torstai 19. marraskuuta 2015

68. Väriä ja ääntä

Seuraavina viikkoina yksi jos toinenkin pariskunta tai perhe kävi katsomassa Smithin taloa vuokrailmoituksen innostamana. Grace, Evan, Walter ja Moira tiukkasivat joka ilta, oliko joku käynyt ja millainen perhe oli ollut ja vaikuttivatko he kiinnostuneilta, sillä he olivat tavattoman uteliaita sen suhteen, millaisia naapureita saisivat.

-Vaikka kyllä minä silti toivoisin, että Wallacet tulisivat takaisin, sanoi Walter eräänä joulukuun iltana, kun he olivat jääneet teenjuonnin jälkeen istumaan keittiöön isän lähdettyä seurakunnan vanhimmiston kokoukseen. -Ehkä he tulevatkin? Kun rouva Wallace paranee?

-Hölmö, sanoi Moira tylysti. -Ei hän parane! Fergus-setä sanoi, ettei hän saa enää tehdä työtä.

-Niin mutta eihän hän mitään työtä tehnyt, sanoi Walter hölmistyneenä. -Hänhän vain oli meillä!

-Walter, sanoi äiti moittivasti. -Noinko vähän sinä arvostat kaikkea sitä, mitä rouva Wallace meidän eteemme teki!

-Niin mutta kun, sanoi Walter. -Minä luulin, että hän halusi tehdä sen.

Grace pyöritteli silmiään.

-Kuka haluaisi jatkuvasti parsia sinun sukkiasi, hän sanoi. -Rouva Wallace oli meillä työssä, äiti ja isä maksoivat hänelle palkkaa.

Walter näytti hyvin järkyttyneeltä tästä paljastuksesta.

-Ottiko rouva Wallace siitä rahaa? hän kysyi tyrmistyneenä. -Minä luulin, että hän piti meistä!

-Kakara, sanoi Evan. -Sinä ymmärrät oikein hyvin, mitä äiti tarkoittaa!

-Toivotaan, että talo vuokrataan pian, Faith keskeytti yrittäen johdattaa keskustelua rauhallisemmille urille. -On ikävää asua autiotalon naapurissa.

-Talo on suuri, äiti huomautti. -Ja vuokra siten aika korkea, vaikka ei mitenkään kohtuuton. Harvalla on varaa siihen.

-Se trislaigilainen rouva moitti keittiötä kauhean vanhanaikaiseksi, huomautti Faith, joka toisinaan toimi talon esittelijänä, elleivät äiti tai isä ehtineet.

-Syitä löytää kyllä, jos moittia tahtoo, vastasi äiti. -Herra Wallace uusi keittiön kaapistot, mutta totta on, ettei sinne tule lämmintä vettä.

-Ja eräiden mielestä talo on lapsiperheelle vaarallinen, kun se on niin lähellä rantaa, Faith jatkoi.

-No, minä en tiedä kenenkään hukkuneen tässä, äiti huomautti. -Pihathan on aidattu!

-Ehkä kukaan ei tahdo muuttaa sinne, kun siellä kummittelee, Moira ilmoitti tietäväisenä.

-Mitä sinä höpiset, Grace ärähti. -Ei kummituksia olekaan!

-Niin mutta kun Iona Barclay sanoi isänsä puhuneen talosta, niin Tyra Saunders sanoi, että siellä on tapahtunut kauheita asioita ja siellä kummittelee, ja ettei häntä saisi raahatuksi sinne maksustakaan!

-Höpsis, äiti napautti. -Grace on oikeassa. Kummituksia ei olekaan. Mitä kauheita asioita Tyra sanoi siellä tapahtuneen?

-Jotakin hirvittävää, mutisi Moira vähän nolona, sillä hän oli epäluonteenomaisesti jättänyt tiedustelematta yksityiskohtia. Vaikka ei sitä hevillä tunnustanut, Moira pelkäsi pimeää, ja hänellä oli tavattoman vilkas mielikuvitus. Siksi ajatuskin kummituksista oli saanut hänet karttamaan tuttua ja kotoista naapuritaloa niin pahasti, että hän oli suorastaan juossut sen ohi tullessaan edellisiltana kotiin Ramsaylta Catrinan luota.

-Älä kuuntele typeriä puheita, äiti nuhteli. -Siinä talossa on todella tapahtunut järkyttäviä ja surullisia asioita, joista minä voin kertoa sinulle ilman, että sinun tarvitsee kuunnella Tyran hupsutuksia.

-Muuttavatko Barclayt naapuriin? Evan kysyi kiinnostuneena. -Siitä tulee eri jännää!

-Eri jännää? äiti toisti ja kohotti kulmakarvojaan. -Evan, sinä tiedät, mitä mieltä minä olen tuollaisesta kielenkäytöstä.

-Niin mutta kun siitä tulee eri jännää! Evan virnisti. -Tiesitkö, Grace, että Niall ottaa vastaan vetoja siitä, kumpi räjähtää ensiksi, Gordie vai Axel!

-Mistä sinä puhut, Grace puuskahti ja koetti epätoivoisesti olla punastumatta. -Ei minulla ole Axelin kanssa mitään tekemistä!

-Mistähän minä mahtaisin puhua. Evanin harmaat silmät vilkkuivat niin hilpeästi kuin vain sisartaan kiusaavalla kolmetoistavuotiaalla saattoi.

-Kumpi on voitolla? Walter kysyi ihastuneena. -Paljollako voi osallistua? Minulla on neljännespenny jäljellä kuukausirahastani!

-Walter Mackenzie Fleming, äiti sanoi äänellä, jota isä tapasi sanoa äidin ”opettajattarenääneksi”. -Jätä sisaresi rauhaan — ja sinä myös, Evan. Jos Niall on todellakin noin typerä, minun pitää puhua Eliza-tädin kanssa hänen käytöksestään.

-Minä lähden ulos, Grace tiuskaisi ja nousi pöydän äärestä. -Olen jo lukenut läksyt, äiti.

-Minne sinä menet? Saanko minäkin tulla? Kenen kanssa sinä menet? Joko Axel puhuu sinulle? Moira kimitti niin innostuneena, että Grace käännähti ja näytti sisarelleen kieltä täysin unohtaen arvokkaan viidentoista vuoden ikänsä.

-Grace, äiti sanoi nuhdellen. -Tehän olette kaikki aivan mahdottomia tänä iltana. Minne sinä aiot, Gracie?

Grace nyrpisti suutaan, mutta tiesi, että hän ei voinut jättää vastaamatta.

-Luistinradalle vain, hän mutisi. -Sovimme Beth Cairnin kanssa.

-Minäkin tahdon luistinradalle! huusi Moira innoissaan.

-Oletko sinä lukenut läksysi? äiti tiedusteli. -Ennen sitä ei kukaan lähde yhtään mihinkään.

Grace tiesi tämän äidin säännön, sen tähden hän olikin lukenut omat läksynsä hirmuista vauhtia heti kotiin tultuaan. Nyt hän heitti takin niskaansa, tunki myssynsä ja lapasensa ja kaulahuivinsa taskuihinsa ja sieppasi luistimenterät naulasta. Ennen kuin Moira tai kukaan muukaan ehti edes ilmaista vastalausettaan, Grace oli jo ulkona.

Gracen kiiruhtaessa ulos portista ja ylös katua häntä vastaan tuli joku, joka nosti hattuaan ja sanoi hyvää iltaa.

-Iltaa, Grace sanoi ja niiasi vaistomaisesti. Vasta silmänräpäystä myöhemmin hän tajusi, että se oli ollut Dugald Farlane. Mitä ihmettä postinhoitaja teki rantakadulla?

Ja sitten Grace käsitti, pysähtyi kuin seinään ja kääntyi. Totisesti, herra Farlane meni sisään Koivurannan portista kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia. Oliko hän menossa hakemaan Faithia ulos? Tietysti hän oli menossa hakemaan Faithia ulos! Kotoa! Mitä äiti sanoisi? Osasiko Faith odottaa tätä? Grace tiesi kyllä, että Faith tapasi herra Farlanea säännöllisesti, mutta he olivat yleensä sopineet kohtaamisen jonnekin kaupungille. Milloinkaan aiemmin ei Faithia ollut haettu kotoa.

Grace ei saanut koskaan tietää, oliko äiti sanonut jotakin asiasta ja jos oli, niin mitä. Ensimmäisen kerran Faith ei uskoutunut hänelle, ei, vaikka hän uteli tältä asioita yhtä suoraan kuin Moiralla oli tapana. Mutta sen illan jälkeen herra Farlane alkoi ilmestyä Koivurantaan säännöllisesti useampana iltana viikossa. Hän seisoi keittiön tai olohuoneen kynnyksellä ja keskusteli äidin ja isän kanssa kohteliaasti säästä tai muusta vaarattomasta aiheesta, kunnes Faith oli valmis ja he lähtivät yhdessä luistelemaan tai elokuviin tai tanssimaan tai milloin mihinkin. Eivätkä äiti ja isä enää puhuneet mitään siitä, että Faithin olisi ollut sopimatonta kulkea herra Farlanen seurassa.

Joulu saapui sinä vuonna kuin varkain. Donald ja Archie olivat tulossa pyhiksi kotiin, mutta Stuart ei. Hän kirjoitti, että olisi kyllä mielellään tullut, mutta että oli saanut niin hyvän tarjouksen joulunajan konserttisarjasta Edinburghissa, ettei voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Lisäksi hän voisi viettää joulua isoäidin luona — joka oli selvästikin unohtanut kaiken sen sekamelskan, mitä Stuart oli joitakin vuosia aiemmin saanut aikaan, ja toivottanut vanhimman lapsenlapsensa sydämellisesti tervetulleeksi luokseen — jolla oli edessä ensimmäinen joulu ilman isoisää.

He kaikki tietysti ymmärsivät, että tämä oli Stuartille eduksi, ja että veli nyt sentään oli kotimaassa ja kirjoitti, ja että oli varmaan sekä joulurauhalle että Prinssin mielenrauhalle hyväksi, kun tämä ja Archie eivät olleet yhtä aikaa kotona eikä Prinssi näkisi Fannya. Mutta siltikin tuntui, kuin joulusta olisi jo valmiiksi puuttunut jotakin.

Puuttui siitä muutakin. Vaikka kotona tuoksui vuorotellen puhdistusaineelta ja leipomuksilta, kuten aina ennen joulua, rouva Wallace ei puuhaillut uunin ja siivouskomeron välillä. Äiti oli hermostunut ja kireä, sillä hän tiesi heidän odottavan samanlaisia jouluherkkuja kuin muinakin vuosina, ja lisäksi hänellä ei nyt ollut vähääkään kirjoitusaikaa.

Jopa Faithin keittokurssin kartuttama kokemus ja tyyni rauhallisuus rakoili siinä määrin, että eräänä joulunalusviikon iltapäivänä Grace koulusta palatessaan ehti pihaan parahiksi nähdäkseen, miten keittiön ikkuna aukeni ja koko uunipelli mustiksi palaneine pikkuleipineen heitettiin ulos lumihankeen. Grace seurasi lumoutuneena, miten kuuma pelti upposi lumeen ja mietti ensin, osaisiko piirtää sen, ja sitten hän mietti, pitäisikö hänen sittenkin kääntyä ja ottaa vastaan Gordonin tarjous mennä lukemaan läksyjä tohtorilaan.

Onneksi hän ei sitä kuitenkaan tehnyt. Tunnelma oli kylläkin teepöydässä niin kireä, että edes Walter ei tohtinut meluta vilkaistessaan äitiin ja vanhimpaan sisareensa. Mutta juotuaan kuppinsa tyhjäksi isä rykäisi ja sanoi:

-Mitenkä olisi, Sappho… Me taidamme kaikki kaivata vähän virkistystä.

-Virkistystä? toisti äiti. -Virkistystä! Älä tule puhumaan minulle joulun alla mistään virkistyksestä!

-Shh, isä sanoi, aivan kuin olisi rauhoitellut villiintynyttä hevosta. -Menkääpä lukemaan läksynne, lapset. Jos olette valmiit tunnissa, ehdimme kaikki elokuviin.

-Elokuviin? äiti pärskähti. -Oletko sinä hullu! En minä jouda mihinkään elokuviin.

-Vai niin, sanoi isä. -Sepä on harmillista. Luulin, että tahdot nähdä Ruthin äänifilmin.

Hiljaisuus, joka pöydän ympärille laskeutui, oli hetken aivan aavemainen. Sitten he alkoivat kaikki puhua yhteen ääneen. Ruthin äänifilmi? Mutta oliko se jo nähtävissä? Kuka oli katsonut elokuvailmoituksia?

Ilmeni, että sitä ei ollut juuri nyt tehnyt kukaan muu kuin isä, joka meni hakemaan sanomalehden ja näytti elokuvateatterin ilmoitusta. Blumenthal-yhtiön uusin elokuva oli kuvattu paitsi äänen kanssa, myös väreissä, ja sen ensi-ilta Fort Williamin elokuvateatterissa olisi sinä iltana.

-Mutta… Äiti haukkoi henkeään aivan koomillisesti. -Duncan, siellä on puoli kreivikuntaa! Eihän sinne saa lippuja enää näin myöhään!

Isä kumartui ja suuteli jauhotahraa äidin poskessa.

-Ewan soitti minulle viime viikolla ja kertoi, että on saanut kelat kääntäjältä ja aloittaa esitykset tänään, isä sanoi. -Samalla hän tiedusteli, haluammeko varata liput ensiesitykseen. Minä otin parhaat paikat.

-Duncan Fleming! äiti puuskahti, aivan kuin isä olisi tehnyt jotakin väärää. -Etkä puhunut minulle mitään!

-En tohtinut, kun sinä olet ollut viime aikoina hieman… Isä epäröi. -No, kuten sanoin, me taidamme olla kaikki virkistyksen tarpeessa. Mutta nyt en oikein tiedä, tuleeko tästä mitään, kun te kaikki vain istutte paikoillanne! Läksyjen pitää olla luettuna, ennen kuin lähdemme.

Koskaan ei Koivurannan yläkerrassa ollut luettu läksyjä sellaisella tarmolla ja niin keskittyneesti kuin sinä iltana. Ja niinpä he tuntia myöhemmin kävelivät halki kirpeän pakkasillan kohti elokuvateatteria — äitikin, jonka mutina kaikista tekemättömistä töistä oli hiljentynyt hiljentymistään, kunnes hän nyt aivan säteili odotettavissa olevan ilon edessä.

Elokuvateatterin ovella oli todellakin jono toiveikkaita ihmisiä pyrkimässä sisään näytökseen. Koska kyseessä oli ääni- ja värifilmi, lipunhinnat olivat tavallista korkeammat, mutta se ei tuntunut nyt ketään häiritsevän. Grace tunsi hupsua ylpeyttä, kun isä johti heidät jonon ohi ovelle ja herra Irvine päästi heidät sisään muiden nenän edestä. Jonosta kuului mutinaa, mutta niin hiljaa, ettei Grace saanut sanoista selvää. Oh, kaikki eivät olleet niin viisaita kuin isä, joka oli varannut paikat etukäteen!

Gracen mielikuvat Ruthista perustuivat oikeastaan lähes kokonaan juuri elokuviin. Hän oli ollut hyvin pieni, kun tämä oli lähtenyt Felixin mukana Berliiniin, ja Ruthin ainoasta vierailusta kotona oli jo useampi vuosi. Niinpä Ruth oli hänelle ennemminkin mykkä mustavalkoinen sankaritar valkokankaalla tai kirjeiden mukana tulleissa valokuvissa kuin lihaa ja verta oleva perheenjäsen.

Mutta kun elokuvan alkutekstit olivat pyörineet loppuun ja varsinainen tarina alkoi, Grace hengähti syvään. Ja hän näki, miten äiti puristi isää kädestä niin, että hänen rystysensä olivat aivan valkoiset, ja miten Faithin silmissä oli kyyneliä.

Sillä sehän oli Ruth! Hänen äänensä oli niin tuttu, kuin se olisi juuri eilen kuulunut Koivurannan keittiössä, vaikka hän puhuikin vierasta saksan kieltä, niin että vuorosanat oli pitänyt kirjoittaa englanniksi kuvan alareunaan. Ja hänen piirteensä näyttivät värifilmissä aivan toisenlaisilta kuin mustavalkoisessa, niin tutuilta myös. Gracesta tuntui, kuin hän olisi yhtäkkiä ollut taas pikkulapsi, turvallisessa pikkulapsen maailmassa, johon kuului Ruthin ääni ja tämän silmien vihreys.

Äiti itki hiljaa melkein koko elokuvan ajan, niin että hän ei varmastikaan tullut tietämään juonesta juuri mitään. Ei sillä, että Gracekaan olisi siitä paljon tiennyt. Hän aivan ahmi Ruthia niin silmillään kuin korvillaan ja odotti herkeämättä niitä kohtauksia, joissa tämä esiintyi. Vastanäyttelijänä ei ollut tällä kerralla Felix vaan joku muu, ja vaikka mies oli komea ja sankarillinen, tietysti, hän ei ollut Gracesta vähääkään kiinnostava. Hehän olivat tulleet katsomaan Ruthia!

Evan ja Walter ja Moira eivät tietysti muistaneet Ruthista sitäkään vähää kuin Grace, ja he seurasivat ennemminkin elokuvan jännittäviä käänteitä, joihin liittyi erittäin salaisia hallituksen asiapapereita, väärinkäsityksiä rakastavaisten välillä, kiero englantilainen vakooja, hengenvaaraan joutuva sankaritar, urhoollinen sankari ja muita tämänkaltaisten elokuvien vakiokalustoa.

Filmi oli tehty hyvin kaikella tavalla, ja oli aivan ihmeellistä, kun tosiaankin huoneet ja ulkonäkymät olivat lähestulkoon luonnollisessa värissä, ja kun puheen lisäksi askeleet, puhelimen sointi, ovikello, kirjan sivujen kahina välittyi teatterisaliin, aivan kuin he olisivat eläneet filmissä mukana. Ampumakohtauksissa laukaukset kajahtivat niin lähellä, että sieltä täältä katsomosta kuului pieniä pelästyneitä äännähdyksiä. Ewan Irvine oli uusinut elokuvalaitteistonsa edellisenä kesänä juuri äänielokuvia ajatellen, sillä hän oli sanonut, että niissä oli filmialan tulevaisuus.

Grace koetti painaa mieleensä niin monta kuvaa kuin mahdollista. Jospa hän voisi kotona piirtää jonkin kohtauksen, sellaisen tietysti, missä oli Ruth, ja antaa kuvan äidille joululahjaksi! Hän oli harkinnut jo aiemmin kuvan tekemistä jostakin Ruthin lähettämästä valokuvasta, mutta tämähän oli aivan toista. Jos hän vain muistaisi kaikki sävyt oikein, ja osaisi toistaa ne! Ehkä kannattaisi käyttää ennemmin vesivärejä kuin värikyniä? Niillä sai pehmeämpiä varjostuksia.

Kun tarina sai onnellisen lopun ja sankaripari toisensa ja valot syttyivät saliin, yleisö heidän ympärillään alkoi tavalliseen tapaan napittaa takkejaan ja koota karamellipapereitaan suurella hälinällä. Mutta he istuivat paikoillaan aivan hiljaa, kuin yhä tuon kummallisen lumouksen vallassa, jonka vain Ruth osasi luoda. Edes Walter ei alkanut meluta, vaikka oli joutunut olemaan yhdessä paikassa puolitoista tuntia.

-Se… se… äiti lopulta sopersi ja niisti nenänsä. -Hyvä tavaton, Duncan. Aivan kuin hän olisi ollut tässä!

-Ääni ei toistunut aivan oikein, isä sanoi rauhallisesti, kuin olisi arvostellut äänilevyä, -mutta kyllä sen tunnisti. Pahemmin puhelin joskus särkee. Tyttö taitaa puhua täydellistä saksaa nykyään, vai mitä sinä sanot?

-Aivan sama, vaikka hän olisi puhunut kiinaa, äiti mutisi ja tunki useamman käytetyn nenäliinan käsilaukkuunsa. Hän oli selvästikin osannut varautua tähän kokemukseen. -Voi, kunpa hän tulisi käymään! Vaikka tietysti hän ei nyt voi — Daniel on niin pieni…

Äidin puhe haipui mutinaksi, aivan kuin hän olisi koettanut rauhoittaa itseään epämääräisellä höpinällä. Grace näki, että isäkin niisti nenänsä ja yskäisi vähän, ikään kuin olisi ollut vilustunut, vaikkei varmastikaan ollut.

He osuivat ulko-ovelle yhtä aikaa Bobby-tädin ja Neil-sedän kanssa. Edellisen silmistä näki, että hänkin oli itkenyt.

-Voi! Bobby-täti huudahti ja puristi äitiä käsivarresta. -Eikö se ollut ihmeellistä! Hän oli aivan kuin tässä lähellä — kuten ennen! Minun pitää kirjoittaa hänelle tänä iltana.

-Nykytekniikalla saadaan kaikenlaista aikaan, Neil-setä mutisi ja katsoi kelloaan. -Se kesti pidempään kuin odotin. Mennään nyt, Bobs, minulla on vielä töitä.

Bobby-täti näytti siltä, kuin olisi tahtonut jäädä puhelemaan äidin kanssa, mutta huokasi vähän, nyökkäsi ja hymyili heille kaikille ja seurasi Neil-setää. Äiti ja isä vilkaisivat toisiinsa tavalla, jota Grace ei aivan ymmärtänyt, vaikka hän tiesikin, että jostakin syystä Neil-setä ei ollut kovin kiinnostunut mistään, mikä koski Ruthia.

-Kas niin, olihan se mielenkiintoista. Rouva Saunders oli ilmestynyt jostakin ja nyki hansikkaita käsiinsä hiukan kiukkuisin liikkein. -Vaikka tietysti on hirveän ikävää, että hän joutuu puhumaan tuota kauheaa saksaa. Ei sillä, että Ruth paran ääni olisi muutenkaan oikein edukseen. Monet mykkäfilmin tähdethän ovat nyt jäämässä paitsioon, kun kukaan ei siedä kuulla heitä.

-Hyvänen aika! Brenda-täti tuli Edinan kanssa heidän perässään. -Ruthilla on aina ollut aivan tavattoman miellyttävä ääni. Eikö se ollutkin niin, että hän on jo kauan tehnyt kuunnelmarooleja ja pitänyt lausuntailtoja Saksan yleisradiossa? Se on melkoinen temppu, kun ajattelee, että hän puhuu vierasta kieltä.

-No sen kyllä huomasi, sen verran kankeasti kaikki kävi, rouva Saunders tuhahti. -Ja tuo värifilmi on aika julmaa. Miten vanha Ruth nyt onkaan, viidenneljättä? Toivottavasti hän ymmärtää pian jättää sankaritarroolit nuoremmille. Ei mikään ole niin noloa kuin vanheneva tähti, joka ei huomaa itse vuosien kulumista. Minä en tietysti sano mitään, mutta joku voisi huomata noista värillisistä lähikuvista, että hänen ihonsa ei ole enää sama kuin ennen.

-Älä nyt ole hupsu, Shona, nauroi Brenda-täti. -Ruth on mielestäni entistä suloisempi!

-Suloisempi? toisti rouva Saunders. -No, jos nyt haluaa sellaista sanaa käyttää. Mehän tiedämme, ettei tyttö parka ole koskaan ollut häävisen näköinen. Mutta minun pitää nyt mennä, meillä ei ole tosiaankaan varaa eikä aikaa juoksennella koko perheen voimin elokuvissa.

Hän marssi tiehensä, ja Brenda-täti ja isä kääntyivät molemmat katsomaan äitiä.

-Mikset sinä sanonut mitään, Bet? Brenda-täti puuskahti. -Annat hänen seistä siinä puhumassa törkeyksiään!

-Oletko sinä kipeä? isä kysyi huolissaan. -Odotin koko ajan, millä tällä kertaa vaiennat hänet!

-…yhdeksänkymmentäyhdeksän, sata, mutisi äiti. -Minä sanoin eilen Moiralle, että hänen pitää suuttuessaan laskea sataan, ennen kuin päästää kiukkunsa valloilleen. Valitettavasti muistin sen, kun Shona alkoi puhua.

-Laskitko sinä todella, äiti? Moira kysyi ihastuneena. -Sata on kyllä kauhean paljon.

-Kun Shona Saunders on kyseessä, tuhatkin olisi liian vähän, äiti napautti, sitten hän nosti käden suulleen. -Hyvä tavaton, minä en tarkoittanut sitä. Moira, katsokin, ettet toista tuota Tyran kuullen!

-Saanko minä toistaa, jos sanon, että viisisataa olisi liian vähän? Moira tiedusteli.

Grace ei enää kuullut, mitä äiti tähän sopuisaan ehdotukseen vastasi. Hän oli nähnyt, että Axel ja Maisie tulivat ulos teatterista. Maisie ei havainnut Gracea, mutta Axel vilkaisi häneen ja nakkasi niskaansa ja otti Maisieta kädestä. Ja yhtäkkiä Gracea harmitti aivan hirvittävästi se, että hän seisoi siinä kuin mikäkin pikkulapsi äidin ja isän ja sisarusten kanssa, eikä ollut esimerkiksi Gordonin seurassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti