva oli nyt syntymässä ja että äiti jäisi auttamaan. Glen Longissakin on nykyään kätilö, mutta sisar Blake oli jollakin vuoritilalla, ja tohtori Campbell käymässä Obanissa, ja ’hädän pitää olla aikamoinen, jotta kukaan tohtisi kaivaa appeni esiin luolastaan’, sanoi Rob-eno. Anna-tädin isä on nimittäin kylän entinen lääkäri, mutta hän on niin vanha ja niin äkäinen, ettei kukaan todellakaan tahdo häntä lähelleen, ainakaan jos on sairas!

Mikäli Rose-täti ja Charlie-setä olisivat olleet paikalla, ei olisi ollut mitään hätää, mutta nyt meitä jännitti Jennie-tädin puolesta aika tavalla. Pyysimme Faithin kanssa isältä, että saisimme jäädä Kuusikukkulalle — vetosimme siihen, että olisimme Anna-tädille avuksi Murrayn pienten serkkujen kanssa — mutta isä ilmoitti, että me olisimme enemmän avuksi kotona, kun äiti olisi poissa.

Niin me palasimme kaikki kotiin, mutta emme tainneet nukkua kukaan oikein hyvin viime yönä, sillä äidistä ei kuulunut mitään. Pelkäsin jo, että minun pitäisi lähteä kouluun tietämättä, mitä tapahtui, mutta onneksi äiti soitti meidän ollessamme aamiaispöydässä ja kertoi, että vauva oli poika ja että sekä uusi tulokas että Jennie-täti voivat hyvin.

Äiti on tietysti vieläkin Murraylla, niin että saamme pärjätä jonkin aikaa keskenämme. Jennie-tädin pitää antaa levätä, eikä isoäiti oikein enää jaksa olla avuksi.

-Varjelkoon, sanoi rouva Wallace, -rouva Murray parka! Vähemmällä olisi päässyt, kun olisi jäänyt sairaanhoitajattareksi.

-Onhan meitäkin kahdeksan, minä huomautin moittivasti, sillä minun mielestäni Jennie-täti ei ole missään suhteessa mikään parka.

-Te ette kaikki syntyneet yhdentoista vuoden sisään, rouva Wallace tuhahti. -Ja teissäkin on kylliksi riesaa!

Rouva Wallace on nykyisin aina äkäinen, niin että me emme ottaneet itseemme, vaikka meitä kutsuttiinkin riesoiksi. Mutta siitä Faith on vähän närkästynyt, että rouva Wallace nimitti Jennie-tätiä ’paraksi’, vaikka tämä on päässyt naimisiin.”

Syyskuun 28. päivänä
”Äiti tuli kotiin tänään oltuaan poissa viikon. Vauvalle on annettu nimeksi Douglas, mikä on minusta aivan huvittavan komea nimi niin pikkuiselle pojalle.

-Kolmas poika peräjälkeen! sanoi rouva Wallace moittivasti, aivan kuin seikka olisi ollut Jennie-tädin syytä. -Se tietää…

-Ei se mitään tiedä, äiti sanoi tiukasti. -Älkää nyt taas aloittako.

Me emme välittäneet tietää, mitä rouva Wallace yritti ’taas aloittaa’, sillä meillä oli niin kiire kysellä äidiltä kaikesta, mitä viikon aikana oli tapahtunut.

-Tälle seudulle pitäisi saada diakonissa, äiti sanoi juodessaan teetään. -Kaikilla äideillä ei ole ketään, joka tulisi hoitamaan taloutta ja lapsia tällaisessa tilanteessa.

Moira tahtoi tietää, mikä on diakonissa, ja äiti selitti. Sitten hän sanoi, että puhuisi asiasta seurakunnan naistoimikunnassa.

-Entä sitten, jos Alice-täti kannattaa sinua, äiti? Moira tiedusteli kiinnostuneena.

Äiti sanoi, ettemme me saaneet olla typeriä, ja ettei henkilökohtaisten ristiriitojen pidä antaa sekoittua tärkeämpiin asioihin. Mutta hän kuulosti kieltämättä vähän epävarmalta.”

Lokakuun 5. päivänä
”Anne-täti tuli tänään puhumaan äidin kanssa jotakin naisyhdistyksen asiaa. Tuntuu jotenkin hullunkuriselta, että Anne-täti on naisyhdistyksessä, sillä siihen kuuluu hyvin reippaita ja tarmokkaita rouvia ja neitejä, ja vaikka hän on molempia, niin — no, eri tavalla. Hän on vieläkin aika arka ja ujo.

-Alice lähetti hänet, kuulin äidin sanovan isälle myöhemmin illalla olohuoneessa. -Naurettavaa.

-Sitä se on, isä sanoi. -Etkö sinä voi vähitellen alkaa leppyä? On hirveän hankalaa, kun ei ole puheväleissä lähimmän naapurinsa kanssa.

Äiti sanoi isälle tiukasti, että hän ajattelee Stuartia, ja isä sanoi, että hänkin ajattelee Stuartia, mutta että hän ajattelee myös, onko tällaisesta murjottamisesta mitään hyötyä sille asialle. Tämän jälkeen äiti sanoi, että isä saattaisi hänen puolestaan ’veljeillä vihollisen kanssa, jos näki sen hyväksi’ ja marssi työhuoneeseensa paiskaten oven perässään kiinni sellaisella voimalla, että keittiön puulaatikolla kerällä nukkunut Emma Wood ponnahti ilmaan kuin mikäkin raidallinen mytty. Äidin täytyy olla todella vihainen, jos hän paiskoo ovia!

Isä tuli keittiöön ja katsoi aikaa rannekellostaan, ja kun suunnilleen neljännestunti oli kulunut, hän sanoi, että ’nyt pöly on varmaan laskeutunut’ ja avasi oven ja meni äidin luo. En tiedä, mitä työhuoneessa puhuttiin, sillä me pidimme Moiran poissa avaimenreiän luota, mutta ilmeisesti äiti oli lauhtunut, sillä joitakin aikoja myöhemmin isä pisti päänsä ovesta ja sanoi, että äiti joisi mieluusti kupillisen hyvää teetä, jos Faith voisi valmistaa sellaisen.

Minä ymmärrän äitiä, sillä minäkin tahdon olla Stuartin puolella. Mutta kyllä isäkin on oikeassa: on kauhean hankalaa pitää mykkäkoulua tohtorilan suuntaan!”

Lokakuun 15. päivänä
”Tänään minä täytän viisitoista vuotta.

Viisitoista! Se on aivan käsittämätöntä.

Aamulla sain aika tavalla lahjoja ja kortteja. Stuart oli lähettänyt minulle paketin, jossa oli monta uutta äänilevyä, ja kirjoittanut pitkän kirjeen, johon Rosie-tätikin oli liittänyt terveisensä. Heidän kiertueensa on ilmeisesti alkanut oikein menestyksellisesti, ja minä aivan kihisin vahingoniloa Alice-tätiä ja Fergus-setää kohtaan.

Donaldilta ja Archielta ja Jamie-enolta ja Flora-tädiltä tuli maalausteline, kauhean hieno, sellainen, jonka saa kasaan. Ruthilta ja Felixiltä oli saapunut kuvateos, jossa on valokuvia modernista taiteesta. (Minä en pidä modernista taiteesta, mutta sitä en tietystikään aio kertoa heille, sillä tiedän, että Felix pitää, ja kaikestahan voi oppia.)

Äidiltä ja isältä minä sain kirjekuoren, ja isä sanoi, että sen sisällön oli tarkoitus ’kattaa kaikki kulut, joita syntyy, kun kestitset ystäviäsi Bobby-tädin kahvilassa’. Minä kurkistin kuoreen ja olin vähällä sanoa, että siinä oli liikaa, mutta muistin sitten, ettei minun saa arvostella isän tekemisiä, vaikka olenkin jo viidentoista.

Etukäteen olimme tietysti puhuneet syntymäpäivästäni, ja äiti oli kysynyt, olisinko pahoillani, ellei kutsuja järjestettäisi, koska ’tämä tilanne on nyt vähän kiusallinen’ ja rouva Wallace alkaa olla hiukan hidas. Ja nyt saisin kuitenkin pitää kutsut kahvilassa! Olin aivan mykistynyt.

Koulumatkalla Gordon onnitteli minua, ja minä nyökkäsin armollisesti, sillä onhan sentään syntymäpäiväni. En saanut häneltä korttia, mikä ei ole ihme, sillä hänen olisi pitänyt käydä ostamassa se meidän kaupastamme, ja sekin olisi tietysti ollut vähän kiusallista. Mutta niin pitkälle en mennyt, että olisin hiiskahtanut hänelle kesteistä kahvilassa.

Sen sijaan koetin laskea, montako vierasta voisin kutsua. Muistan suunnilleen ulkoa, mitä jäätelö ja leivokset maksavat, niin usein käymme Bobby-tädillä, mutta oli silti aika inhottavaa koettaa ynnätä summia, kun on niin huono laskemaan kuin minä. (Aloin itse asiassa epäillä, oliko isä niin juonikas, että oli juuri sen tähden antanut minulle tällaisen lahjan!)

Kun olin melkein varma määristä, uskouduin ensimmäisellä välitunnilla Axelille ja nöyrästi pyysin, että hän laskisi kaiken uudestaan, ja hän nauroi minulle (mutta ystävällisesti) ja sanoi, että olin laskenut oikein.

Ja niin koulun jälkeen meitä meni iso joukko viettämään minun syntymäpäivääni Bobby-tädin kahvilaan. Rahat riittivät hyvin jäätelöön ja leivoksiin ja suklaajuomaan, ja Bobby-täti antoi meidän työntää monta pikkupöytää yhteen, niin että pääsimme kaikki samaan pöytään, ja meillä oli aivan kauhean hauskaa. Corakin uskalsi viipyä vähän ylimääräistä, vaikka sitten hänelle tulikin kauhea kiire kotiin. Onneksi Jimmy Lynsey tarjoutui saattamaan hänet, niin ettei hänen tarvinnut kävellä yksin maantietä, sillä pimeä oli jo laskeutunut. Minä luulen, että Cora pitää Jimmystä aika tavalla, ja olin hirveän iloinen hänen puolestaan.

Axel saattoi minut kotiin. Kävelimme hitaasti, sillä meillä oli paljon puhuttavaa päivän tapahtumista, ja sitten jäimme vielä portille puhelemaan.

-Minä taisin unohtaa antaa tämän, Axel sanoi yhtäkkiä ja veti jotakin takkinsa taskusta. -Hyvää syntymäpäivää, Gracie.

Se oli suklaarasia — sellainen, joita Armstrongilla myydään. Siinä ei ollut mitään erikoista. Paitsi, että se oli sydämenmuotoinen. Ja koska Armstrongilla myydään monen muunkin muotoisia suklaarasioita, ja koska Axel oli silti valinnut juuri tämän, minä hämmennyin vähän ja tunsin punastuvani ja hämmennyin siitä aina vain enemmän. Painoin pääni ja sopersin kiitokseni kuin olisin ollut viisi- enkä viisitoistavuotias.

Ja silloin Axel otti kiinni portista minun molemmilta puoliltani, niin että jäin portin ja hänen ja hänen käsiensä muodostamaan häkkiin. Nostin vaistomaisesti päätäni.

Se oli ihmeellinen hetki. Axelin ruskeissa silmissä oli taas se ilme, jonka olen muutaman kerran nähnyt, ja joka saa minun sydämeni hypähtelemään oudosti. Hän katsoi minua pitkään, ja sitten hän kumarsi päätään, ja minä tajusin, että hän aikoi tehdä sen, mikä oli jäänyt tekemättä ryöväriluolalla sinä päivänä, jolloin Stuart kosi Fannya.

Enkä minä ollut yhtään viisas ja järkevä tyttö, joka olisi torjunut hänet, vaan kohotin kasvojani ja suljin silmäni, kuten olen elokuvissa nähnyt, ja ehdin ajatella, miten kuvaisin kaiken päiväkirjassani — vai voisiko sitä edes kuvata?

Mutta samassa silmänräpäyksessä takaani kuului huutoa ja hoilotusta, ja Walter tuli laukaten talon kulman takaa. Axel ähkäisi, suoristautui ja astui askeleen taaksepäin, ja minä olisin voinut iskeä koululaukkuni Walterin päähän. (Vaikka on myönnettävä, että jos pikkuveljeni olisi tullut silmänräpäystä myöhemmin, niin että jotakin olisi ehtinyt tapahtua portilla, hän olisi todennäköisesti julistanut sen koko maailmalle.)

Walter oli lähetetty hakemaan minua, sillä Rob-eno ja Anna-täti ja Cameron ja Leslie olivat tulleet ja tuoneet isoäidin ja isoisän mukanaan, ja rouva Wallace oli leiponut kakun. Minä kysyin Axelilta, tahtoiko hän tulla sisään teelle, mutta hän hymyili vähän, sanoi jotakin ’kovin monista sukulaisista’ ja toivotti hyvää yötä.

Viisitoistavuotispäiväni olisi siis voinut päättyä ikimuistoisen romanttisesti, mutta sen sijaan se päättyikin ’kovin monien sukulaisten’ kanssa seurusteluun teepöydässä. En minä tarkoita, ettenkö rakastaisi isovanhempiani ja kaikkia enojani ja tätejäni ja serkkujani, mutta on hetkiä, jolloin he voisivat pysytellä poissa.”

Lokakuun 21. päivänä
”Parlamenttivaalit ovat muutaman päivän päästä. Me emme ole nähneet isää viime aikoina paljonkaan iltaisin, kun hän on kiertänyt puhumassa liberaalien vaalitilaisuuksissa. Rouva Wallace on hirveän pahalla päällä, sillä hän kannattaa intohimoisesti konservatiiveja, ja minä pelkään, ettei hän laittaisi isän eväsleipien väliin kuin vähän kuivaa juustoa, ellei äiti huolehtisi asiasta.

Olen kauhean ylpeä siitä, että ihmiset matkustavat pitkiäkin matkoja vaalitilaisuuksiin kuuntelemaan isää, ja että hän puhuu niin viisaasti, että häntä siteerataan sanomalehdissäkin. Mutta silti minä toivoisin, että hän olisi enemmän kotona.”

Lokakuun 27. päivänä
Tänään on vaalipäivä, ja kaikki ovat jotenkin jännittyneitä ja vähän hurjalla tuulella. Koulussa pojatkin ovat puhuneet viime aikoina politiikasta, vaikkemme me kukaan saa äänestää vielä moneen vuoteen. Axel sanoo, että hän äänestäisi kansallispuoluetta, mikä on minusta vähän hassua, sillä sehän on aivan uusi ja pieni puolue eikä siitä varmaan koskaan tule mitään.

Kun äiti ja isä palasivat äänestämästä, äiti kertoi meille tapansa mukaan tarkasti, miten se käy. Hän sanoi, että äänioikeus on suuri ja tärkeä asia, ja meidän on hyvä jo tietää, miten äänestyspaikalla toimitaan. Sitä hän ei kertonut, minkä puolueen ehdokasta äänesti, sillä hän ei kerro sitä koskaan. Isäkään ei tiedä. Hän sanoo, ettei edes kysy, koska maassa on vaalisalaisuus, ’ja sitä paitsi riittää, kun joku tässä talossa tekee puoluekantansa erittäin selväksi’.

Hän tarkoittaa rouva Wallacea, joka puolestaan koetti kaikin keinoin udella äidiltä, onko tämä ’käyttänyt äänensä järkevästi’. Vasta kun äiti sanoi totisena, että oli pitkään harkinnut työväenpuolueen ja kansallispuolueen välillä, rouva Wallace lakkasi kyselemästä ja meni keittiöön äkäisesti tuhisten, sillä ’rouvan ei pitäisi kujeilla tällaisissa asioissa’.”

Lokakuun 29. päivänä
”Tänään meillä oli teepöydässä täytekakku. Rouva Wallace oli tehnyt sen äidiltä kysymättä, ’koska on mukavaa juhlistaa joskus arkista viikkoakin’, kuten hän sanoi. Me kaikki tietysti ymmärrämme hänen juhlistavan ennemminkin konservatiivien murskavoittoa vaaleissa.

Isä on ollut hapan tuloksen ilmoittamisesta asti, vaikka Sir Murdoch pääsi taas läpi ja kaikki sanovat, että se on isän hyvien vaalipuheiden ansiota. Nyt hän leikkasi tahallaan oikein suuren palan kakkua ja sanoi, että toivottavasti se ei ole yhtä ummehtunutta kuin toryjen politiikka. Rouva Wallace vastasi, että ainakin sitä on kylliksi, toisin kuin liberaaleilla parlamenttisijoja.

Äiti sanoi tiukasti, ettei hän halua teepöydässään puhuttavan politiikkaa, ja että onneksi seuraaviin vaaleihin on monta vuotta. Minä olen samaa mieltä.”

Marrakuun 2. päivänä
”Meillä on ollut kauhea, mullistava ilta.

Tulin koulusta suoraan kotiin, eikä Axelkaan tullut meille, sillä meillä on huomenna maantieteen kokeet ja sovimme, että luemme kumpikin kotona. Yhdessä lukeminen käy joissakin aineissa, mutta ei sellaisessa, missä pitää opetella asioita ulkoa, sillä meillä on aina niin paljon puheltavaa, että lukeminen jää toissijaiseksi asiaksi. Hyvästelimme portilla (aivan reilusti ja toverillisesti, sillä syntymäpäiväiltani jälkeen ei Axel taas ole pyrkinyt mihinkään muuhun, enkä voi väittää, ettenkö olisi siitä vähän pahoillani) ja tulin sisään.

Teepöytä oli katettu ja toiset istuivat jo pöydän ympärillä ja rouva Wallace nosti juuri tarjolle munuaispiirakkaa, kun se tapahtui.

Yhtäkkiä piirakkavati putosi rouva Wallacen käsistä, aivan kuin hänen otteensa olisi täysin herpaantunut. Ja niin se olikin, sillä hän muuttui tuhkanharmaaksi, parahti, pusersi molemmin käsin rintaansa ja romahti keittiön lattialle.

Silmänräpäyksen ajan me kaikki varmaankin vain tuijotimme häntä. Sitten olimme yhtä aikaa jokainen pystyssä ja säntäilemässä sinne tänne. Äiti heittäytyi polvilleen rouva Wallacen ääreen ja kaivoi tämän esiliinantaskusta lääkepurkkia, ja isä nosti rouva Wallacen jalat ylös ja käski hakemaan Fergus-sedän ja herra Wallacen.

-Niin mutta äiti on sanonut, että ei saa hakea Fergus-setää, vaan pitää kutsua tohtori Drummond, aloitti Moira, joka on joskus vähän yksioikoinen. Mutta Evan ja minä olimme samassa jo ovella.

-Minä menen asemalle, Evan sanoi yksinkertaisesti, ja minä nyökkäsin. Ja samassa hän katosi juosten katua pitkin hakemaan herra Wallacea työstään — Evan, joka aina pelkää niin kauheasti kaikkea, varsinkin vieraita ihmisiä, mutta oli nyt valmiina reippaasti syöksymään asemalle työmiesten joukkoon!

Minä puolestani juoksin aidan luo, kapusin sen yli kuten niin monta kertaa aiemmin ja lensin täyttä vauhtia tohtorilan ovelle. En käyttänyt kolkutinta enkä soittokelloa, vaan paiskasin oven selälleen ja syöksyin sisään halliin huutaen, että Fergus-sedän piti tulla heti, sillä rouva Wallace kuolisi!

Ehdin ajatella, että jos Fergus-setä ei olisikaan kotona, en tietäisi mitä tekisin. Luojan kiitos hän oli, ja hekin olivat teellä, ja jossakin muussa tilanteessa olisi ehkä näyttänyt koomiselta, kun Fergus-setä syöksyi matkaan lautasliina kauluksessa lepattaen. Mutta nyt siinä ei ollut yhtään mitään naurettavaa, kun hän juoksi hirmuista vauhtia puutarhan halki laukkuineen ja heitti itsensä aidan yli kuin Gordon parhaimmillaan. Hän oli jo sisällä keittiössä, ennen kuin minä ehdin edes verannalle.

Rouva Wallace ei ollut enää aivan niin kammottavan harmaa kuin äsken, sillä äiti oli saanut annetuksi hänelle lääkettä. Mutta hän makasi lattialla aivan voimattomana pää äidin sylissä ja voihki ja piteli yhä rintaansa.

Vähitellen Fergus-setä sai hänen olonsa paremmaksi, ja yhdessä isän kanssa he nostivat hänet leposohvalle äidin työhuoneeseen, ja sitten Fergus-setä soitti sairaalaan ja käski lähettämään sairasauton. Se saapui portille samaan aikaan Evanin ja herra Wallacen kanssa, jotka olivat juosseet yhtä kyytiä asemalta, ja minä pelkäsin herra Wallacenkin saavan jonkin kohtauksen, sillä hän oli aivan valkoinen.

-Älä jätä minua, Arline, herra Wallace sopersi, kun sairaskuljettajat nostivat rouva Wallacen paareille ja kantoivat autoa kohti.

-Ruokakomerossa on kulhossa vanukasta, sanoi rouva Wallace, aivan kuin herra Wallacen illallinen olisi ollut sillä hetkellä kaikkein tärkeintä.

Ja sitten paarit nostettiin sairasautoon ja Fergus-setä meni myös kyytiin ja ovet lyötiin kiinni ja auto lähti liikkeelle sireeni ulvoen. Me kaikki jäimme portille aivan kuin ihmetellen, mitä oli tapahtunut.

Äiti pakotti herra Wallacen jäämään teelle, vaikka tämä ei saattanut syödä palaakaan. Teen jälkeen isä soitti sairaalaan ja sai kuulla, että tilanne oli vakaa, ja että herra Wallace voisi tulla paikalle. Ja niin isä vei herra Wallacen sairaalaan moottoripyörällä ja odotti siellä vierastunnin loppuun, jolloin hoitajatar oli tullut sanomaan, että potilaan piti levätä ja että herra Wallace voisi soittaa aamulla.

Äiti olisi halunnut, että herra Wallace olisi jäänyt meille yöksi, mutta tämä kieltäytyi ehdottomasti — hän tahtoi kotiin. Ja niin hän meni, harmaatukkaisena ja vähän kumarana, yksinäiseen pimeään taloon, jossa rouva Wallace ei olisi lämmittämässä hänelle vanukasta.

Me muut istuimme oman illallisemme ääreen täysin mykistyneinä ja kykenemättöminä ajattelemaan mitään niin turhaa kuin ruokaa.

-Minä… en ole koskaan ajatellut, että hän voi sairastua, äiti lopulta sopersi. -Että hänkin on — tavallinen kuolevainen!

Juuri samaa minäkin ajattelin. Rouva Wallace on ollut meillä aina, jo ennen Stuartin syntymää, jopa ennen kuin Ruth tuli meille, eikä hän ole ollut käytännössä milloinkaan sairaana. Hän on ollut aina aivan kuin jokin taruhahmo, haavoittumaton, uupumaton, kuolematon.

Ja nyt tajusimme, ettei hän ole mitään niistä. Hän on vanha nainen, joka sai sydänkohtauksen meidän keittiössämme taas meitä yhden päivän palveltuaan.”

6 kommenttia:

  1. Luin juuri tänään loppiaistarinan pitkästä aikaa ja tätä lukua lukiessani ajattelin, että puhe ei voi olla samasta Cathysta, joka ei enää jaksa olla avuksi. Ja sitten vielä luvun lopussa todellakin kuolematon rouva Wallace osoittaa sittenkin olevansa tavallinen ihminen siinä, missä muutkin. Toisaalta, jos kohtaus saa naapurukset taas järkiinsä, valitsi rouva Wallace hetken aivan oikein.

    Luvun lopun hälyyn tahtoo vähän hukkua se kaikki ihana ja sydämenmuotoinen, mitä Gracen omassa elämässä tapahtuu. Voin silti jo kuulla Tarjan hihkaisut korvissani... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä sen tähden tämän kirjan kirjoittaminen onkin ollut vähän haikeaa ja surumielistä kaikesta nuorista henkilöistä huolimatta, että ne "aina olleet" alkavat väsyä ja väistyä. Cathy oli teinityttö loppiaistarinassa - suunnilleen saman ikäinen kun minä nyt, kun ensimmäinen Betty-kirja alkoi - tässä hän on melkein seitsemänkymmenen, mikä tuohon aikaan oli jo melkoinen ikä.

      Mietinkin tätä lukua kirjoittaessani, että käy sääliksi Grace-parkaa, jonka sydämentykytykset tuntuvat aina jäävän toiseksi jonkun suuren skandaalin alle - ensin oli Stuartin ja Fannyn asia, nyt rouva Wallace. Ja aina joku keskeyttää juuri, kun Axel melkein... :) (Voi Tarja parkaa...)

      Mutta on pakko sanoa, että jos tohtorinnasta on tullut iän myötä äkäinen, ei Bettynkään luonne ole ainakaan pehmennyt! Itsekin aivan hämmästyn, miten kiukkuinen hän on nykyään.

      Poista
  2. Nyt on muuten Douglas-vauvakin lisätty Gracen sukuluetteloon. Piti varoa sitä julkaistessani, etten paljasta liikoja etukäteen. :)

    VastaaPoista
  3. Ja jos joku näitä kommentteja lukeva, mutta ei Bettyn ja Gracen Facebook-sivua seuraava ihmettelee tiettyjä viittauksia, niin tämän kirjan kommentointi on tapahtunut hyvin paljon juuri Facebookissa osoitteessa http://www.facebook.com/bettykirjat/. Päivityksiä ja kommentteja pääsee lukemaan siellä, vaikka ei itse olisi kirjautunut, koska sivu on avoin. Suosittelen! :)

    VastaaPoista
  4. Vastaukset
    1. Anteeksi, mutta voisitteko puhua suomea..? :D

      Poista