maanantai 16. marraskuuta 2015

65. Tilannetta järjestetään

-Hyvä tavaton, tyttö, sanoi rouva Wallace happamasti, -älä laske tarjotinta liinalle! Pohjassa voi olla rasvaa.

-Ei ole, minä pesin ja kuivasin sen huolellisesti, Grace ilmoitti.

Rouva Wallace tuhahti.

-On tämäkin nyt, hän mutisi. -Maata keskellä kirkasta päivää kuin mikäkin invalidi.

-Tohtori sanoi, että te ette saa nousta ettekä rasittaa itseänne yhtään, Grace muistutti rohkeasti.

-Tohtori! Mistä hän mitään tietää! Luuleeko hän, että minun sydämeni kestää paremmin, kun joudun katselemaan, miten koko talo on kohta mullin mallin.

-Ei mikään ole mullin mallin, Grace ilmoitti kärsivällisesti. Hän laski tarjottimen liinalle kaikista kielloista huolimatta ja otti teekupin ja lautasen. -Tässä on voileipiä.

-Toivottavasti et ole leikannut kinkkua väärään suuntaan, rouva Wallace mutisi ja nousi vaivalloisesti puoli-istuvaan asentoon vuoteessa, joka oli sijattu olohuoneen sohvalle päivän ajaksi. -Äitisi tekee aina niin.

-Kyllä minä muistan, mihin suuntaan kinkkua leikataan.

-Viipaleet ovat tietysti hirvittävän paksuja!

-Ei, leikkasin aivan samoin kuin äiti.

-Äitisi! Jos minä olisin tehnyt kaiken kuten äitisi…

Rouva Wallacen marmatus hiipui vähitellen, ja hän alkoi juoda teetään. Ilmeisesti voileivät olivat kelvollisia, koska hän ei keksinyt niistä enää mitään uutta valittamista.

Grace jätti hänet ruokailemaan ja meni hakemaan pölyrätin siivotakseen hieman Wallaceiden asunnossa. Aamulla rouva Wallace oli kuulemma valittanut siitä, että tukehtuisi pölyyn, kun kukaan ei tomuttanut talossa päivittäin, kuten ennen.

Oli kulunut pari viikkoa siitä kauheasta illasta, jolloin rouva Wallace oli romahtanut Koivurannan keittiönlattialle. Tohtori MacDonald oli kotiuttanut hänet sairaalasta vastahakoisesti, sillä hän tunsi potilaansa ja tiesi täsmälleen, miten vaikeata tämän oli pysyä paikallaan toisten palveltavana. Rouva Wallacen tila oli kuitenkin niin vakiintunut, ettei sairaalassa enää voitu tehdä mitään hänen eteensä.

Wallaceiden tytär tulisi Fort Williamiin heti kun pääsisi, mutta hänen nuorimmaisensa oli tuhkarokossa, eikä hän voinut lähteä tällä hetkellä mihinkään. Niinpä tohtori saapui hattu kourassa Koivurantaan tiedustellen Bettyltä kunnioittavasti kuin alokas kersantilta, kärsikö tätä puhutella rouva Wallacen asiassa. Ja koska Betty ei ollut sydämetön, hän myöntyi keskustelemaan tästä aiheesta.

He sopivat, että rouva Wallace pääsisi kotiin, ja että Koivurannasta käsin joku huolehtisi hänestä päivisin, kun herra Wallace oli työssä, kunnes heidän tyttärensä pääsisi paikalle.

-Ymmärrät tietysti, että hän ei enää toivu täysin, tohtori sanoi. -Jos hän on varovainen ja säästää itseään, hänellä saattaa olla vielä useita vuosia edessään. Mutta hän ei voi palata enää työhön.

-Minä ymmärrän monista asioista enemmän kuin sinä arvaatkaan, Betty näpäytti. -Toivottavasti muistat huolehtia siitä, että kaikki laskut hänen sairaala-ajaltaan tulevat tänne.

Tohtori huokasi raskaasti.

-Betty, minä niin toivoisin…

-Minäkin toivon monia asioita, mutta ihminenhän ei saa kaikkea mitä tahtoo, Betty ilmoitti.

-Älä nyt ole mahdoton! Pitääkö meidän, aikuisten ihmisten, käyttäytyä kuin pahaiset kakarat yhden poikanulikan tähden!

-Oh, ei hänen tähtensä! Vaan eräiden — miten sinä sen sanoit — aikuisten ihmisten tähden.

-Beatrice, tohtori jyrähti äänellä, jota käytti yleensä vain löylyttäessään virheestä kiinni jääneitä hoitajattaria, -minä en kestä enää katsella, miten onneton Alice on, ja miten pojat riitelevät keskenään, kun eivät voi tulla tänne.

-Entä Fanny? Kestät varmaan hyvin katsella, miten onneton ja yksinäinen hän on!

-Me tarkoitamme vain hänen parastaan.

-Sulkemalla hänet ihmisten seurasta kuin jonkin spitaalisen!

-No, me olimme ehkä hiukan liian ankaria. Olemme harkinneet, että hän lähtisi mukaan Punaisen Ristin keittokurssille.

-Vai niin.

-Betty!

-Mitäpä se minuun kuuluu. Betty kohautti olkapäitään.

-Betty, älä nyt viitsi. Tiedät, ettei Fanny pärjää siellä, ellei Faith auta häntä.

-Onpa erikoista, jos tahdot meiltä jotakin.

-Betty!

-Tämä alkaa käydä vähän yksioikoiseksi, Fergus. Mitä sinä olet vailla?

-Minä vain pyydän, että tämä typerä vihanpito loppuu. Anna lasten leikkiä keskenään, kuten ennenkin. Äläkä käännä selkääsi Alicelle tuolla tavalla. Sinä olet hänen paras ystävänsä.

-Niin minäkin kuvittelin.

-Betty, sinä et voi olla käsittämättä, minkä tähden me emme suostuneet kihlaukseen!

-Useammissa sanomalehdissä on ollut erinomaisen kiittäviä arvosteluja Rosien konserteista, Betty sanoi näköjään aivan viattomasti. -Erityisesti on kaikissa mainittu hänen lahjakas nuori säestäjänsä, jolla on esityksissä myös haastavia soolo-osuuksia.

Tohtori näytti siltä, kuin olisi tahtonut tarttua molemmin käsin Koivurannan keittiönpöytään ja hakata päätään siihen.

-Minä olen kyllä kuullut tarinoita Stewartien jääräpäisyydestä, mutta olen tähän asti luullut niiden olevan suuresti liioiteltuja! Betty, ajattele nyt lapsiasi. Onko oikein, jos sinä opetat heille tuollaista pitkävihaisuutta!

-Itse he ovat päättäneet, että ovat puhelakossa sinun jälkikasvuasi kohtaan. Kuulemma toivovat, että se auttaisi sinua ja Alicea tulemaan järkiinsä.

Yhtäkkiä tohtori alkoi nauraa. Hän nauroi niin hartaasti ja sydämestään, että Emma Wood livahti keittiöstä epäluuloisena, vaikka yleensä lyöttäytyi vieraiden seuraan toiveikkaana tarjoilujen suhteen, ja Duncan avasi välioven tiedustellakseen, oliko kaikki hyvin.

-Sinun vaimosi, Duncan Fleming! Onko hän aina ollut yhtä mahdoton?

-Ei, Duncan vastasi, -hän on hyvin sopuisa, kunhan häntä osaa käsitellä. Sinäkin olet ylämaalainen, sinun se pitäisi tietää!

-Ehkä minä en siksi pärjääkään hänen kanssaan.

-No, veljen neuvo: oikeassa oleminen ei ole aina niin tärkeää kuin kotirauha.

-Tuossako on teidän lähestyvän hopeahääpäivänne salaisuus? tohtori tiedusteli kiinnostuneena, mutta Duncan vain iski silmää ja veti oven kiinni, aivan kuin ei olisi välittänyt sekaantua asioihin tämän enempää.

Loppujen lopuksi rouva Wallace oli palannut toipilaana kotiin, Betty oli alkanut taas puhua Alicelle, Fanny mennyt keittokurssille Faithin seurassa ja lapset ruvenneet uudestaan leikkimään keskenään. Grace tohti tuskin tunnustaa itselleenkään, miten paljon hän oli Gordonin seuraa kaivannut, ja vaikka aluksi tuntui taas kankealta ja oudolta puhella pojan kanssa, he pian olivat löytäneet entisen välittömän ystävyytensä.

Juuri kuten Grace oli pelännytkin, tämä ei tuntunut lainkaan miellyttävän Axel Livingstone Carmichael Barclayta. Mutta sitä, mitä tapahtui, Grace ei ollut osannut edes pelätä.

-Onko sinun pakko viettää niin paljon aikaa MacDonaldin kanssa! Axel valitti eräänä iltapäivänä, jolloin he olivat koulumatkalla pysähtyneet järvenrannassa kasvavien suurten, nyt jo alastomien puiden alle. Järvi huokaili harmaana ja synkkänä kuin kesää ikävöiden, ja lumisadetta ennustavat pilvet tuntuivat raapivan vuorten huippuja.

-Gordon on minun paras ystäväni, Grace vastasi moittivasti. -Ja minä olen ollut kauhean pahoillani siitä, etten ole voinut aikoihin puhella hänen kanssaan.

-Mutta olethan sinä kuitenkin minun tyttöni? Axel kysyi ja katsoi Gracea syvälle silmiin.

Grace käänsi päänsä kohti ulappaa ja mutisi hämmentyneenä:

-En minä… en minä ole kenenkään. Minä olen oma itseni vain.

-Niin mutta Gracie… Axel koetti turhaan tarttua hänen käteensä, sillä Grace työnsi molemmat kätensä takintaskuihin, ja poika sanoi moittivasti: -Minä kuvittelin, että sinä pidät minusta!

-Tietysti minä pidän sinusta.

-Niin mutta… kesällä ja… sinun syntymäpäivänäsi… ellei Walter olisi tullut…

Gracen poskia alkoi kuumottaa.

-Ei meidän pitäisi puhua mistään sellaisesta, hän sanoi toruen. -Me olemme liian nuoria. En minä tahdo olla kenenkään ”tyttö” vielä pitkään aikaan!

-Vai niin, Axel sanoi happamasti. -Vai sellainen sinä olet.

-Millainen!

-Joka pojan heila! Eilen minä, tänään MacDonald, huomenna joku muu!

-Axel! Grace parahti kauhistuneena.

Mutta poika heitti maahan hänen laukkunsa, jota oli kantanut, aivan kuin se olisi symboloinut jotakin, jota hän oli luullut toisenlaiseksi, ja astui askeleen taaksepäin.

-Mene sitten! Axel tiuskaisi. -Mene tohtorilaan! Sinnehän teiltä on kaikilla hinku. Mutta älä tule minulle itkemään, kun se hemmoteltu kakara satuttaa sinua!

Ja niine hyvineen Axel kääntyi ja juoksi tiehensä, vilkaisematta kertaakaan taakseen. Grace jäi aivan järkyttyneenä rannalle, kunnes lopulta poimi laukkunsa, juoksi kotiin ja onnekseen löysi äidin keittiöstä yksinään.

Teepöytää kattaessaan Betty koetti tyynnytellä tyttärensä itkua ja kuunnella tämän murheita. Samalla hän pyrki parhaansa mukaan lausumaan tälle viisaita lohdutuksen sanoja kiivasluonteisista nuorista miehistä, jotka puhuivat ennen kuin ajattelivat, ja varmasti nyt jo katuivat typeryyksiään.

Gracen vetäydyttyä teen jälkeen tyttöjen huoneeseen läksyjä lukemaan Betty soitti apteekin yläkertaan ja keskusteli luottamuksellisesti Anne Barclayn kanssa. Tämä kertoi ovien paukkuneen ja tavaroiden sinkoilleen heillä sinä iltana siihen malliin, että Adam, joka äärimmäisen harvoin korotti ääntään lapsilleen, oli ärähtänyt lujasti Axelille. Rouva Barclay lupasi pitää kaikki kiusalliset yksityiskohdat omana tietonaan, mutta tarvittaessa koettaa puhua Axelille vähän järkeä.

Ja Betty jäi istumaan takahuoneen kirjoituspöydän ääreen toivoen äkkiä haikeana, että olisi voinut siirtyä ajassa kymmenen vuotta taaksepäin, jolloin Gracen suurimpia murheita olivat olleet naarmuuntuneet polvet tai Lancelotin syömät värikynät.

Tästä puhelusta tietämätön Grace huokasi vähän surumielisesti pyyhkiessään nyt pölyjä Wallaceiden olohuoneesta. Axel ei ollut tuon iltapäivän jälkeen ollut häntä näkevinäänkään, vaan oli alkanut saattaa Maisie Armstrongin koulusta ja pitää seuraa tämän kanssa muutenkin niin näyttävästi, ettei kenellekään jäänyt epäselväksi, kuka oli tämän ”tyttö”.

Grace puri hammasta eikä puolestaan ollut välittävinään koko asiasta, vaan yritti päättäväisesti nauttia siitä, että Gordon kohteli häntä aivan eri tavalla kuin ennen, paljon ritarillisemmin ja suojelevammin. Hän salli pojan kantaa laukkuaan, tarjota jäätelöä ja leivoksia kahvilassa, ostaa elokuvalippuja ja makeisia ja tuhlata kaikin tavoin taskurahojaan, joita tohtorilan lapsille jaettiin keskimääräistä anteliaammalla kädellä. Hän oli jopa antanut Gordonin tarttua kiinni kädestään elokuvateatterin pimeydessä kesken Marx-veljesten elokuvan, joka nyt ei itsessään ollut mitenkään erityisen romanttinen. Jos kerran Axel ajatteli hänestä niin rumasti, oli aivan sama, miten hän käyttäytyi!

Mutta tietysti se ei oikeasti ollut aivan sama. Ja siksi Gracea lohduttivat nämä iltapäivät, jolloin hän saattoi linnoittautua naapuriin rouva Wallacen avuksi ja seuraksi. Faith kävi täällä aamuisin ja äiti laittoi lounaan ja koetti viipyä mahdollisimman pitkään keskipäivällä, vaikka hän samalla huolehti myös Koivurannan taloudesta. Gracen oli määrä tarjota rouva Wallacelle tee ja lämmittää lounaan tähteitä illalliseksi herra Wallacen kotiintuloa varten.

Grace tiesi äidin ja isän keskustelleen siitä, otettaisiinko Koivurantaan uusi kotiapulainen. Se tuntui heistä kaikista aivan mahdottomalta ajatukselta — että keittiössä olisi joku muu kuin rouva Wallace! Ja koska äiti ja isä olivat maksaneet kaikki rouva Wallacen lääkäri- ja sairaalalaskut ja nyt koettivat katsoa, ettei tältä puuttuisi mitään, he olivat päättäneet säästää omasta mukavuudestaan ja pärjätä ilman mitään apulaista.

-Talossa on neljä naista, äiti oli sanonut. -Ellemme me saa pyykkejä pestyksi ja ruokaa laitetuksi, se on jo häpeä!

Tämä tietysti tarkoitti sitä, että aiemmin puoleksi leikkiä olleet kotityöt nielivät Faithin, Gracen ja Moiran ajasta entistä suuremman osan. Faith, joka oli keittokurssillaan Fannyn kanssa vain keskipäivän tunnit ja jolla ei ollut enää kouluvelvollisuuksia, joutui kantamaan raskaimman vastuun äidin apuna.

Gracen ihmeeksi sisar ei suuremmin valittanut, vaan pesi pyykkiä ja siivosi ja keitti iloisena ja reippaana. Jos Grace olisi tiennyt Dugald Farlanen antaneen kautta rantain ymmärtää, että hän arvosti taitavia ja ahkeria nuoria naisia, joilla ei mennyt sormi suuhun talousasioissa, hän olisi ehkä ymmärtänyt Faithin kotitaloudellisen innon paremmin.

Rouva Wallace puolestaan ei ollut millään tavalla helppo potilas. Hän oli tottunut koko elämänsä tekemään työtä, ja nimenomaan tekemään työtä toisten hyväksi. Niinpä tohtorin määräykset, jotka merkitsivät hänen palveluksensa päättymistä Koivurannassa ja täydellistä antautumista muiden hoidettavaksi, olivat hänelle melkein kuin kuolemantuomio.

Etteikö hän ollut sodan muistopäivänä laittamassa juhlalounasta tai teetarjoilua koko suvulle! Etteikö hän huolehtinut, että kauppiaan kaulukset olivat kunnolla tärkätyt! Etteikö hän saanut siivota Koivurannan olohuonetta sellaiseen kuntoon, että se olisi kelvannut vaikka kuningattarelle! Ettäkö hänen piti jättää kaikki tämä toisten käsiin!

-Seuraavalla kerralla minä katson, että saan kohtaukseni yksin kaikessa rauhassa! rouva Wallace oli mutissut Bettylle. -Ja kuolen pois, ennen kuin tohtori pääsee sekaantumaan minun asioihini! Mitä tämä tällainen elämä on olevinaan?

Grace toivoi hartaasti, ettei rouva Wallace toteuttaisi uhkaustaan. Herra Wallace jäisi niin kovin yksin! Ja sitä paitsi heidän tyttärensä oli vihdoin saanut lapsensa terveeksi ja tulossa aivan näinä päivinä huolehtimaan äidistään. Koko tämän ajan rouva Duff oli soittanut pari kertaa päivässä, aamupäivisin äidilleen ja iltaisin puhuakseen isänsä kanssa, ja Grace tiesi, että hän oli soittanut muutamia kertoja myös äidille. Tyttö ei tiennyt, mitä näissä puheluissa oli sanottu, mutta äiti oli vaikuttanut niiden jälkeen hyvin surumieliseltä.

Nyt rouva Wallace huokasi vähän ja laski kuppinsa ja lautasensa tarjottimelle. Hän oli syönyt vain toisen voileivän eikä juonut kaikkea teetä.

-Ei se ollut hullumpaa, hän mutisi. -Sinusta voi vielä tulla jotakin, Gracie. Onko äitisi muistanut kastella kukat?

-Kyllä on, Grace sanoi nöyrästi. Äiti oli neuvonut, että rouva Wallacea piti kohdella kärsivällisesti ja hermostumatta ja niin, että tämä tuntisi itsensä tarpeelliseksi. -Mutta hän pyysi kysymään, pitikö fiikus lannoittaa nyt vai keväällä.

-Minä arvasin, ettei hän muista sitä, rouva Wallace sanoi tyytyväisenä ja vaipui taas makuuasentoon. -Puhun hänen kanssaan huomenna.

-Luenko minä lehden sen jälkeen, kun olen tiskannut? kysyi Grace.

-Älä. Siellä on vain politiikkaa ja taloutta, ja ketä sellainen kiinnostaa. Miehet onnistuvat aina sotkemaan kaiken.

-Mutta uusi jatkokertomus alkaa tänään, Grace houkutteli. Hän itse paloi halusta päästä jatkokertomuksen kimppuun, ja ellei hän saisi lukea sitä rouva Wallacelle ääneen, hän ei voisi tutustua siihen ennen kuin myöhään illalla, kun hän olisi palannut kotiin ja lukenut ensin läksynsä.

-Onko se äitisi kirjoittama? Vai ei. Amerikkalainen? Ei missään tapauksessa. Ellei täkäläisillä lehdillä ole järkeä tilata kertomuksia ihmiseltä, joka osaa kirjoittaa, minä en välitä sellaisia kuulla. Rouva Wallace epäröi vähän. -Mutta jos sinä olet käynyt viime aikoina katsomassa jonkin hauskan elokuvan, niin voisit kertoa sen minulle. Ei sillä, että moisista turhuuksista olisi muuta kuin harmia, mutta joutaahan tässä kuunnella.

-Minä näin Marx-veljesten uusimman hiljakkoin, Grace sanoi iloisesti. -Tiskaan ensiksi ja kerron sitten.

Ja niin tapahtui. Rouva Wallace hillitsi itsensä mestarillisesti, olihan kyseessä sentään amerikkalainen hapatus, mutta jos katsoi tarkkaan, saattoi havaita Neljän nolatun neron juonenkäänteiden saavan jopa hänet välillä hytkymään peitteensä alla.

Kun kello oli niin paljon, että herra Wallace palaisi pian kotiin, Grace kattoi illallispöydän valmiiksi ja laittoi äidin päivällä tekemän ruoan lämpiämään. Sitten hän auttoi rouva Wallacen pystyyn ja kampasi tämän hiukset, sillä rouva tahtoi syödä illallista herra Wallacen seurassa aina kun vain suinkin jaksoi.

-Sinä et ole hullumpi tyttö, Gracie, rouva Wallace sanoi keinutellessaan olohuoneen keinutuolissa aamunuttu yllään. -Vähän huolimaton ja ajattelematon joskus, mutta et hullumpi. Joko Barclayn poika on leppynyt sinuun?

-M-mitä? Grace sopersi. Hän tiesi kyllä, että rouva Wallacella oli pelottava kyky tietää kaikki, mitä kaupungissa ja varsinkin Koivurannan liepeillä tapahtui, mutta tämähän oli ollut vuodepotilaana niin pitkään!

-Älä välitä hänestä. Hän tulee kyllä järkiinsä! Rouva Wallace nyökkäsi harmaata päätään. -Äläkä anna nuoren Gordonin kuvitella liikoja. Hänellä on siihen paha taipumus.

-Mutta en minä…

-Katsele ympärillesi, Gracie. Sinä olet sievä ja herttainen tyttö ja tulet vielä särkemään monta sydäntä. Älä hätäile sen asian kanssa.

Sievä! Rouva Wallace sanoi häntä sieväksi! Grace ei voinut olla miettimättä, oliko tämä jotenkin huono merkki. Pitäisikö hänen soittaa Fergus-sedälle?

-Kun minä olin sinun ikäisesi, minä olin korviani myöten ihastunut Lachlaniin. En suonut ajatustakaan kellekään muulle, enkä minä vieläkään oikein tiedä, oliko se viisasta.

Grace punastui vähän. Hän tiesi, että herra ja rouva Wallacen menneisyydessä oli jotakin outoa — sen hän oli aavistanut rouva Saundersin kommenteista kaupungilla ja joistakin keskustelunpätkistä, joita äiti ja rouva Wallace eivät tienneet hänen kuulleen. Mutta tuntui melkein pelottavalta, että rouva Wallace puhui hänelle tällä tavalla, kuin aikuiselle.

-Koskaan ei pitäisi laittaa kaikkia munia samaan koriin, rouva Wallace jatkoi. -Ja kun Jumala sulkee oven, Hän avaa ikkunan. Muista se, Gracie.

Nyt Grace ei ymmärtänyt enää yhtään mitään. Hän mietti, oliko voileipien välissä ollut kinkku ehkä ollut pilaantunutta tai teehen kaadettu maito hapanta. Gordon oli sanonut, että joskus ihmiset saattoivat mennä sekaisin jostakin, mitä söivät tai joivat, vaikka Grace epäili, ettei tämä ollut tarkoittanut kinkkua tai maitoa.

-Minä olisin kovin mielelläni vielä jatkanut teillä, sanoi rouva Wallace hiljaa ja katsoi jonnekin kauas. -Tulin aikoinaan vain vuodeksi — mutta enhän minä voinut lähteä pois. Vanhempasi olivat niin lapsellisen rakastuneita toisiinsa, ettei heillä ollut yhtään järkeä päässään, vaikka isäsi oli kuolemansairas. Ja sitten tuli Ruth-tyttönen, ja sitten syntyi Prinssi. Ja kun sota alkoi, miten minä olisin voinut jättää äitisi, joka oli niin urhea, niin urhea silloinkin, kun…

Hän huokasi syvään ja sulki silmänsä, ja Grace vilkaisi lääkepurkkeja pöydällä. Hänen olisi pitänyt rauhoitella rouva Wallacea ja saada tämä puhumaan jostakin tavanomaisesta, sellaisesta, mikä ei kiihdyttäisi. Mutta miten?

-Ja sodan jälkeen… Voi Gracie, jos sinä tietäisit. Minä pelkäsin jo pahinta.

-Kyllä minä tiedän, Grace sopersi.

Rouva Wallace katsoi häneen yllättyneenä.

-Vai niin, vai on äitisi kertonut? Se on hyvä. Ymmärräthän, että se oli vaikeaa aikaa meille kaikille, mutta aivan erityisesti Prinssille. Hän oli yhdeksänvuotias, kun teidän isänne tuli sodasta, ja hän näki ja ymmärsi jo paljon — liikaa, sanon minä. Käsitäthän, ettei hän ole koskaan oikein päässyt siitä yli. Että hänen on ollut vaikea kunnioittaa isäänsä sen jälkeen, mitä…

Rouva Wallace vaikeni, ja Grace nieleskeli. Yhtäkkiä hänestä tuntui, kuin joku olisi avannut hänen silmiensä eteen kirjan ja näyttänyt siitä näkymiä, jotka eivät olleet kauniita, mutta jotka auttoivat häntä ymmärtämään moniakin asioita.

-Minä tulen ikävöimään teitä kaikkia, rouva Wallace sanoi yhtäkkiä melkein arkisesti.

-Mitä? Grace äännähti.

-Kun me lähdemme pois. Rouva Wallace katsoi Graceen, ja hänen silmänsä olivat vakaat mutta surumieliset. -Sitähän Regina tässä järjestää — että hän vie minut ja Lachlanin mukanaan.

-Mutta… Grace haukkoi henkeään. Ettäkö Wallacet lähtisivät pois!

-Onhan se järkevää. Lachlan on jo vanha, kuten minäkin. Ei hänen pitäisi joutua enää olemaan toisten käskyläisenä. Ja tässä me olemme vain vuokralla, talo ei ole omamme. Jos meillä siis on hyvä tytär, joka tahtoo huolehtia meistä viimeisinä vuosinamme, ja jos meillä on mahdollisuus viettää enemmän aikaa lastenlastemme kanssa… Rouva Wallace ei lopettanut lausetta, vaan toisti: -Minä tulen ikävöimään teitä kaikkia.

Samassa he kuulivat, miten ovi kävi. Herra Wallace palasi työstä, ja Gracen oli aika mennä kotiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti