lauantai 21. marraskuuta 2015

70. Kahdestaan keittiössä

Sisarten osoittama suuri epäluottamus Gracelle itselleen jo niin selvää tulevaisuudensuunnitelmaa kohtaan ja toisaalta horjumaton varmuus hänen tulevan puolisonsa henkilöllisyydestä saivat tytön tuntemaan olonsa vähemmän mukavaksi hänen kävellessään apteekkia kohti äidin, isän, Archien ja Moiran kanssa.

Oliko hän tehnyt elämänsä suurimman virheen, kun oli lähtenyt mukaan? Kuvittelisiko Axel, kuten Faith, että hän ”tyrkytti” itseään? Entä jos Axel ei haluaisi puhua hänelle edelleenkään? Pystyisikö hän teeskentelemään, ettei välittänyt? Miksi hän ylipäätään oli menossa Barclaylle, kun Axel oli kerran nimittänyt häntä syksyllä niin rumasti? Hänenhän tässä kuuluisi osoittaa mieltään Axelille!

Ja mitä Gordon sanoisi, jos saisi hänen tietää olleen apteekilla! Poika oli loukkaantunut jo siitä, kun ei Grace ollut välittömästi lupautunut mukaan hotellin uudenvuodenjuhlaan hänen pyytäessään. Tietysti se oli hieno juhla, ja perinteikäs juhla, ja sinne meneminen oli hyvin täysikasvuista. Mutta jollakin tavalla ajatus juhlaan menemisestä Gordonin kanssa oli saanut Gracen hämmentymään samalla tavalla kuin silloin, kun Axel oli kysynyt, oliko hän tämän ”tyttö”.

Kun he sitten nousivat portaita apteekin yläkertaan ja suuremman asunnon oven takaa kuuluva puheensorina kertoi, että paikalla oli jo runsaasti vieraita, Grace päätti ryhdistäytyä. Hän ja Axel olivat olleet hyviä ystäviä, ja hän toivoi hartaasti tämän lopettavan typerän murjottamisensa. Kummassakaan asiassa ei voinut olla mitään pahaa! Ja varmastikaan Axel ei ollut tarkoittanut sanoa niin ikävästi kuin oli sanonut. Sanoihan Gracekin joskus pahemmin kuin aikoi.

Sitä paitsi, eihän hän edes tiennyt, oli Axel kotonakaan — ehkä tämä oli Maisien kanssa jossakin, tai sitten samassa jääpallopelissä kuin Evan! Grace saattaisi aivan hyvin istua vierailun ajan äidin ja kaupungin rouvien seurassa tai heittäytyä leikkimään Ionan ja Moiran kanssa kaikessa rauhassa.

Mutta kun Adam-setä avasi oven ja ilahtuneena toivotti heidät tervetulleiksi, Grace näki vilaukselta, miten Axel katosi juuri keittiöön mukanaan sylys likaisia astioita. Tytön polvet menivät äkkiä vähän pehmeiksi, vaikkei hän oikein tiennyt, miksi. No, ehkä vieraita olisi kuitenkin niin paljon, etteivät he joutuisi juurikaan vastakkain!

-Grace, mukavaa että sinäkin tulit, sanoi Anne-täti kiiruhtaessaan eteiseen tervehtimään heitä. -Sinua ei ole näkynyt aikoihin! Olen sanonut Axelille monta kertaa, että hänen pitää tuoda sinut taas tänne käymään.

Moira tirskahti ja sai äidiltä ankaran katseen. Mutta ennen kuin tämä tai isä ehtivät sanoa mitään, Archie — joka yleensä niin helposti ja mielellään nolasi sisaruksiaan — osoitti olevansa sittenkin herrasmies ja pelasti sisarensa kunnian.

-Grace on lukenut koko syksyn niin, että pää höyryää, veli liioitteli reippaasti. -Niin siinä käy, kun alkaa tehdä läksynsä vasta viimeisenä kouluvuonna!

-Minä odotan, koska viimeinen kouluvuosi alkaa vaikuttaa meillä, Adam-setä sanoi merkitsevästi. -Axel! Tulepa tervehtimään. Missä Iona on?

Iona juoksi jostakin, niiasi kaikille ja veti sitten Moiran mukanaan lastenkamariin. Axel hoiti tervehdykset niin nopeasti kuin saattoi olematta epäkohtelias ja aikoi selvästi liueta tiehensä välittömästi, mutta hänen isänsä tarttui häntä olkapäästä.

-Viepä Grace nyt keittiöön hakemaan syötävää, hän sanoi. -Saatte puhella rauhassa.

Rauhassa! Grace ei tiennyt, miten päin olisi ollut. Hän näki kyllä, että varsinainen tarjoilupöytä oli katettu olohuoneen nurkkaan, joten keittiö oli tarkoitettu vain likaisille astioille ja hyvin kodikkaille, tuttavallisille keskusteluille, joita Adam-setä selvästikin kuvitteli hänen käyvän Axelin kanssa.

Mutta hän ei voinut sanoa vastaan, eikä Axel voinut sanoa vastaan. Niinpä Grace ryhdistäytyi entisestään. Hän ei edelleenkään ollut käyttäytynyt typerästi, joten hänellä ei ollut mitään häpeämistä!

Pieni asunto oli kotoisen ahdas, sillä vieraita oli paikalla yllättävän paljon. Grace ei voinut olla tuntematta lämmintä läikähdystä sydämessään seuratessaan selvästikin hyvin vastahakoista Axelia keittiöön ja niiatessaan samalla oikealle ja vasemmalle. Ajatella, että Anne-täti olisi voinut viettää tätäkin uutta vuotta yksinään postin yläkerrassa — mutta sensijaan hän juhli tänään yksivuotishääpäiväänsä kaikkien näiden ihmisten kanssa!

Anne-tädin ilmeestä näki, että tämä oli itse yhtä hämmästynyt asiasta, ja aivan varmasti hiukan epävarma siitä, oliko moisen huomion kohteena oleminen sopivaa. Itsensä juhliminen kuului epäilemättä asioihin, joita ”äiti ei hyväksynyt”!

Vaikka olohuone ja molemmat kamarit olivat täynnä väkeä, keittiössä ei sillä hetkellä ollut ketään. Siellä ei ollut myöskään katettua tarjoilupöytää. Työpöydällä oli kyllä lautaspino sekä vateja, joille oli valmiiksi aseteltu piirakoita ja makeita suupaloja, mutta ne oli selvästi tarkoitettu haettavaksi sieltä olohuoneen puolelle, kun siellä loppuisi tarjottava.

Ja yhtäkkiä Gracea alkoi epäilyttää. Oliko Adam-setä sittenkin tietoinen heidän huonoista väleistään ja tällä tavalla pakotti heidät kahden? ”Saatte puhella rauhassa”, tosiaankin!

-Minä jo luulin, että sinä olet leikannut tukkasi, Axel töksäytti. -Mutta sitten huomasin, se on tuolla tavalla ylhäällä.

-Ehkä minä vielä leikkaankin, Grace sanoi levollisesti.

-Älä viitsi! Lyhyttukkainen tyttö ei ole minkään näköinen.

Grace ajatteli Maisie Armstrongin kiiltävää polkkaa eikä sanonut mitään.

-No, Axel huitaisi johonkin työpöytää kohti, -ota syötävää.

Grace poimi pinosta lautasen ennemminkin saadakseen käsilleen tekemistä kuin nälän vuoksi.

-Mikä sinua vaivaa? hän kysyi yhtäkkiä suoraan maailman luonnollisimpana asiana.

Miksei hän ollut tehnyt sitä jo ennemmin! Miksi hän oli antanut Axelin vältellä itseään koulussa ja koulumatkoilla ja luistinradalla ja kahvilassa ja lauantain tansseissa! Hyvä tavaton, sehän oli vain yksinkertainen kysymys.

Axelin kasvoille tuli vähän väriä.

-Minä luulin, että sinä pidät minusta! hän mutisi.

-Tietysti minä pidän sinusta, hölmö!

-Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan! Axel nojasi tiskipöytään ja tuijotti maton leveämpää raitaa kädet tiukasti ristissä rinnalla, aivan kuin olisi tahtonut suojautua koko maailmalta. Yhtäkkiä Grace tajusi, että hän näytti hyvin samanlaiselta kuin isä siinä vanhassa kuvassa, joka oli ollut isoäidin albumissa. Olivatko kaikki kuudennellatoista ikävuodella olevat pojat noin vihaisia? -Jos sinä pitäisit minusta, sinä et juoksentelisi sen kakaran kanssa.

-Kenen? kysyi Grace, vaikka hyvin tiesi.

-MacDonaldin!

-Itse asiassa hän on minua vain pari kuukautta nuorempi, vaikka olemmekin syntyneet eri vuosina, Grace sanoi niin tätimäisen rauhallisesti, että häntä itseäänkin alkoi melkein naurattaa tilanteen kaikesta ikävyydestä huolimatta. -Hän täyttää viisitoista ylihuomenna.

-En minä sukuselvitystä kysynyt! Minä en vain siedä, kun hän kohtelee sinua kuin — kuin — jotakin sellaista, johon on kirjoitettu hänen nimensä, ja sinä annat sen tapahtua!

Grace räpäytti silmiään. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että se näkyisi niin ilmiselvästi muillekin.

-Gordon on minun paras ystäväni, hän silti muistutti.

-Entä minä sitten!

Grace avasi suunsa vastatakseen ja sulki sen taas, sillä yhtäkkiä hän ei tiennyt, mitä vastaisi.

-No, hän lopulta sanoi hitaasti, -jos sinä tahdot olla minun ystäväni, voisit aloittaa puhumalla minulle. Sillä mitä eroa siinä on, jos minä ”juoksentelen” Gordonin ja sinä Maisien kanssa?

Väri Axelin poskilla syveni entisestään.

-Minä… tahdoin vain, että sinua alkaisi suututtaa ja unohtaisit MacDonaldin ja me voisimme olla kuten ennen — kuten syksyllä, hän yhtäkkiä tunnusti niin suoraan, että Grace aivan häkeltyi. -Silloin, kun me…

Hän jäi hakemaan oikeaa sanaa, hämmentyi ja nosti katseensa matosta likaisten kuppien pinoon. Grace puolestaan poimi tarjoiluvadilta yhden pienen pasteijan ja laski sen lautaselleen keskittyen tähän tärkeään tehtävään kaikella tarmollaan.

-Anteeksi, Grace, Axel sanoi samassa.

Grace nosti päätään. Poika nojasi yhä tiskipöytään ja hänen kätensä olivat yhä ristissä rinnalla, mutta hän katsoi Graceen.

-Minä… En minä tarkoittanut nimittää sinua rumasti… silloin rannalla. Se vain tuli jostakin, kun… minä olin vain niin harmissani. Axel veti syvään henkeä. -Gracie, minä — minä pidän sinusta aivan kauheasti. Enemmän kuin kenestäkään muusta koko maailmassa.

Yhtäkkiä Grace ajatteli vanhaa kuusta leveine alaoksineen ja villiruusupensasta ja kapeaa polkua lumessa ja sitä, miten Donald sanoi Millylle, että piti tästä enemmän kuin kenestäkään muusta, ja miten hän oli ajatellut, että joku saattaisi pitää hänestäkin sillä tavalla. Joku, ja joskus! Mutta että Axel sanoi sen nyt, ja tässä vähän sekamelskaisessa keittiössä, kun Adam-setä tai Anne-täti tai kuka tahansa saattaisi koska tahansa tulla sisään…

Ja sitten hän ajatteli yhtäkkiä Fannya ja tohtorilan terassia ja erästä heinäkuun iltaa.

-Jos sinä et pidä Maisiesta, sinun ei pitäisi… Grace aloitti vähän nuhdellen.

Axel ei selvästikään ollut odottanut tällaista vastausta tunnustukseensa.

-Älä sinä siitä huolehdi, hän sanoi happamasti.

-Niin mutta jos sinä kuljet hänen kanssaan…

-En kulje. Sanoin hänelle jouluaattona, että ehkä on parempi, jos hän etsii muuta seuraa.

-Hän tuli kyllä pahoilleen! Grace huudahti surullisena ystävänsä puolesta, jolla oli täytynyt olla ikävä joulu, sillä hän tiesi Maisien pitävän kovasti Axelista.

-Hän kysyi, sinunko takiasi, ja minä sanoin kyllä, Axel paljasti ja katsoi lämpimillä ruskeilla silmillään Gracea syvälle silmiin.

-Oh! Grace puuskahti. Nyt hän ymmärsi, miksi Maisie ei ollut koskaan ”päässyt” hänen kanssaan luistelemaan välipäivinä, eikä ollut kutsunut häntä katsomaan edes joululahjojaan, vaikka yleensä piti hyvin tärkeänä, että kaikki näkivät niiden paljouden. -Onko sinun tavoitteenasi tuhota kaikki minun ystävyyssuhteeni?

-En minä nyt sitä tarkoittanut! Minä yritin kyllä pitää Maisiesta, mutta… en minä voinut. En muista kuin sinusta.

Grace laski lautasensa pöydänreunalle, sillä hänen kätensä olivat yhtäkkiä käyneet kovin epävarmoiksi, ja hän huomasi pelkäävänsä, että rasvainen pasteija liukuisi lattialle ja tahraisi maton.

-Älä… hän sopersi. Pikkuinen kodikas keittiö tuntui jollakin tavalla tukahduttavalta, ja hänen siipensä, joilla hän oli juuri opettelemassa lentämään, kovin vapisevilta. Sitten hän jatkoi hiukan hupsusti: -En minä tiedä! Minä menen nyt äidin luo.

Hän astui nopeasti ruokapöydän ja lieden välistä kiiruhtaakseen ovelle, kun Axel sanoi:

-Gracie!

Grace pysähtyi ja vilkaisi taakseen. Mutta Axel ei katsonut häneen vaan ylös kattolamppuun. Vaistomaisesti Gracekin nosti silmänsä ja tajusi, että lamppuun oli sidottu punaisella silkkinauhalla mistelinoksa. Adam Barclay oli kiinnittänyt sen ilkikurisuuttaan ja ottanut joulun aikana kaiken ilon irti siitä tosiasiasta, että Anne-rouva pysähtyi säännöllisesti juuri tuohon kohtaan ruokaa laittaessaan.

-Oh! Grace aikoi juosta olohuoneeseen, mutta yhtäkkiä Axel oli siinä ja tarttui häntä käsistä.

Miten pitkä olikaan siitä, kun Axel oli viimeksi tarttunut häntä kädestä, ja miten mukavalta tämän käsi tuntui! Grace unohti aivan, että oli sallinut Gordoninkin pitää itseään kädestä, ja hän unohti aikoneensa paeta mistelinoksan alta, ja hän unohti, että koko asunto oli täynnä vieraita, ja että tarjoilupöytään varmasti olisi pian haettava keittiöstä täydennystä.

Sen sijaan hän kohotti kasvojaan ja näki, että Axel hymyili — ei voitonriemuisesti, ei omistavasti, vaan korkeintaan hiukan kiusoitellen — ja katsoi häntä taas syvälle silmiin kumartaessaan päätään.

Ja tällä kerralla Grace unohti senkin, että elokuvissa sankarittaret aina tässä kohdin sulkivat silmänsä, sillä hänelle tuli niin lämmin olo, kun hän sai katsoa Axelia silmiin, kun tämän kasvot tulivat lähemmäksi, kun tämän ote hänen käsistään tiukkeni ja kun tämän huulet raottuivat hiukan. Mitä tahansa hän olikin vierailulta odottanut, ei tätä!

-Minä tuon niitä lisää, kuului samassa ovelta Ionan hilpeä ääni. -Ovatko ne valmiina?

Nyt Axel sulki silmänsä ja puristi huulensa yhteen sen näköisenä, kuin ei olisi saattanut enää uskoa tätä todeksi, ja Grace riuhtaisi kätensä irti ja astui pari askelta taaksepäin, niin että heidän välillään oli säädyllinen etäisyys.

-Äiti pyysi tuomaan lisää pasteijoita tarjolle, ilmoitti Iona. -Toivottavasti te ette ole syöneet niitä kaikkia, kun olette viipyneet täällä niin kauan!

Kaiken jännityksen, tunnekuohun, jälleen pettymykseen johtaneen odotuksen ja Ionan hullunkurisen arkisen kommentin jälkeen jälkeen Grace ei voinut enää hillitä itseään. Hän purskahti nauruun, niin sydämelliseen nauruun, että Iona tuijotti häntä hölmistyneenä ja Axel ensin harmissaan ja sitten huvittuneena.

-Anteeksi, Grace mutisi ja koetti hillitä itsensä. -Minä… taidan mennä istumaan.

Hän livahti ulos keittiöstä ja pujotteli vieraiden lomitse, kunnes näki äidin istumassa hiukan epämukavasti mutta hyvin tyytyväisen näköisenä kirjahyllyn ja lipaston väliin tungetulla keittiöjakkaralla — josta Gracen mieleen tulvahti yhtäkkiä paljon lämpimiä muistoja — rupattelemassa kanttorinrouva Shaw’n ja rouva Cairnin kanssa.

Nurkkaus oli niin ahdas, että Grace totesi mahdottomaksi soluttautua mukaan. Hän kurkisti makuuhuoneeseen, mutta se oli täynnä miehiä ja tupakansavua. Seuraavaksi hän pyrki lastenhuoneeseen, mutta siellä oli niin kova meteli, että hän perääntyi välittömästi.

Onneksi väki vaihtui melko tiuhaan, ja pian äidin lähellä vapautui tuoli, jolle Grace nopeasti istui. Iona oli kantanut uuden pasteijavadin pöytään ja Axel tullut nojailemaan makuuhuoneen ovipieleen, aivan kuin ei olisi mahtunut sisään ja vain sen tähden seissyt siinä. Hän katsoi Graceen, mutta Grace oli keskittyvinään kuuntelemaan äidin ja kaupungin rouvien keskustelua.

Hänen piti saada nyt olla vähän aikaa yksin ja rauhassa. Tämän joulun aikana oli tapahtunut aivan liikaa asioita. Ensinnäkin se, miten koko elämä oli tuntunut aukeavan hänelle Kuusikukkulalla tapaninpäivänä — miten kaikki syksyn harmaus oli yhtäkkiä poissa ja jäljellä pelkkää iloa ja toivoa — ja nyt sitten tämä.

Voi, ellei Iona olisi tullut! Grace punastui vähän ajatusta. Tai ellei Walter olisi tullut hänen syntymäpäivänään, tai ellei Fanny olisi alkanut puhua juuri sillä hetkellä ryöväriluolalla…

Vaikka ehkä näin oli parempi. Eihän hän tiennyt itsekään, mitä tunsi ja ajatteli. Hän piti Axelista kauheasti — mutta hän piti myös Gordonista kauheasti. Hän piti monista ihmisistä kauheasti! Ei hän voinut sanoa niin kuin Axel tai Donald tai Milly, että piti yhdestä tietystä ihmisestä enemmän kuin kenestäkään muusta koko maailmassa. Hän ei tahtonut voida sanoa niin. Hänhän oli vasta viidentoista! Jos äitikään ei ollut osannut täysikasvuisena vuosikausiin päättää, pitikö isästä enemmän kuin muista, miten hän saattaisi tietää sellaisen asian!

Archie näkyi menevän tarjoilupöydän luo, ja Anne-täti kaatoi hänelle teetä. Voi, jospa he olisivatkin voineet vaihtaa osia Archien kanssa! Jos Archien ei olisi tarvinnut pitää vain yhdestä tietystä ihmisestä, ja hän olisi voinut sanoa varmasti, että…

Rouva Carson kysyi ystävällisesti jotakin koulunkäynnistä, ja Grace vastasi kohteliaasti. Sitten rouva Drummond kysyi jotakin Gordonista ja hymyili. Minkä ihmeen tähden he kyselivät häneltä Gordonista, aivan kuin — aivan kuin he olisivat jotenkin kuuluneet yhteen! Grace punastui taas itsekseen.

Mitä Gordon sanoisi, jos tietäisi, mitä oli ollut vähällä tapahtua jo useamman kerran? Hän oli toistaiseksi tyytynyt pitämään Gracea kädestä elokuvateatterissa, mutta oli vain ajan kysymys, milloin hän tahtoisi jotakin muuta. Toissapäivänä hän oli jo yrittänyt kietoa kätensä Gracen ympäri, kun he olivat harhautuneet luistinradalla hiljaiseen nurkkaukseen, kauas tervapatojen valopiiristä, mutta Grace oli livahtanut nopeasti hänen käsivartensa alta ja lyönyt asian leikiksi. Miksi? Gordonhan oli hänen paras ystävänsä! 

Seinäkello, jonka Anne-täti oli tuonut mukanaan postin yläkerrasta, kilahti muutaman kerran, ja äiti nosti päänsä.

-Meidän täytyy varmaan mennä, hän sanoi. -Jos nimittäin aiomme ehtiä vielä illaksi tohtorilaan. Grace, mene sanomaan isälle, että meidän on aika lähteä.

Grace nousi ja aikoi mennä makuuhuoneeseen hakemaan Archieta ja isää, kun Axel äkkiä tarttui häntä hihasta.

-Joko te lähdette?

-Meidät on kutsuttu tohtorilaan illaksi, Gracelta lipsahti. Nähdessään Axelin ilmeen hän toivoi ties monennenko kerran elämässään, että olisi oppinut edes hiukan miettimään mitä puhui. Miksei hän ollut sanonut vain, että äidillä ja isällä oli menoa illalla!

Mutta Axel oli selvästi ottanut opikseen. Hän ei nälväissyt mitään, vaan kysyi nöyrästi:

-Etkö sinä lähde minun kanssani johonkin tänä iltana? Hotellille tai minne haluatkin.

Gracea alkoi yhtäkkiä naurattaa aivan hullulla tavalla, siten kuin äsken keittiössä, vaikka samalla hänen teki melkein mieli itkeä. Tämähän oli aivan mielipuolista! Miten hän olikaan aikoinaan haaveillut ihailijoista ja siitä, että hänestä kilpailtaisiin, kuten Faithista. Mitä ihmeen haaveilemista ja toivomista siinä oli ollut! Tämä oli kamalaa ja typerää eikä mitään muuta.

Vaikka tietysti hotellilla olisi varmaan hienoa.

-Kiitos, hän sanoi, -mutta en minä taida.

-Menetkö sinä sitten… Axel puri huultaan, -…jonkun muun kanssa?

Pienen hetken Grace mietti. Sitten hän yhtäkkiä tiesi täsmälleen, mitä tekisi.

-Menen, hän sanoi. -Archie aikoo katsomaan Frankensteinia, ja minä ajattelin lähteä hänen mukanaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti