keskiviikko 18. marraskuuta 2015

67. Menneisyyden varjo

-Onko se totta, Gracie? huohotti Jane Paton. -Oletko sinä todellakin nukkunut saman katon alla murhaajan kanssa?

Grace seisoi kirkonpihan suuren vaahteran alla. Jane oli käytännöllisesti katsoen raahannut hänet sinne, kun äiti ja isä olivat jääneet puhelemaan Cameronien kanssa jumalanpalveluksen jälkeen. Hänen pakoaan olivat estämässä myös Beth Cairn ja Maisie Armstrong, jotka olivat livistäneet perheiltään aivan kuin Jane olisi vetänyt heidät narusta peräänsä. Cora olisi varmasti tullut auttamaan ystäväänsä, mutta hänen vanhempansa eivät koskaan jääneet kirkolle jumalanpalveluksen jälkeen, vaan kiiruhtivat heti kotiin.

-Mistä sinä oikein puhut? Grace kysyi.

Janen silmät loistivat sekä kauhua että tietämisen riemua.

-Äiti oli kuullut rouva Lynseyltä, että teidän naapuritalonne omistaja oli tullut sitä katsomaan, ja minä kuulin isän sanovan, että hän on se murhaajapoika, joka tappoi isänsä!

Jos Grace oli jotakin oppinut Jane Patonin suhteen, niin pitämään ilmeensä peruslukemilla minkä tahansa yllättävän ilmoituksen edessä.

-Vai niin, hän sanoi ja toivoi, etteivät tytöt huomaisi, miten hänen polvensa vapisivat päällystakin helman suojassa.

-Ja rouva Carson sanoi äsken äidille, että hän oli yöpynyt teillä! Jane jatkoi, aivan kuin tuo seikka olisi tehnyt Gracen osasyylliseksi johonkin hirvittävään rikokseen.

-Millaisia ihmisiä sinun vanhempasi oikein ovat! Maisie puuskahti. -Meille ei koskaan laskettaisi murhaajaa edes kynnykselle!

-En minä tiedä muuta, kuin että hän tuli tosiaan katsomaan taloa ja on laittanut sen nyt uudestaan vuokrattavaksi, kun Wallacet muuttivat pois, Grace vastasi. -Eikä hän sitä omista, vaan hänen äitinsä.

-Niin, kun hän on murhannut isänsä! Jane ilmoitti, aivan kuin se olisi jäänyt äsken jotenkin epäselväksi.

Grace kohautti olkapäitään.

-Sinähän se yleensä kaikki asiat tiedät, hän näpäytti. -Mitä turhia kyselet!

Jane punastui.

-Ajattele, jos sinut ja teidät kaikki olisi viime yönä isketty kuoliaaksi! hän tiuskaisi. -Mitäs siihen olisit sanonut!

-Tuskin enää paljoakaan, Grace vastasi nenäkkäästi.

-Minä en ymmärrä, miten hän voi kulkea vapaana, jos hän on murhaaja, huomautti Beth.

-Isä sanoi, että hän oli monta vuotta kasvatuslaitoksessa ja sitten sodassa, mutta että kaikille olisi ollut parempi, jos saksalaiset olisivat tehneet hänestä selvää, ja että on synti ja häpeä, kun niin moni kunnon poika menetti henkensä, ja kaikenlaiset roistot tulivat kotiin vailla naarmuakaan, julisti Jane aivan hengästyneenä.

Grace ajatteli kaikkea sitä tavanomaista ja kotoista, mitä herra Grier oli heillä eilen kertonut — äidistään ja lankonsa putkiliikkeestä ja sisarestaan ja työpaikastaan ja vaimostaan ja lapsistaan. Olisiko näille ollut parempi, ellei tämä olisi koskaan tullut sodasta kotiin?

Ja sitten hän ajatteli myös kaikkea sitä outoa ja pelottavaa, josta äiti ja isä olivat vieraan kanssa puhuneet, ja joka oli saanut hänet aavistelemaan kauheita asioita. Oliko Jane oikeassa? Hän ei tahtonut tämän olevan oikeassa, sillä yhtäkkiä häntä puistatti muustakin syystä kuin marraskuisen sunnuntaipäivän kylmänkosteuden tähden.

-Ja kuka muka vuokraa sellaisen talon! Maisie huudahti. -Talon, jossa on tapahtunut murha! Siellä taatusti kummittelee!

-Wallacet ovat asuneet siinä niin kauan kuin minä muistan, Grace huomautti. -Eivät he koskaan maininneet mitään mistään kummituksista.

-Oh, he! tuhahti Jane, aivan kuin edes rouva Wallacen arvovalta ei olisi kestänyt sen seikan rinnalla, että hän oli asunut talossa, jossa oli tapahtunut murha. -Heistä nyt ei…

-Hei, Gracie, täällähän sinä olet!

Grace oli harvoin niin ilahtunut Gordon MacDonaldin näkemisestä kuin nyt. Poika saapasteli heidän luokseen näennäisen huolettomana kädet takintaskuissa ja lakki takaraivolla, mutta hänen mustien silmiensä kimalluksesta Grace tiesi, että hän oli havainnut tytön olevan pulassa ja valmistautui ritarilliseen puolustukseen.

-Te lähdette meille teelle, Gordon ilmoitti. -Äitisi käski hakea sinut.

-Minä tulen, Grace sanoi huojentuneena ja pujotteli Janen, Bethin ja Maisien välistä.

Tytöistä näki, että he olisivat kovin mielellään estäneet häntä, mutta eivät voineet. Kenelläkään ei ollut epäilyksiä siitä, kenen puolelle tohtorilan komea Gordon asettuisi, jos joku aiheuttaisi hankaluuksia Koivurannan Gracelle.

-Puhutaan tästä lisää huomenna koulussa, Jane kuitenkin sanoi melkein pahaenteisesti.

-Toivottavasti ei, sanoi Gordon. -Nimittäin jos se asia saa kasvonne tuolla tavalla väärinpäin. Juoruaminen ei ole koskaan ketään kaunistanut.

-Oh! huudahti Jane. -Älä ole niin ollaksesi, Gordon MacDonald! Sinä et tiedäkään kaikkea.

-Aivan tarpeeksi, sanoi Gordon, jolla ei tosiasiassa ollut mitään käsitystä siitä, mistä vaahteran alla oli puhuttu. Hän kuitenkin tunsi Gracen ystävättäret kyllin hyvin saattaakseen arvata, ettei se ollut mitään sellaista, mistä koituisi kenellekään iloa. -Tule, Gracie.

-No, minunkin pitää kyllä mennä, Maisie ilmoitti kovaäänisesti ja kohenteli takkinsa kuohkeaa turkiskaulusta. -Axel vie minut elokuviin ja sen jälkeen jäätelölle.

Gracen leukaperät kiristyivät, mutta hänen ilmeensäkään ei värähtänyt, kun hän toivotti Maisielle hauskaa iltapäivää ja lähti Gordonin edellä kirkkopihan portille.

-Oletko sinä pahoillasi? Gordon kysyi harpatessaan hänen vierelleen.

-Mistä niin?

-Siitä, että Barclay kulkee Maisien kanssa.

-Miksi minä siitä olisin pahoillani!

-Parempi onkin.

Gordonin äänessä oli jotakin, joka sai Gracen rypistämään kulmiaan, mutta hän päätti olla välittämättä siitä. Hän ei kaivannut nyt yhtään lisää harmia elämäänsä.

Oli yhä tietyllä tavalla omituista mennä teelle tohtorilaan, vaikka ennen viime kesän monia tapahtumia oli ollut aivan tavallista, että sunnuntaisin kirkon jälkeen perheet olivat juoneet teetä yhdessä joko siellä tai Koivurannassa. Grace tiesi Stuartin kirjeiden perusteella, että tämä oli ollut pahoillaan aiheuttamistaan ristiriidoista ja iloitsi nyt syntyneestä sovinnosta, mutta tunsi silti itsensä melkein petturiksi. Miten hän saattoi näin lapsellisesti nauttia kaikesta siitä ylellisyydestä, mitä suuressa talossa saattoi kokea, kun Stuart ei muka kelvannut tänne!

Ja sittenkin, oli niin ihastuttavaa istua pellavaliinalla peitetyn pöydän ääressä ja juoda teetä ohuista kupeista, jotka olivat aitoa kiinalaista posliinia, ja tuntea, miten koko talossa huokui hyvä maku ja hienostuneisuus. Ja että täällä oli monta ihmistä vain ja ainoastaan palvelemassa muutaman hengen isäntäväkeä, eikä heidän suurella perheellään ollut enää edes rouva Wallacea!

-Tiesivätkö pikkulinnut mistään, kun ne ovat eilisillasta alkaen livertäneet kurkkunsa käheiksi siitä, että Hamilton Smith olisi käynyt kaupungissa? tohtori kysyi toisen teekupillisen aikana. -Kirkkoherra Morrisonin kihtikohtaus tuntui helpottavan pelkästään sillä, että hän sai puhua asiasta — paheksuen samalla naisten taipumusta juoruiluun, tietysti!

-Hän käyttää nykyään nimeä Grier, äiti sanoi ja vilkaisi lapsiin välittämättä vähääkään kirkkoherraraukan kihdistä. -Ja Mary myös.

-Vai niin. No, se on ymmärrettävää.

-Fergus, Alice-täti sanoi matalasti ja vilkaisi hänkin lapsiin. -No, onko talo vihdoin kaupan? Luulisi Marylle kelpaavan se raha, jonka hän siitä voisi saada.

-Mary ei halua myydä sitä. Tämän päivän lehdessä pitäisi olla vuokrailmoitus.

-Ei halua myydä? Alice-täti sanoi moittivasti, aivan kuin äiti olisi ollut vastuussa asiasta. -Sepä harmillista. Tarkoitan, että vuokralaisista voi olla ikävyyksiä, varsinkin, kun omistaja asuu niin kaukana.

-Wallaceista ei ainakaan ollut ikävyyksiä, isä huomautti. -He pitivät taloa yhtä hyvin kuin omaansa. Lachlan Wallace rakensi uudet takaportaatkin.

-No, toivottavasti vuokra on sen verran korkea, ettei mikään epäsosiaalinen aines edes kiinnostu siitä, Alice-täti jatkoi.

Äiti kohotti kulmakarvojaan ja siemaisi teetään. Grace tiesi, mitä se tarkoitti. Äitiä ärsytti toisinaan se, miten Alice-täti koetti järjestää ja määräillä koko maailmaa sellaiseksi kuin hän itse halusi.

-Adam Barclay kyseli talosta, isä sanoi.

-Oh, huudahti Alice-täti, -sehän olisi aivan loistavaa. Heillä täytyy olla hirveän ahdasta apteekin yläkerrassa. Onko se mikään sopiva paikka lapsillekaan — apteekilla käy kaikenlaista väkeä.

Äiti kohotti taas kulmakarvojaan.

-Soisin sydämestäni Annelle kaiken mahdollisen onnen, kuten esimerkiksi vihdoin jotakin muuta kuin työsuhdeasunnon postin tai apteekin tai minkä tahansa yläkerrassa, hän sanoi. -Mutta Smithin talossa on melkein liikaa tilaa, kun ajattelee, että Axel lähtee varmaan ensi syksynä jatkamaan opintojaan.

-Wallacet asuivat siellä kahden, huomautti tohtori.

-Niin, mutta rouva Duff kävi siellä perheineen toisinaan, äiti muistutti.

Grace istui mykistyneenä paikallaan ja tuijotti teekuppiinsa. Barclayt heidän naapuriinsa? Asuisiko Koivurannan toisella puolen Gordon ja toisella Axel? Ei, se olisi jo liikaa. Se olisi sietämätöntä. Vaikka yhtäkkiä Grace ei osannut selittää, miksi se niin sietämätöntä olisi. Hänhän piti kovasti molemmista. Ja ehkä Axel lakkaisi murjottamasta hänelle, jos he olisivat naapureita?

-Apteekkiin on täältä pahimmoinen matka, kun ajattelee, että Adam on aika usein yöpäivystysvuorossa, isä sanoi. -Niin että tuskin he mitään vielä päättäneet ovat. Hän oli vain alustavasti kiinnostunut.

-No, toivotaan, että vuokralaiset olisivat joka tapauksessa kunniallisia, Alice-täti sanoi. -Mitä Marylle kuuluu?

Äiti alkoi kertoa, ja Grace huokasi helpotuksesta puheenaiheen vaihtuessa. Kun Faith ja Fanny nousivat pöydästä, hän seurasi heitä, vaikka tiesi, ettei hänen seuraansa olisi kaivattu Fannyn huoneessa ja että Gordon olisi kyllä kaivannut sitä.

Koko ajan Gracen oli epämääräisen paha olla. Hän ei oikeastaan välittänyt kuunnella isompien tyttöjen puheita arvatessaan, keiden ympärillä ne lähinnä pyörivät, eikä loukkaantunut ollenkaan, kun nämä alkoivat vilkuilla häneen ja ryhtyivät sitten viittomaan, jottei hän ymmärtäisi. Hän otti Fannyn hyllystä jonkin kirjan ja oli lukevinaan. Tietysti Gordon loukkaantuisi, kun ”kohtelet minua kuin ilmaa, vaikka pelastin sinut Jane Patonin kynsistä”, kuten hän myöhemmin asian ilmaisi, eikä hän tosiasiassa edes kyennyt keskittymään lukemiseen, mutta kirja suojasi häntä seurusteluvaatimuksilta.

Kun he vihdoin palasivat kotiin, Grace ei antanut äidin karata käsistään. Hän tiesi, että sunnuntai-iltapäivät olivat äidille tärkeitä lepohetkiä, jolloin tämä kirjoitti kirjeitä tai soitti kaukopuheluita tai luki rouva Christien jännitysromaaneja tai teki muita ”epä-äidillisiä asioita”, kuten Moira tapasi sanoa. Mutta nyt asianhaarat vaativat, että äiti puhuisi hänen kanssaan.

-Minä tahdon tietää, Grace sopersi vapisevin huulin. -Onko herra Grier — tai Smith tai mikä hän ikinä onkaan — murhaaja?

Äiti katsoi häneen ensin hiukan hämmästyneenä, sitten surullisena, sitten alistuneena.

-Vai niin, hän sanoi. -Ovatko pahat kielet näin nopeita?

-Minä kuulin, kun te eilen puhuitte, Grace tunnusti vikkelästi. Hän ei tahtonut äidin alkavan kysellä, kenelle nuo ”pahat kielet” kuuluivat.

-Niinpä tietysti. Äiti mietti hetken. -Mennään tänne. Hän avasi työhuoneensa oven.

He istuutuivat leposohvalle, ja äiti kietoi kätensä Gracen ympärille. Hän oli pitkään hiljaan, aivan kuin olisi miettinyt, mitä sanoisi ja miten.

Sitten hän alkoi kertoa. Hän kertoi siitä kesästä, jolloin oli isän kanssa muuttanut nuorena parina Fort Williamiin ja tutustunut naapurissa asuvaan Smithin perheeseen. Hän kertoi, miten konstaapeli Smith oli luonnottoman korostuneella arvovallallaan pelottanut jopa heitä, saati omia lapsiaan. Hän kertoi, miten isä oli puhunut Hamiltonin yhdeksi kesäksi juoksupojaksi myymälään, ja miten hän oli vienyt yhtenä päivänä lapset uimaan. Hän kertoi, miten Mary oli vihdoin uskoutunut hänelle perheensä ahdistavasta ilmapiiristä konstaapelin määräysvallan alla.

Hän kertoi, miten tilanne oli pahentunut, miten Maryllä oli alkanut olla outoja mustelmia ja muita vammoja, mutta miten kukaan ei ollut joko ottanut asiaa todesta tai osannut tehdä mitään, ennen kuin kuulaassa syyspäivässä oli kajahtanut laukaus. Hän kertoi, miten Mary oli koettanut ottaa syyn niskoilleen, mutta miten sormenjäljet aseessa olivat todistaneet, että viisitoistavuotias Hamilton oli vetänyt liipasimesta.

Hän kertoi, miten suuren huomion oikeudenkäynti oli saanut, ja miten Jamie-eno oli puolustanut Hamiltonia ja saanut valamiehistön taipumaan siihen, että tämä lähetettäisiin kasvatuslaitokseen kohtalokkaamman tuomion sijasta. Ja lopuksi hän kertoi, miten Hamilton oli lähtenyt vapaaehtoisena sotaan sovittaakseen siten osan rangaistustaan, miten suureksi avuksi Mary oli ollut Koivurannassa sodan aikana, miten suloinen tyttö Victoriasta oli kasvanut, miten he olivat muuttaneet Englantiin ja miten Hamilton oli sodan jälkeen palannut kotiin mukanaan nuori ranskalainen vaimo.

Kun äiti vihdoin lopetti, Grace pystyi sopertamaan vain yhden sanan:

-Viisitoistavuotias?

-Niin, sanoi äiti. -Hamilton oli sinun ikäisesi, kun… tragedia tapahtui.

-Mutta miten… kuinka hän… kuinka hän saattoi — ja miten hän selvisi siitä!

Äiti silitti Gracen hiuksia.

-Minä en tiedä, selviääkö hän siitä koskaan, rakkaani. Hän sanoo, ettei kadu mitään, mutta en tiedä, voiko se olla aivan totta. Täytyyhän hänen katua — ellei isänsä, niin edes itsensä tähden. Miten toisella tavalla hänen elämänsä olisi voinut sittenkin mennä! Mutta nyt siihen kuuluu kasvatuslaitos ja rangaistuspataljoona rintamalla ja menneisyyden peittely. Ja sittenkin… Grace, rakkaani, kuka sinulle sanoi, että hän on murhaaja?

-Jane Paton, Grace mutisi.

-Niinpä tietysti. Äiti huokasi. -Niin kuin huomaat, menneisyys seuraa Hamiltonia kuin varjo. Vaikka siitä on kulunut kohta kaksikymmentä vuotta, täällä ei ole unohdettu. Eikä muuallakaan, sillä oikeudenkäynnistä kirjoitettiin koko maan lehdistössä. Sukunimi Smith on hyvin tavallinen, mutta etunimi Hamilton sen verran erikoinen, että monet valitettavasti muistavat yhdistelmän. En siis yhtään ihmettele, vaikka hän on ottanut käyttöön äitinsä tyttönimen ja lyhennelmän etunimestään.

Gracea vavisutti. Ajatella, jos pitäisi esiintyä aivan kuin toisena henkilönä koko elämänsä!

-Pahinta on, että eräät — kuten näköjään Patonit — eivät edes yritä ymmärtää häntä, äiti jatkoi. -En minä tarkoita, että missään nimessä hyväksyisin sen, mitä Hamilton teki, niin et saa ajatella. Mutta kun tiedän, miksi hän sen teki… Voi Grace, yhtä syyllisiä me olemme kaikki, koko kaupunki. En minäkään tehnyt mitään, vaikka tiesin, mitä naapurissa tapahtuu!

Äidin ääni oli niin tuskainen, että Grace painautui häntä vasten kuin lohduttaakseen.

-Ei aina voi tietää, mitä tekisi, ennen kuin vasta jälkikäteen, ja silloin on joskus myöhäistä, hän sanoi.

-Gracie kulta, äiti naurahti ja nyyhkäisi yhtä aikaa, -kuka sinusta on noin viisaan kasvattanut? Ehkä sinä olet oikeassa. Mutta siltikin…

-Äiti, Grace sanoi äkkiä tuskaisasti, sillä eräs ajatus oli pälkähtänyt hänen päähänsä. -Ei kai… ei kai Stuartkin voisi tehdä jotakin sellaista?

-Stuart? Millaista?

-Kun hän… kun hän löi isää silloin kerran!

Äiti hengähti syvään, aivan kuin joku olisi lyönyt häntä, ja kiersi sitten molemmat kätensä Gracen ympäri.

-Ei, hän sanoi tiukasti. -Stuart ei voisi tehdä mitään sellaista. Hän on kiivas ja äkkipikainen, mutta hän opettelee hillitsemään itseään. Hamilton taas on aina ollut itse rauhallisuus, mutta hän joutui umpikujaan — hän tahtoi pelastaa äitinsä ja sisarensa ja siksi uhrasi — no, minun mielestäni paitsi isänsä, myös itsensä. Se on eri asia. Stuartilla ei ole mitään syytä tehdä tuollaisia asioita, ymmärräthän sinä sen.

Grace nyökkäsi ja huokasi syvään helpotuksesta.

-Muistatko, Gracie, mitä minä sanoin sinulle kerran, äiti sanoi. -Sanoin, että sinä päätät, kuka sinuun koskee, ja että sinun pitää puolustaa itseäsi, jos joku tekee sen tavalla, josta et pidä. Minä en edelleenkään tarkoita, että missään tilanteessa olisi oikein toimia niin kuin Hamilton toimi, mutta…

-Minä en koskaan ottaisi sellaista miestä kuin tuo konstaapeli Smith! Grace huomautti loukkaantuneena siitä ajatuksestakin, että äiti epäili häntä niin typeräksi.

-Rakkaani, ei Mary Grierkään ajatellut menevänsä naimisiin väkivaltaisen miehen kanssa, muistutti äiti. -En minä tiedä, mitä sitten tapahtui, tai mikä nousi pintaan. Mutta kaikki on mahdollista, Gracie, valitettavasti sekä hyvässä että pahassa.

Grace katsoi äitiin silmät suurina.

-Tuo kuulostaa pelottavalta! hän sopersi.

-Älä pelkää, lapsi. Kunhan sinä kuuntelet sydäntäsi ja järkeäsi — molempia, Gracie! — sinä selviät. Äiti suuteli hänen hiuksiaan. -Jos sinä päätät mennä naimisiin, minä rukoilen, että löydät hyvän miehen — oli hän kuka tai mistä yhteiskuntaluokasta tahansa, kunhan hän on sinulle hyvä. Mutta mikäli hän ei olekaan, minä pyydän — Gracie, pidä puolesi, mitä ikinä tapahtuukin. Aina on ulospääsytie. Aina on toivoa. Älä anna koskaan alistaa itseäsi millään tavalla, mutta älä koskaan sorru mahdottomuuksiin.

Äiti katsoi häneen vakavasti, vakavammin kuin koskaan aiemmin, ja Grace tunsi hämmentyvänsä. Maailma oli hänelle yleensä ottaen kylläkin jännittävä, mutta silti suhteellisen turvallinen paikka, jossa ihmiset olivat sitä, miltä näyttivät, ja kohtelivat toisiaan jos ei aina ystävällisesti, niin ainakin jotensakin kohteliaasti. Kaikki se, mitä äiti oli äsken kertonut Smithin perheestä, tuntui täysin uskomattomalta, mutta — ja tämä oli pahinta — sittenkin kauhealla tavalla uskottavalta.

-Noista tapahtumista on pitkä, äiti sanoi. -Mary Smith on rakentanut itselleen uuden elämän, Hamilton on sovittanut rikoksensa, Victoria on onnellinen perheenäiti. Jos he ovat selvinneet eteenpäin, meidänkin pitäisi. Tämän voit Jane Patonille sanoa, jos hän koettaa vielä soittaa suutaan Smithien asiassa.

-Äiti, Grace sanoi, vaikka häntä hävetti kysyäkin, -kummitteleeko naapuritalossa? Jos kerran konstaapeli…

Äiti purskahti sydämelliseen nauruun, joka tuntui yhtäkkiä suloisen lohduttavalta.

-Lapsi kulta! Mitään noin naurettavaa en ole aikoihin kuullut. Toivottavasti et kysy tosissasi.

Grace tirskahti. Hän oli kysynyt puolitosissaan, mutta oli saanut rauhan jo äidin nauraessa. Olisi ollut liian kauheata ajatella, että talossa, jossa hän oli koko lapsuutensa viettänyt niin hauskoja hetkiä päästessään kyläilemään Wallaceiden luo, olisi liikkunut rauhattomia sieluja.

-Kas niin, sanoi äiti ja taputti hänen kättään. -Kuten sanottua, se on menneisyyttä. Älä ajattele sitä enää. Äläkä sorru typeriin puheisiin kenenkään kanssa. Jos Moira tai pojat kysyvät sinulta jotakin, käske heidän tulla minun luokseni. Faithin kanssa voin puhua tänään.

-Äiti, Grace sanoi epävarmasti, -eivät kai Barclayt vuokraa taloa?

Äiti katsoi häntä pitkään.

-En tiedä, kultaseni. Eikö se olisi sinusta mukavaa?

Grace painoi päänsä.

-Axel on vihainen minulle edelleen, tyttö mutisi. -Hän vei Maisien tänään elokuviin.

Grace ei huomannut, miten mestarillisesti hänen äitinsä hillitsi hymyn, joka oli livahtamassa esiin. Sen sijaan tämä sanoi vakavasti:

-Gracie, miehet ovat joskus sietämättömän itsepäisiä ja vähän hupsuja. Kyllä Axel vielä leppyy — ja jos ei, hän ei ollutkaan sinun ystävyytesi arvoinen.

-Äh, tuhahti Grace, -minä arvasin, että sinä sanot noin! Ei se auta yhtään. Kaikki on niin ikävää ja niin arkista!

Äiti rutisti tytön hetkeksi kainaloonsa.

-Minä tiedän, hän kuiskasi hellästi. -Niin sen kuuluukin olla sinun iässäsi! Koska viisitoistavuotiaan tytön elämä on aivan kuin perhosen toukalla. Milloin tahansa kuori saattaa murtua ja kaikki ihana ja kaunis tulla esiin. Katsopa vain Faithia, miten iloiseksi ja miellyttäväksi hän on muuttunut!

Grace huokasi.

-Mitäpä, jos me tänään ja tämän keskustelun jälkeen muistaisimme vain kaikkia niitä asioita, jotka ovat elämässämme hyvin? äiti jatkoi sinnikkäästi. -Ikävyyksiä ehtii ajatella myöhemminkin.

-Auttaako se? Grace tiedusteli vastahakoisesti. Hän olisi halunnut rypeä hetken itsesäälissä.

-Auttaa, äiti vastasi. -Minä tiedän. Olen kokeillut ennenkin. Sillä uskothan, että minäkin olen ollut viisitoistavuotias.

2 kommenttia: