perjantai 20. marraskuuta 2015

69. Kun on siivet ja osaa lentää

Takkatulen valo häilähteli seinillä ja sai joulukuusen hopealameet kimaltelemaan ihmeellisellä tavalla. Suuren salin nurkat jäivät hämärään, sillä Rob-eno oli sammuttanut sähkövalon Anna-tädin vastustuksesta huolimatta.

-Jouluna minä en halua muistaa, että meillä on sähkö, hän oli sanonut.

Grace oli samaa mieltä kuin eno. Jouluna kuului olla hämyisää ja vähän salaperäistä, vaikka tietysti olisi ollut helpompi piirtää, jos olisi voinut olla kirkkaassa valossa. Mutta toisaalta hän saattoi nyt syyttää hämäryyttä siitä, että istui jalat ristissä puoleksi joulukuusen takana ja vain tuijotti luonnoslehtiötä sylissään.

Oli tapaninpäivä, äidin ja isän hääpäivä ja Jamie-enon ja Flora-tädin hääpäivä, ja he olivat jouluvierailulla Kuusikukkulalla.

-Kolmenkolmatta vuotta, äiti oli puuskahtanut puoleksi kauhuissaan äsken lounaspöydässä. -Meillä on kohta hopeahäät! Ja minä kun olen aina ajatellut, että vanhoilla ihmisillä on hopeahäät.

-Kiitos, oli Flora-täti vastannut hilpeästi. -Ehkä muistat, että meillä oli hopeahäät jo neljä vuotta sitten! Enää parikymmentä vuotta, ja vietämme kultahäitä. Mitäs siihen sanot?

-Minä en viitsi edes osallistua keskusteluun, isoäiti oli huomauttanut, ja kaikki olivat alkaneet nauraa, sillä isoäidin ja isoisän kultahäistäkin oli jo vuosia.

Grace huokasi itsekseen. Hän olisi toivonut, ettei joku olisi koko ajan puhunut häistä tai muusta romanttisesta. Jollakin tavalla tämä joulu oli tuntunut tavattoman ikävältä, eikä hän halunnut itselleenkään tunnustaa sen johtuvan siitä, että Axel ei edelleen ollut häntä näkevinään.

Grace oli äidille sanonut olevansa varmaan vilustumassa, kun oli tullut kotiin Maisie Armstrongin joululoman alkamisen kunniaksi pitämistä kutsuista jo yhdeksän jälkeen — huolimatta Gordonin suuresta harmista — ja valitellut särkevää nilkkaa, kun Gordon oli tullut seuraavana päivänä hakemaan häntä luistinradalle. Lomalle saapunut Archie, josta tuntui syksyn aikana tulleen oudon tarkkanäköinen, oli takanapäin todennut Gracen terveydentilasta huolestuneelle äidille, että aivan varmasti Gracella oli särkyä, mutta ei totisesti nilkassa.

Tätä Grace ei onnekseen tiennyt kyyhöttäessään nyt joulukuusen turvissa Kuusikukkulan suuressa salissa. Hän olisi voinut liittyä nuorempien serkkujen parveen, joka yläkerran aulassa ”selvästikin koettaa, miten paljon tämä vanha talo vielä kestää”, kuten isoisä sanoi, tai Faithin ja muiden vanhempien serkkujen syvällisiin keskusteluihin Charleyn ja Nedin huoneessa. Mutta hän oli mieluummin yksin, eikä kukaan onneksi ollut tullut patistamaan häntä ”muiden nuorten pariin” tai ”leikkimään lasten kanssa”. Ainoastaan pieni Elliot Murray oli löytänyt tiensä kuusen suojiin ja käpertynyt hetkeksi Gracen kylkeen ihailemaan vanhojen lasipallojen hiljaista pyörähtelyä ilmavirrassa.

Isoisä ja isä ja sedät ja enot olivat menneet kirjastoon. Äiti ja isoäiti ja tädit istuivat salissa ja puhuivat siitä mistä aina: lapsistaan ja näiden tekemisistä. Tai tietystikään isoäiti ei puhunut lapsistaan — nämähän olivat melkein kaikki koolla — vaan kyseli sen sijaan vuorotellen kaikista lapsenlapsistaan.

Grace mietti, millaista olisi istua tuossa seurassa, jos ei olisi lapsia. Yhtäkkiä hän tajusi, että Rose-täti ei puhunut niin paljoa kuin muut, vaikka hän varmasti olisi voinut ylpeillä Millyn loistavalla koulumenestyksellä enemmän kuin Mary-täti Ranaldin hyvillä arvosanoilla. Ja aina välillä äiti vilkaisi Rose-tätiin, varsinkin silloin, kun Mary-täti ja Annie-täti olivat oikein vauhdissa, ja he hymyilivät vähän toisilleen.

Niin, äiti ja Rose-täti olivat ainoat, jotka ”kuvittelevat olevansa parempia kuin muut, kun heille ei kelpaa tavallinen elämä”, kuten Annie-täti oli sanonut, kun Jennie-täti oli kehunut jotakin äidin kertomusta ja Eliza-täti kysellyt Rose-tädin klinikasta.

Yhtäkkiä siinä joulukuusen suojassa Grace tajusi, ettei hänellekään kelvannut ”tavallinen elämä”. Hän ei tahtonut vain mennä naimisiin ja istua kahdenkymmenen vuoden kuluttua jonkun salissa puhumassa lapsistaan. Hän piti kovasti lapsista, ja varmaan olisi mukavaa, jos niitä olisi, mutta hyvänen aika, pitihän ihmisellä nyt muutakin puhuttavaa olla! Ehkä hän sitten kuvitteli olevansa parempi kuin muut, mutta…

Grace puristi luonnoslehtiötä rintaansa vasten. ”Sinulla on lahjoja”, olivat niin monet sanoneet hänelle, äiti ja isä ja Stuart ja Axel — vaikka hän ei tahtonut nyt ajatella Axelia — ja Rob-eno ja Jamie-eno. Olisiko se mahdollista? Voisiko se olla?

Grace ei koskaan unohtanut sitä hetkeä. Aivan kuten äiti oli sanonut, jokin kuori murtui, ja esiin tuli kaikki ihana ja kaunis. Yhdessä ihmeellisessä silmänräpäyksessä elämä, joka oli koko syksyn tuntunut niin harmaalta, maailma, joka oli ollut niin arkinen ja vailla kaikkea jännitystä ja romantiikkaa, tuntui räjähtävän täyteen värejä — aivan kuin Grace olisi katsonut tähän asti mustavalkoista elokuvaa ja se olisi yhtäkkiä muuttunut värifilmiksi.

Hänhän lopettaisi koulun keväällä, ja sen jälkeen hän voisi tehdä mitä tahtoisi. Äiti ja isä olivat sanoneet, että hänen pitäisi opiskella taidealaa, ja hän tekisi sen. Hän pyrkisi taideakatemiaan. Ehkä hän hankkisi piirustuksenopettajan tutkinnon, ehkä ei — sen näkisi sitten. Mutta hän lähtisi täältä ja käyttäisi hyväkseen kaiken opin, mitä saattaisi saada, ja hän tekisi työtä yhtä ankarasti kuin Stuart kehittyäkseen ja tullakseen yhä paremmaksi, ja ennen kaikkea hän päättäisi itse mitä elämällään tekisi.

Ja kahdenkymmenen vuoden kuluttua hän istuisi ehkä jonkun salissa ja saattaisi puhua lapsistaan, mutta vain sen tähden, että tahtoi juuri sillä hetkellä puhua heistä, eikä sen tähden, ettei hänen omassa elämässään olisi mitään puhuttavaa!

Gracesta tuntui, kuin huone olisi yhtäkkiä ollut aivan liian kuuma ja tukahduttava. Miten hän saattoi istua tässä, kun koko maailma oli auki, kun kaikki oli mahdollista, kun valtava seikkailu nimeltä elämä odotti häntä! Ja hän ryömi kuusen takaa ja hypähti pystyyn ja juoksi salin halki välittämättä vähääkään Annie-tädin puuskahduksesta:

-Hyvä tavaton, onko tyttö istunut tuolla koko ajan! Sinä et varmaankaan ole muistanut kasvattaa lapsiasi tietämään, miten rumaa salakuuntelu on, Betty.

Salakuuntelu! Aivan kuin Gracea olisivat vähääkään kiinnostaneet tätien ikävät, arkiset asiat, kun hänellä oli siivet ja hän osasi lentää! Tyttö sieppasi takkinsa eteisen täyteen ahdetusta naulakosta ja syöksyi ulos ovesta ja alas kuistin portaita. Hän juoksi pihan halki ja hyppäsi yli veräjän ja jatkoi juoksuaan syvemmälle Keijulehtoon, vaikka lumeen tallaantunut polku oli kapea ja epätasainen.

Päästessään vihdoin suuren kuusen luo, jonka valtavat oksat olivat niin korkealla ja niin leveät, ettei niiden suojassa ollut juuri lainkaan lunta, Grace lakkasi juoksemasta. Mutta hän ei kyennyt pysähtymään, vaan tanssi kuusen ympäri yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes lopulta ei enää pysynyt jaloillaan. Hän tuupertui kuusen juurelle, makasi selällään kylmässä maassa, tuijotti ylös ikivihreiden oksien välistä pilkistävälle taivaalle ja nauroi ja itki yhtä aikaa.

Tulevaisuus! Mahdollisuudet! Lahjat! Hänellä oli ne kaikki! Hän saattoi tehdä mitä tahtoi! Hän saattoi pyrkiä mihin tahtoi! Kukaan ei voinut estää häntä! Kukaan ei voinut sanoa, ettei hänestä olisi siihen! Hän voisi tehdä aivan mitä tahansa, sillä hän oli nuori ja maailma oli hänelle auki!

Vaikka Gracen sielu leijui jossakin kuusenlatvan yläpuolella, hänen ruumisparkansa oli kuitenkin maallisten lakien sitoma, ja vähän ajan kuluttua sitä alkoi palella. Yhä hengästyneenä ja itsekseen tirskuen hän nousi istumaan ja pyyhki pois kyyneleitä kasvoiltaan. Miten hän saattaisi mennä takaisin ja koettaa olla, kuin ei mitään olisi tapahtunut, kun hänelle oli näytetty, mitä oikea elämä oli?

Samassa Grace kuuli puhetta polulta, jota pitkin oli äsken juossut. Sen täytyi olla joku suvusta, koska polku tuli suoraan Kuusikukkulan puutarhasta, ja hän mietti hetken, ryömisikö esiin vai pysyisikö piilossa. Todennäköisesti hänen ulkonäkönsä ei ollut erityisen siisti kaiken tämän riehumisen jäljiltä, mutta toisaalta olisi hupsua piileskellä kuin Moira tai Leslie tai joku muu pikkulapsista.

Grace nousi pystyyn ja ravisteli neulasia ja sammaleita vaatteistaan pujahtaakseen kaikessa viattomuudessa polulle, ikään kuin olisi ollut vain yksikseen kävelemässä ja nauttimassa joulukuun hämärtyvästä iltapäivästä. Mutta ennen kuin ehti astua oksien alta, hän kuuli tytön äänen kysyvän:

-Mistä sinä oikein tahdot puhua, Don, kun tuot minut tänne asti?

Se oli Milly. Ja Donald vastasi:

-En minä oikeastaan tahdo puhua yhtään mistään.

Jokin hänen äänessään sai Gracen tajuamaan, että nyt oli huonoin mahdollinen hetki pikkusisaren tupsahtaa esiin. Mutta sittenkään hän ei malttanut olla taivuttamatta varovasti sivuun kuusen vieressä kasvavan villiruusupensaan oksia ja kurkistamatta polulle.

Ja kun hän näki Donaldin — veljensä Donaldin, jonka päässä piti olla vain voimahihnoja ja hammasrattaita — pitävän Millyn lapasten peittämiä käsiä omissaan ja suutelevan tätä hiukan ujostellen, sekin tuntui vain sopivan tähän ihmeelliseen päivään, jolloin mahdoton tuli mahdolliseksi.

-Donald, Milly mutisi lopulta puoleksi nuhdellen, puoleksi ihastuneena, -mitä sinä…

-Pidäthän sinä minusta? Donald kysyi.

-Pidän tietysti!

-Pidäthän enemmän kuin kenestäkään muusta? Sillä… minä en pidä kenestäkään muusta niin kuin sinusta!

-Pidän, Milly sanoi ja kohotti kapeita kasvojaan. Ja Donald veti hänet syliinsä varovasti, kuin hän olisi ollut hyvin herkkä elektroninen laite, ja suuteli häntä uudelleen.

Jos Grace olisi nähnyt tämän kaiken vain tuntia tai kahta aiemmin, eläessään vielä mustavalkoista elokuvaa, hän olisi masentunut täysin. Milly oli hänen ikäisensä, ja tällä oli jo ihailija — vaikka se nyt sitten olikin Donald, jota ei ehkä voinut pitää varsinaisena romanttisen sankarin esikuvana. Millyllä, joka ei ollut edes yhtään sievä, ja joka oli vielä ulkomaalainenkin!

Mutta nyt, kun elämä oli täynnä värejä, kun Gracella oli siivet ja hän osasi lentää, kaikki tuntui vain ihmeelliseltä ja ihanalta. Ajatella, että Milly ja Donald todella pitivät toisistaan noin paljon! Ajatella, että joku saattaisi pitää hänestäkin, Gracesta, noin paljon! Hän ei ajatellut ketään erityistä, hän ei tahtonut nyt ajatella ketään erityistä. Hän halusi vain nauttia siitä ihmeellisestä totuudesta, että rakkautta oli olemassa, ja että kaikki oli mahdollista.

Milly ja Donald jatkoivat matkaansa selvästikin aikomuksenaan kävellä kylään ja takaisin ennen teetä, ehkä piipahtaakseen isosetä Geordien ja isotäti Annien luona, ja Donald piti Millyn kättä lujasti omassaan. Grace kurkisti heidän peräänsä kuusen oksien alta myhäillen kuin hyväntahtoinen keijukainen, jolla oli vielä hiukan oksanpätkiä ja sammalia punaisissa hiuksissaan.

Vasta ollessaan aivan varma, ettei mitään ikäviä yhteentörmäyksiä enää tulisi, tyttö pujahti polulle ja juoksi takaisin puutarhan portille. Siellä hän ravisteli itsestään loput todisteet metsäretkestään, ennen kuin avasi veräjän sievästi ja pujahti puutarhaan — se nyt puuttuisi, että Annie-täti näkisi hänet hyppimässä aidan yli! Äiti oli takanapäin sanonut, että Annie-täti muistutti nykyisin ”huolestuttavassa määrin kaikkia suvun tätejä”, millä hän tarkoitti omien enojensa puolisoita. Mutta sittenkään Grace ei voinut olla tanssimatta hiukan matkalla takaisin sisälle.

Tuo ihmeellinen tapaninpäivän kirkkaus jatkui seuraavinakin päivinä. Tavalliset asiat tuntuivat iloisilta ja hauskoilta, ja harmilliset asiat tuntuivat vain hiukan ikäviltä. Gracea melkein pelotti, niin erilaista kaikki oli, ja niin eri tavalla hän kaikkeen suhtautui. Mutta miksi hän olisi istunut murjottamassa elämän arkisuutta, kun mitä tahansa jännittävää saattoi olla odottamassa vain kulman takana!

Niinpä hän vain nauroi Niall-serkkunsa vedonlyöntipuuhille ja iloitsi saadessaan Coran joululomasta huolimatta toisinaan mukanaan luistinradalle ja nautti kotiin tulleiden veljiensä seurasta ja vietti herkullisia hetkiä Bobby-tädin kahvilassa milloin Janen tai Bethin, milloin Gordonin kanssa. Hän oli niin toiveikas ja hilpeä, että muutaman kerran jopa soitti Maisielle pyytääkseen tätä mukaansa johonkin hauskuuteen Axelista välittämättä. Tosin myönnettävä oli, että Grace tunsi hienoista helpotusta, kun Maisie ei yhdelläkään kerralla päässyt mukaan.

Ja kun uudenvuodenaatto saapui, Grace teki jotakin, mitä ei ollut todellakaan ajatellut tekevänsä.

-Anne Barclay soitti, äiti sanoi lounaspöydässä. -Hän toivoo, että menisimme sinne illansuussa — ”sinä ja Duncan ja niin monta lapsista kuin mukaan tahtoo lähteä”, kuten hän asian ilmaisi. Heillä on hääpäivä.

-Minä muistan kyllä, että heillä on hääpäivä, isä sanoi. -Illansuussa? Se kai tarkoittaa, ettemme viivy kovin myöhään? Fergus sanoi, että olemme tervetulleita heille ottamaan uutta vuotta vastaan.

-Ei ole tarkoituskaan viipyä kauan. Äiti nyökkäsi päätään ja näytti iloiselta kaikkien tulevien huvitusten vuoksi. -He ovat kutsuneet muitakin, eikä asuntoon sovi kerralla kovin paljon väkeä. Heillä on ennemmin avoimet ovet kuin varsinaiset kutsut.

-Taloasia ei kai sitten ole edennyt? kysyi isä.

-Annen mukaan kokonainen talo ”vain meille neljälle” olisi ”pöyristyttävää tuhlaavaisuutta”.

Isä hymähti.

-”Äiti ei hyväksy”, hän totesi kuin puoleksi itsekseen.

-No, äiti jatkoi sitten reippaasti, -kuka tulee mukaan Barclaylle?

-Minä! huusi Moira ja pompahteli tuolillaan. -Iona on saanut joululahjaksi monta uutta kirjaa, enkä minä ole vielä nähnyt niitä!

-Minä menen Dugaldin kanssa hotellille, sanoi Faith, aivan kuin olisi ollut maailman luonnollisin asia, että hän lähti ulos Dugald Farlanen kanssa — kuten se alkoi perheessä ollakin.

-Minulla on muuta, Donald sanoi viattomasti, ja Grace tirskahti itsekseen. Hän arvasi, että Donald oli pyytänyt Millyn samaiseen hotellin uudenvuodenjuhlaan.

-Minä voin tulla, Archie sanoi sen näköisenä, kuin olisi ollut aivan sama, missä hän nyt sattuisi uudenvuodeniltaa viettämään. -Mutta menen sitten myöhemmin elokuviin.

Grace huomasi, että äiti ja isä vilkaisivat pikaisesti toisiinsa, ja huokasi itsekseen. Archie parka — ja Fanny parka, joka viettäisi uutta vuotta kotonaan kuin mikäkin pikkutyttö, kun Faithkin oli juhlimassa muualla!

-Minä menen Niallin kanssa pelaamaan jääpalloa, sanoi Evan, -mutta minä tulen kyllä illalla tohtorilaan.

-Jos minä tulen mukaan, Walter sanoi silmät kiiluen, -näyttääkö Adam-setä meille apteekin myrkkykaappia?

-Ei, sanoi isä, -voin vakuuttaa sinulle, poikani, ettei näytä.

Walter työnsi alahuulensa pitkälle, sitten hän kohautti olkapäitään.

-Minä taidan mennä jo tohtorilaan Torquilin luo, hän sanoi. -Vaikka Anne-täti on eri jehu tekemään piirakoita.

-Walter, äiti sanoi nuhdellen, -älä käytä tuollaista kieltä!

-Niin mutta kun hän on! Walter sanoi hämmästyneenä siitä, että oli saanut moitteita lausumastaan suuresta kohteliaisuudesta.

-Entä sinä, Grace? isä sitten kysyi.

-Kyllä minä voin tulla, Grace sanoi aivan rauhallisesti.

-Oletko sinä hullu! Moira huusi. -Axel ei puhu sinulle!

-Eihän minunkaan tarvitse puhua hänelle, sanoi Grace huvittuneena. -Voin keskittyä vaikka piirakoihin ja Ionan uusiin kirjoihin.

-Minun pitää sanoa tästä Niallille, Evan mutisi hämmentyneenä. -Vedonlyöntisuhde taisi juuri muuttua!

Äiti yskäisi lautasliinansa suojassa.

-Älkää kiusatko sisartanne, hän sanoi sitten moittivasti. -Minä luulin, että Gordon oli pyytänyt sinua hotellille, Gracie.

-Niin hän onkin, sanoi Grace. -Mutta minä en vielä tiedä, menenkö. Voin aivan hyvin tulla ensiksi apteekille.

-Kappas, sanoi Archie, joka osoitti ensimmäisen kerran koko keskustelun aikana aitoa mielenkiintoa, -tässä naapurustossa on siis muitakin, jotka tahtovat pitää useampia saaliita lieassa yhtä aikaa!

-Arch, isä sanoi puoliääneen ja rypisti kulmiaan, mutta Archie vain hymyili vähän vinosti.

Grace ei antanut sen häiritä itseään. Tässä ihmeellisessä tulevaisuudenuskon tilassa, joka häntä oli tapaninpäivästä alkaen kannatellut, hän ei antanut minkään häiritä itseään.

Ei Faithin, joka piti hänelle aikamoisen saarnan siitä, miten tyttö ei saanut koskaan tyrkyttää itseään — aivan kuin lähtemällä äidin ja isän kanssa apteekille Grace olisi tehnyt niin — ja nakkeli loukkaantuneena niskojaan mutisten jotakin lapsellisuuksista, kun Grace muistutti häntä erinäisistä pastori Torraniin liittyvistä seikoista. Ei Moiran, joka aivan kiehui uteliaisuudesta kaiken tämän jännittävän vuoksi. Ei Archien, joka koetti näyttää siltä, kuin ei mikään olisi häntä koskettanut, mutta jonka täytyi ajatella edellistä vuodenvaihdetta (ja se sai Gracenkin hiukan surumieliseksi).

-Sinä olet kyllä aika sievä ollaksesi punatukkainen, huomautti Moira, joka seurasi keskittyneesti sisartaan tämän kammatessa pitkiä kiharoitaan. Grace oli alkanut pitää tukkaansa yhdellä paksulla palmikolla niskassa, se ei tuntunut yhtä lapselliselta kuin kaksi lettiä. Nyt hän hetken mielijohteesta kiepautti tuon yhden palmikon kruunuksi päänsä ympäri. -En minä ihmettele, jos Gordon ja Axel tappelevat sinusta!

-Älä nyt ole typerä, Grace sanoi nauraen. -Ei kukaan tappele minusta! Mehän olemme kaikki vielä lapsia.

-Oletko sinä koskaan ajatellut värjätä tukkaasi? tiedusteli Moira, joka oli viime viikkoina ahminut kaikki kuusi Anna-kirjaa ja oli melkein harmissaan omista kultaisista kiharoistaan.

-En, sanoi Grace. -Varsinkaan vihreäksi.

-Mutta ajattele, että Gordonista tulee lääkäri, niin kuin Gilbert Blythesta, Moira jatkoi lannistumatta. -Silloin sinä olet niin kuin Anna, kun menet naimisiin hänen kanssaan!

-Kuka sanoo, että minä menen naimisiin Gordonin kanssa! Grace tarkasteli huoneen pienestä peilistä olemustaan.

Hän oli tuntenut kiusausta pukeutua siihen vaaleanvihreään iltapukuun, joka oli ommeltu Fannyn ja Faithin juhliin, mutta tullut järkiinsä. Se sopisi hotellille, jos hän lähtisi juhlimaan Gordonin kanssa, mutta iltapäivävierailulle se oli liian hieno. Tummanvihreästä tartanikankaasta ommeltu villaleninki, jossa oli pienet valkeat kaulukset ja kalvosimet ja jota hän käytti talviaikaan kirkossa, sai kelvata.

-Etkö sinä sitten mene? Mikset? Moiran hämmästyneet kasvot pilkistivät hänen pyhäpukunsa kaula-aukosta, sillä hän oli vihdoin havahtunut itsekin vaihtamaan vaatteita kyläilyä varten.

Pöydän äärestä, jossa Faith istui kiertämässä vastapestyä tukkaansa papiljottien ympäri hyvin keskittyneesti, kuului pieni vahingoniloinen tirskahdus, mutta Grace nauroi vastaan.

-Ehkä minä en mene naimisiin kenenkään kanssa! hän ilmoitti. -Minä aion opiskella.

Nyt Faithkin nosti silmänsä pöytäpeilistään.

-Opiskella? hän toisti.

-Rupeatko sinä opettajattareksi, kuten äiti? uteli Moira.

-En minä tiedä miksikä minä rupean. Mutta aion… Grace veti syvään henkeä. Nyt hän sanoisi sen ensimmäisen kerran ääneen varmana päätöksenä. -Minä aion pyrkiä taideakatemiaan.

Sisaret tuijottivat häntä, Moira vasta puoliksi pyhäleninkinsä sisällä ja Faith kädet hiuksissa.

-Taideakatemiaan? Faith sitten toisti. -Sinnehän otetaan vain lahjakkaita!

-Monet ovat sanoneet, että minä olen lahjakas, Grace huomautti vähän harmissaan.

-En minä sitä tarkoittanut! Faith kiirehti korjaamaan. -Sinä olet kauhean lahjakas! Mutta… onko se nyt hirveän naisellista? Taiteen tekeminen, tarkoitan. Muutoin kuin harrastuksena, tarkoitan.

-Miksi sen pitäisi olla erityisesti naisellista? kysyi Grace ällistyneenä. -Ei kai kukaan ihminen valitse uraansa sen perusteella, onko se ”naisellista” vai ei!

-Aiotko sinä luoda uran? Moira kysyi pettyneenä. -Rupeatko sinä pitämään sitten miesten housuja ja kauluspaitoja, niin kuin Mally-täti?

-Äh, en tietenkään. Mikä teitä oikein vaivaa! Grace ravisteli päätään ja irvisti, kun hiusneuloilla kiinnitetty painava palmikkokruunu liikahti. -Äitihän aina sanoo, että meidän tyttöjenkin pitää hankkia itsellemme koulutus ja ammatti. Vaikka sitten menisimme naimisiin. Ja hän ja isä ovat sitä mieltä, että voisin pyrkiä opiskelemaan taidealaa!

Faith kohotti kulmakarvojaan ja näytti hetken aikaa aivan äidiltä.

-Gordonilla voi olla tuohon jotakin sanomista, hän huomautti.

-Jättäkää nyt hänet jo rauhaan! Hänhän on vasta koulupoika.

-No, Axel ei ole enää kauan, huomautti Faith ja poimi pöydältä uuden papiljotin.

Grace pyöritteli silmiään ja puisti taas päätään.

-Katsotaan ensiksi, mitä mieltä äiti ja isä ovat sinun edesottamuksistasi, hän heitti.

-He pitävät kovasti Dugaldista!

-Hm. Entä sitten, kun hän kosii?

Faith lehahti hehkuvan punaiseksi ja vilkaisi Moiraan, joka oli niin keskittynyt kuuntelemaan tätä jännittävää keskustelua, että oli jähmettynyt suu auki kesken puvun napittamisen.

-Ei sellaisesta ole ollut mitään puhetta, hän mutisi.

-Ei siitä yleensä olekaan kovin paljon puhetta etukäteen, Grace sanoi viattomasti. -Jälkikäteen joskus sitäkin enemmän!

Ennen kuin Faith ehti sivaltaa mitään terävää vastaukseksi, äiti koputti oveen ja sanoi, että mikäli Grace ja Moira todella aikoivat lähteä mukaan Barclaylle, näiden oli paras pitää kiirettä, sillä isällä ja Archiella oli jo päällysvaatteet yllä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti