tiistai 17. marraskuuta 2015

66. Jäähyväisiä ja jälleennäkemisiä

-Kyllä se on totta, äiti sanoi lempeästi. -Rouva Duff tahtoo, että hänen vanhempansa muuttavat heille.

Koivurannan keittiön pöydän ympärillä oli hyvin hiljaista, vaikka kaikki kotona asuvat perheenjäsenet olivat paikalla. Illallinen oli syöty, astiat tiskattu, mutta edes Walter ei ollut livahtanut omiin puuhiinsa. Grace oli nimittäin ensimmäiseksi kotiin tultuaan kysynyt äidiltä, olivatko Wallacet lähdössä todellakin pois, ja äiti oli sanonut, että asiasta voitaisiin puhua rauhassa ruuan jälkeen.

-Mutta eiväthän he voi, parahti Moira. -Heidän kuuluu asua täällä!

-Rouva ja herra Wallace eivät ole enää nuoria, isä sanoi. -Eivät he jaksa enää kuten ennen, ja heille pitää antaa mahdollisuus nauttia viimeisinä vuosinaan levosta ja läheistensä seurasta.

-Viimeisinä vuosinaan? toisti Evan ja valahti aivan kalpeaksi. -Kuolevatko he?

-Evan kulta, äiti sanoi, -kaikki ihmiset kuolevat joskus, ymmärräthän sinä sen. Et kai tahdo, että Wallacet joutuvat tekemään työtä viimeiseen asti, vaikka rouva Wallace on sairas ja herra Wallacekin varmasti jo väsyy?

-Niin, mutta eihän rouva Wallace tee nyt työtä, Walter muistutti. -Hänhän makaa vain!

-No kuulehan, sanoi isä, -muistatko kun sinä olit viime talvena vilustunut ja ”makasit vain” monta päivää? Olit tympääntynyt ja kiukkuinen kuin ampiainen, vaikka sinun ympärilläsi oli koko ajan perhettä ja muita seuranpitäjiä. Luuletko, että rouva Wallacesta on niin hauska sairastaa yksin?

-Eihän hän ole yksin, mehän käymme siellä! Grace muistutti.

-Gracie, rakkaani, kai sinä ymmärrät, ettei se ole sama asia, kuin jos hän saisi olla tyttärensä ja tämän perheen parissa, äiti nuhteli.

-Mutta hän sanoi, että tahtoisi jatkaa meillä!

-Tietysti hän tahtoisi. Kukapa meistä haluaa myöntää, että ei enää kykene siihen, mihin aiemmin — että elämä on kääntynyt tielle, jolta ei ole paluuta. Isä näytti vakavalta. -Rouva Wallace ei ollut enää aivan tyttönen, kun hän aloitti meillä, ja siitä on nyt yli kaksikymmentä vuotta. Meidän on aika kiittää häntä kaikesta, mitä hän on meidän hyväksemme tehnyt, ja antaa hänen elää vihdoinkin omaa elämäänsä.

-Mutta voisivathan he elää omaa elämäänsä täällä, Faith huomautti. -Miksi heidän pitää lähteä pois!

-Hyvä tavaton, äiti puuskahti, -kuvitteletteko te todellakin, etteivät he tahtoisi tyttärensä ja lastenlastensa luo?

Ei, sitä he eivät kuvitelleet. Sillä toisin kuin he monesti huomasivat ajattelevansa, rouva Wallacella oli omakin elämä ja omakin perhe.

-Minä luulin, että talo on heidän, Grace sitten sanoi haikeasti. -Mutta rouva Wallacen mukaan he ovat siinä vain vuokralla!

-Niin he ovatkin, äiti nyökkäsi. -He vuokrasivat talon silloin, kun sinä olit aivan vauva.

-Kuka sen sitten omistaa? Faith kysyi.

-Mary Smith. Te ette kukaan muista häntä, et edes sinä, Faye. Hän muutti tyttärensä kanssa Englantiin sodan loppuvaiheessa.

-Miksi? tahtoi Walter tietää. -Se on eri hieno talo, minä ainakin asuisin siinä itse, jos omistaisin sen!

Äiti ja isä vilkaisivat nopeasti toisiinsa.

-Rouva Smith oli jäänyt leskeksi ja hänen poikansa oli sodassa, isä kertoi. -Etelän tehtaissa tarvittiin työvoimaa.

-Eikö hän ole koskaan käynyt täällä sen jälkeen? Moira kysyi hämmästyneenä ja melkein loukkaantuneena siitä, että häneltä oli pimitetty tällainen tieto. -Miksi?

-Ei hänellä ole täällä mitään, minkä tähden tulla.

-Mutta talo! Walter oli vieläkin järkyttynyt siitä, että joku luopui sellaisesta talosta noin vain.

-Miksei hän myynyt sitä, ellei aikonut enää itse asua siinä? Faith tahtoi tietää.

-Hyvä tavaton, miten te kyselette, äiti puuskahti. -En minä tiedä! Ei mikään laki pakota ihmisiä myymään talojaan, elleivät he asu niissä itse. Ehkä hän ajatteli, että saattaisi joskus vielä palata.

-Mary Smith, toisti Grace. -Häneltä tulee joulukortti joka vuosi, eikö niin?

-Hän ei ole mikään kirjeenkirjoittaja, äiti sanoi, aivan kuin vastaten johonkin lausumattomaan kysymykseen.

Tulevina päivinä he olivat kaikki hiukan surumielisiä ajatellessaan, että jokin aikakausi oli lopullisesti päättymässä. Oli jo kyllin outoa, kun rouva Wallace ei puuhaillut Koivurannassa aamiaisajasta teehen asti kuutena päivänä viikossa, mutta ajatus siitä, että rouva Wallacea ei kerta kaikkiaan käytännössä olisi — sillä rouva Duff perheineen asui Glasgow’n lähellä — tuntui täysin mahdottomalta.

Ja kun Grace sitten eräänä iltapäivänä palasi koulusta, äiti sanoi, ettei hänen tarvinnut juosta rouva Wallacen luo, sillä rouva Duff oli saapunut ja huolehtisi äidistään.

Gracen olisi tietysti pitänyt ilahtua siitä, että hänellä olikin yhtäkkiä vapaa ilta, mutta ilo oli kaukana hänen ajatuksistaan. Eikä kukaan muukaan ollut järin hilpeällä mielellä, kun he istuutuivat teepöytään. Asiaa ei parantanut se, että vaikka Faith epäilemättä yritti kaikkensa, hänen ruokansa vain yksinkertaisesti eivät pärjänneet rouva Wallacen kokkauksille — eivät kenenkään ruuat pärjänneet.

Myöhemmin illalla rouva Duff tuli käymään. Hän oli perheineen aina silloin tällöin vieraillut vanhempiensa luona, mutta siltikin Gracesta tuntui, kuin hän olisi nähnyt tuon ihmisen ensimmäisen kerran. Miten tämä saattoi istua heidän olohuoneessaan, kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja keskustella äidin ja isän kanssa junan sairasosastosta ja muuttotavaroiden rahtimaksuista ja vierashuoneesta, johon vanhempien olisi mukava ja kotoinen asettua, ennen kuin hänen miehensä saisi rakennetuksi taloon lisäsiiven!

Vaikka totta kai rouva Duffilla oli siihen kaikki oikeus. Hän oli Wallaceiden tytär, he taas vieraita.

Ja silti Gracen päässä tuntui vilisevän satoja, tuhansia kuvia, joissa rouva Wallace oli mukana. Hän oli mukana aina, kaikessa! Kertoman mukaan hän oli ojentanut Gracen ensimmäisen kerran isän syliin, kun isä oli tullut sodasta lomalle silloin, kun hänen oli luultu kaatuneen — rouva Wallace, ei äiti! Ja Grace vetäytyi vähin äänin eteisen komeroon, joka oli hänen turvapaikkansa niinä vuodenaikoina, jolloin koivunoksalla ei tarjennut, ja vuodatti muutaman katkeran kyyneleen.

Anivarhain eräänä raa’an kosteana ja sysipimeänä marraskuisena aamuna he kaikki seisoivat kadulla naapuritalon portin luona ja katselivat, miten rouva Wallace autettiin vuokra-auton takapenkille. Kaikki herra ja rouva Wallacen omat tavarat oli pakattu ja lähetetty jo edellispäivänä rahtina eteenpäin, ja rouva Duffilla ja hänen vanhemmillaan oli vain pienet matkalaukut.

Hyvästit olivat lyhytsanaiset, niin kuin ne ovat silloin, kun mitkään maailman sanat eivät riittäisi kertomaan sitä, miltä sydämessä tuntuu. Lisäksi he kaikki koettivat olla reippaita rouva Wallacen tähden, jolle jo matka itsessään olisi rasittava kokemus, ilman että hän kovin liikuttuisi.

He kaikki vuorollaan antoivat lähtijöille kättä ja mutisivat niitä kiitoksen sanoja ja hyvän tulevaisuuden toivotuksia, joita äiti ja isä olivat käskeneet heidän sanoa. Rouva Wallacen kasvot olivat jäyhät kuin kivipatsaalla, herra Wallacen kumimaisen ilmeikäs olemus taas murheellisissa poimuissa. Rouva Duff touhotti junaan ehtimistä ja neuvoi kuljettajaa, aivan kuin tämä ei olisi ajanut Fort Williamin asemalle satoja kertoja aiemmin.

Kun äidin vuoro tuli hyvästellä, hän ei sanonut mitään, ei yhtäkään niistä kohteliaista ja ystävällisistä toivotuksista, joita hän oli heille neuvonut. Sillä rouva Wallace ojensi kätensä auton takapenkiltä ja veti äidin syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten niin kauan, että he näkivät rouva Duffin rypistävän jo kulmiaan.

-Arline, sanoi herra Wallace lempeästi vilkaistuaan tytärtään, -Regina pelkää, että me jäämme junasta.

Rouva Wallace hellitti otteensa ja pyyhki silmiään, sillä totisesti, hän itki. Ja äitikin itki, kun isä kiersi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet kauemmaksi auton luota.

-Pitäkää hänestä huolta, kauppias, rouva Wallace sopersi. -Pitäkää huolta minun rakkaasta pikku rouvastani! Ja lapsista! Sanokaa isoille pojille terveisiä — ja Ruthille minä kirjoitan heti, kun vain jaksan…

-Äiti, sanoi rouva Duff tiukasti, -nyt meidän pitää mennä.

-Kiitos, rouva Wallace, äiti kuiskasi yksinkertaisesti. -Kiitos!

Auton ovet paukahtelivat, moottori ärähti, vaunu alkoi liikkua katua pitkin. Kohta se oli kadonnut mutkasta ja he seisoivat tuijottamassa sen jälkeen kuin eivät olisi oikein käsittäneet, mikä heidät oli yllättänyt.

-Minä — minä toivon, että heidän aikansa ei tule kovin pitkäksi, äiti mutisi ja niisti nenänsä. -He eivät ole tottuneet olemaan jouten.

-Laittaisinko minä lisää teetä tulemaan? kysyi Faith.

Hänen ehdotuksensa kuulosti niin samalta kuin rouva Wallacen lohdutusyritykset vuosien mittaan, että he kaikki alkoivat nauraa kyyneltensä läpi, ja isä sanoi, että oli ilahduttavaa huomata, miten jotkut asiat pysyvät.

Tulevina viikkoina elämä asettui vähitellen uomiinsa ja monet asiat olivat hyvin. Vaikka Stuart oli nytkin poissa kotoa, hän kirjoitti säännöllisesti, ja he saivat tämän tuosta lukea sanomalehdistä, miten erinomaisesti veli menestyi. Archie ja Donald pärjäsivät myös hyvin opinnoissaan, ja Archienkin alkujaan kovin lyhytsanaiset kirjeet olivat alkaneet muuttua hiukan elämänhaluisemmiksi.

Faithilla ja Fannylla oli ilmeisesti keittokurssillaan hyvin hauskaa, mikä alkoi vähitellen näkyä myös heidän kotiensa ruokapöydissä — sillä Fannykin oli marssinut tohtorilassa keittiöön ja ilmoittanut aikovansa valmistaa päivällisen, vaikka keittäjätär oli ollut aivan kauhuissaan moisesta ajatuksesta. Evan seikkaili taskulamppuineen Niallin ja Gusin kanssa pitkin poikin järvenrantaa jäljestämistä harjoitellen, Moira oli heittäytynyt täysin rinnoin kaikkiin viidesluokkalaisten seurapiiririentoihin, ja Walter vietti vapaat iltansa luistinradalla heti, kun ilma kylmeni sen verran, että se voitiin jäädyttää.

Mutta siltikin Grace ei ollut aivan varma, oliko se loppusyksy jollakin tavalla pimeämpi kuin yleensä, vai tuntuiko hänestä vain siltä. Wallaceiden poislähtö oli aivan kuin jättänyt heidän elämäänsä valtavan aukon, jota naapuritalon uutimettomat ikkunat ja alkavien lumisateiden umpeen täyttämä pihapolku korostivat. Miten usein hän oli hermostunut rouva Wallaceen, kun tämä oli niin tietävinään kaikista asioista ja piti häntä pikkulapsena — ja miten hirvittävästi hän tätä nyt kaipasi!

Ja miten hirvittävästi hän kaipasi Axelia, joka ei edelleenkään katsonut häneen päinkään, vaan huomioi Maisieta kaikin tavoin. Eikä Maisie jättänyt raportoimatta ujostelematta jokaista tapaamista ja pitkää katsetta ja kohteliaisuutta ja pikku lahjaa ystävättärilleen. Grace puri hammasta ja koetti olla purkamatta kiukkuaan Maisieen, joka oli aivan viaton tähän kaikkeen sotkuun, mutta joskus hänestä tuntui, että hän räjähtäisi, kuten Stuart.

Niinpä hän koetti keskittyä koulunkäyntiin koko tarmollaan, koska se auttoi unohtamaan hetkeksi tyhjillään olevan naapuritalon, Axelin välinpitämättömyyden, kaikkineen jollakin tavalla harmaana näyttäytyvän elämän. Hän alkoi yhä useammin kieltäytyä Gordonin elokuva- tai kahvilakutsusta läksyihinsä vedoten, mutta tosiasiassa sen tähden, että mieluummin oli kotona perheen parissa. Siellä hänen oli turvallinen olla, vaikkei hän ymmärtänyt, mitä pelottavaa Gordonissakaan muka olisi.

Eräänä lauantai-iltapäivänä Grace oli tullut koulusta ja vienyt matot ulos äidin pestessä lattioita samalla kun Faith ja Moira laittoivat teetä valmiiksi. Äiti oli juuri naurahtanut, että näköjään tarvittiin neljä ihmistä korvaamaan yksi rouva Wallace, ja Gracen sydäntä nipisti taas kipeä ikävä.

Hän pysähtyi hetkeksi kesken mattojen puistelun ja katsoi ylös kalpealle, nyt jo himmenevälle taivaalle. Talvi oli vasta edessä. Kesään oli niin pitkä. Oli niin pitkä — mihin? Mitä hän oikein kaipasi? Ei hän tiennyt itsekään. Kaikki oli vain niin ikävää! Niin arkista! Vailla mitään jännitystä tai romantiikkaa!

Yhtäkkiä hän tajusi täsmälleen, miltä Faithista oli tuntunut, kun tämä oli kaivannut jotakin oikeaa, ei vain koulupoikien huomionosoituksia. Mutta mitä oikeaa tässä kaupungissa voisi koskaan olla! Kaikki oli niin mitätöntä ja pientä, ihmiset niin ahdasmielisiä, tapahtumat lapsellisia ja naurettavia.

Voi, kunpa hän pääsisi jonnekin! Laskisivatkohan äiti ja isä hänet vaikka Edinburghiin isoäidin luo, kun koulu olisi ohi? Hän ei ollut käynyt Edinburghissa vuosiin, ja oli silloin ollut itsekin niin lapsellinen. Tai voisiko hän mennä Glasgow’hun Flora-tädin ja Jamie-enon luo? Minne tahansa, missä tapahtuisi jotakin!

Samassa portin sarana narahti. Äiti ei antanut isän öljytä kummankaan portin saranoita, koska sanoi narahdusten pelastavan heidät yllätysvierailuiden nolommilta puolilta. Nytkin Grace pudotti nopeasti katseensa alemmaksi ja vaistomaisesti läimäytti matolla lumihankea, aivan kuin peläten, että tulija saisi hänet kiinni laiskottelusta.

-Päivää, sanoi mies.

Hän oli pitkä ja hoikka ja hyvin pukeutunut, iältään varmasti jo yli kolmenkymmenen. Hänessä oli jotakin ryhdikästä, mutta samalla myös sulkeutunutta, aivan kuin hän olisi hyvin kohteliaasti oppinut torjumaan kaikki, jotka pyrkivät hänen lähelleen.

-Päivää, sanoi Grace vähän hämmentyneenä ja nolona. Voi, toivottavasti tuo muukalainen ei ollut nähnyt häntä taivastelemassa tässä keskellä pihaa!

-Ovatko rouva tai herra Fleming kotona?

-Äiti ja isä ovat sisällä, Grace sanoi nopeasti ja alkoi koota mattoja. Äiti kyllä hermostuisi, kun tuo outo vieras ilmaantuisi heille kesken lauantaisiivouksen! Sillä mikään työtön kulkumies tai pyytäjä tai kauppamatkustaja ei ollut kyseessä, sen näki hänen siististä olemuksestaan.

-Jospa minä autan, mies sanoi ja otti osan matoista. -Tiedän, ettei tämä ole mikään vierailuaika.

Grace mutisi jotakin epäselvää. Vieras seurasi häntä epäröimättä ylös verannan portaita ja sisään ovesta ja suoraan keittiöön, aivan kuin olisi ollut tutussa talossa.

-Äiti? Grace sanoi ovella vähän epävarmasti.

Äiti tuli olohuoneesta, hänellä oli pölyliina kädessään ja huivi hiustensa suojana ja suuri esiliina edessään, ja hän näytti hämmästyneeltä nähdessään vieraan.

-Päivää, rouva Fleming, mies sanoi.

Äiti tuijotti tulijaa, sitten hän yhtäkkiä heitti pölyliinan lattianpesusankoon, ojensi molemmat kätensä ja huudahti:

-Taivasten tekijät, onko se Hamilton Smith!

-Grier nykyään, mies sanoi nopeasti, kun äiti sulki hänen kätensä kämmentensä väliin. -Milton Grier. Äiti ja minä käytämme äidin tyttönimeä.

Faith ja Moira sähköttivät Gracelle vilkkaita kysymyksiä vieraan selän takana, mutta tämä ei ollut huomaavinaan. Hän oli yhtä häkeltynyt kuin sisarensakin siitä, miten tuttavallisesti äiti suhtautui tähän muukalaiseen.

-Äitisi tyttönimeä? Niin tietysti. Äidin äänessä oli yhtäkkiä jotakin surumielistä. Sitten hän aivan kuin havahtui. -Grace, mene hakemaan isäsi. Istu alas, Hamilton, me juomme kohta teetä. Olet tietysti tullut taloa katsomaan?

Grace ei kuullut, mitä vieras vastasi, sillä hän juoksi jo väliovelle ja takahuoneeseen, jossa isä teki paperitöitä kirjoituspöydän ääressä.

-Isä, sinun pitää tulla pian — siellä on vieras!

-Kuka vieras? isä kysyi vähän harmistuneesti. Hän olisi tietysti kohta saanut työnsä valmiiksi, Grace ajatteli, ja nyt se keskeytyi ja hänen pitäisi jatkaa sitä illalla.

-Hän on tullut taloa katsomaan — hänellä on melkein yhtä mahdoton etunimi kuin Axelilla ja hän ei käytä nimeä Smith vaan jotakin muuta.

Isä riisui silmälasinsa hitaasti ja tuijotti Graceen.

-Herra varjele, tyttö, hän sanoi, -onko Hamilton Smith meillä?

Ja ennen kuin Grace ehti vastata, isä oli jo pystyssä ja ovella ja keittiössä.

Siitä teenjuonnista tuli varsin erilainen kuin yleensä. Koivurannan lapsia ei ollut koskaan vaadittu näkymään muttei kuulumaan, joten yleensä he osallistuivat vilkkaasti keskusteluun ruokapöydässä. Mutta nyt he istuivat käytännöllisesti katsoen vaiti ja vain kuuntelivat, kun äiti ja isä kyselivät kaikkea maan ja taivaan väliltä herra Smithiltä tai Grieriltä tai mikä ikinä hänen nimensä sitten olikin.

-Äiti voi hyvin, tämä sanoi. -Hän asuu Vickyn perheen luona ja auttaa toisinaan Fredin liikkeessä toimistopuolella — Fred on putkimies, lankoni, tarkoitan.

-Hyvä tavaton, äiti puuskahti, -ajatella, etten minä yhtään osaa ajatella Victorian olevan tietysti naimisissa! Mitä hän nyt on, yli kolmenkymmenen?

-Yhdenneljättä. Heillä on kaksi tyttöä, Sheila on kahdeksan ja Teresa kuuden.

-Ja minä muistan Victorian itsensä pikkutyttönä, äiti sanoi ja puisti vähän surumielisesti päätään.

-Minä muistan kovin hyvin, milloin viimeksi tässä teetä join, herra Grier sanoi vähän oudolla äänellä, ja isä alkoi nopeasti kysellä, missä päin tämä oli palvellut sodassa.

Oli Gracen tiskivuoro, mutta sillä kerralla olisi vapaaehtoisia apulaisia ollut enemmän kuin tarpeeksi. Äiti kuitenkin hätisti toiset matkoihinsa heti, kun havaitsi heidän lautastensa tyhjenneen. Grace puolestaan koetti tehdä työnsä niin äänettömästi kuin mahdollista, jotta olohuoneeseen isän ja vieraan kanssa siirtynyt äiti ei muistaisi häntä olevankaan. Vieraassa oli jotakin niin salaperäistä ja jännittävää, että hän tahtoi kuulla äidin ja isän puhuvan tämän kanssa.

-Sinähän menit itsekin naimisiin kohta sodan jälkeen, isä kuului ennemmin toteavan kuin kysyvän.

-Tapasimme Michellen kanssa sodan aikana Ranskassa.

-Mikset ottanut häntä mukaan? Olisi ollut niin mukava tutustua, äiti sanoi.

-Me ajattelimme, että on helpompi, jos tulen yksin. Herra Grier tuntui epäröivän, aivan kuin olisi oppinut miettimään, miten paljon kenellekään kertoisi omasta elämästään. -Ja lapset kyselevät tällä tavalla vähemmän.

-Voi, Mary on varmaan niin ylpeä ja onnellinen kaikista lapsenlapsistaan! Montako sinulla on?

-Kolme. Taas epäröinti, sitten melkein ujo tunnustus: -Kaksi poikaa ja tyttö. Steve on kymmenen, Brian aloitti juuri koulun ja Violet on neljän.

-Sinä olet selvinnyt hyvin elämässä, isä sanoi — taas ennemmin todeten kuin kysyen.

-Minä olen autonkuljettajana lordi Amesburyllä. Olen ollut jo monta vuotta. Sain paikan, kun… kun otin käyttöön Grier-nimen ja lyhensin etunimeni. Hän… hän ei tiedä mitään menneisyydestäni.

Olohuoneessa oli hetken aivan hiljaista, eikä Grace tohtinut nostaa yhtään lautasta tiskialtaasta, ettei olisi aiheuttanut mitään ääntä.

-Tietääkö vaimosi… äiti sanoi epäröiden.

-Tietää. Michelle tietää kaiken. Totta kai, kun hän tutustui minuun palvellessani rangaistuskomppaniassa. Hän on ainoa, joka tietää kaiken. Edes Fredille ei Vicky ole kertonut.

-Voi Hamilton, isä sanoi yhtäkkiä tukahtuneesti, -jos sinä arvaisit, miten usein minä olen miettinyt — ellen olisi soittanut poliisia, kuten äitisi käski…

-Te teitte kaiken aivan oikein, kauppias. Te autoitte meitä kaikessa. En minä väitä, etteikö elämäni olisi ollut helpompaa, ellen olisi jäänyt kiinni — mutta olen sovittanut kaiken, olisin sovittanut sen vielä ankaramminkin, ellei herra Stewart olisi saanut valamiehistöä puolelleni. En välittänyt vähääkään itsestäni. Enkä kadu. En kadu mitään.

-Älä sano noin, äiti kuului nuhtelevan. -Tilanne oli meidän syytämme — ja koko kaupungin. Äitisi yritti hakea apua, mutta me kaikki olimme kuuroja ja sokeita, kuten rouva Wallace sanoisi. Jos me olisimme tarttuneet asioihin ajoissa, sinä et olisi ajautunut…

-Ei, herra Grier sanoi lujemmin. -Tämä oli ainoa ratkaisu. Entä sitten, jos olisittekin koettaneet auttaa? Entä sitten, jos joku olisikin ottanut tilanteen todesta, jos isä olisi suljettu yhdeksi yöksi putkaan tai hänelle määrätty oikeudessa sakkoja? Sama meno olisi jatkunut, ja vielä pahempana. Minä tiesin silloin, ettei ollut mitään muuta ratkaisua kuin päästä hänestä lopullisesti eroon, eivätkä ajatukseni ole muuttuneet. Minä en kadu mitään.

Grace puristi tiskipöydän reunaa. Se tuntui hänen sormissaan yhtä aikaa limaiselta ja tahmealta, sillä Faith ei koskaan kiillottanut sitä yhtä tarmokkaasti kuin rouva Wallace. Mitä olohuoneessa oikein puhuttiin? Mistä oli kyse?

Sohva kuului narahtavan.

-Kiitos teestä, sanoi herra Grier. -Tulin itse asiassa vain kysymään, voisitteko te pitää talon avainta siltä varalta, että joku mahdollinen vuokralainen haluaisi käydä sitä katsomassa? Äiti ei tahdo myydä taloa, en tiedä miksi. Minusta olisi parempi, ellei mikään enää sitoisi meitä tänne.

-Tietysti me pidämme, isä sanoi, -se sopii hyvin.

-Oikein hyvä, kiitos. Minä jätän teidät nyt rauhaan.

-Mutta missä sinä yövyt? äiti huudahti.

-Naapurissa tietysti. Kävin asemalta tullessani sanomalehdessä laittamassa vuokrailmoituksen ja lähden huomenna heti aamujunalla takaisin. Sain vapaata vain nämä kaksi päivää.

-Ei, sanoi äiti, -siihen minä en suostu. Talo on ollut jo jonkin aikaa kylmänä Wallaceiden jälkeen, eikä siellä ole ruoan murenaakaan saati sijattua vuodetta.

-Minä olen oppinut nukkumaan tarvittaessa sijaamattomallakin, sanoi herra Grier, ja hänen äänessään saattoi aavistaa hiukan huvittuneisuutta.

-Ei, sinä tulet tänne. Meillä on lämmin ja mukava vierashuone, ja saat syödä täällä illallista ja tukevan aamiaisen.

-Rouva Fleming, te olette kovin ystävällinen, mutta…

-…mutta minä en todellakaan aio antaa sinun kertoa äidillesi, ettemme olleet vieraanvaraisia sinulle! Äidin ääni oli päättäväinen. -Onko sinulla matkatavaroita? Hae laukkusi tänne, minä menen laittamaan tulen vierashuoneen takkaan.

Olohuoneessa oli hetken aivan hiljaista. Sitten herra Grier sanoi äänellä, joka oli oudon herkkä:

-Tämä on kummallinen talo. Siitä alkaen, kun te muutitte tänne silloin yhtenä kesänä, tämä on aina ollut minulle — meille kaikille — kuin pelastuslautta. Kiitos. En minä niin kovin mielelläni yöpyisi siellä, missä… Kun äsken menin keittiöön — en ole käynyt siellä sen jälkeen, kun… Näen vieläkin silmissäni, miten…

Ja äkkiä vieraan nopeat askeleet kiiruhtivat eteisen läpi, ovi läimähti auki ja Grace näki pihalampun valossa, miten herra Grier kiirehti polkua pitkin hakemaan laukkuaan naapuritalosta, joka jostakin syystä herätti hänessä sellaista pelkoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti