sunnuntai 22. marraskuuta 2015

71. Vakavissa ajatuksissa

Tammikuun 11. päivänä
”Hyvä tavaton, miten pitkään olen ollut kirjoittamatta päiväkirjaa! Toivottavasti se ei tarkoita sitä, että alkaisin unohtaa sen. Enkä kyllä uskokaan, sillä kyllä tämä ajatusten ja tapahtumien muistiinmerkitseminen on minulle kuitenkin tullut tärkeäksi. Tärkeämmäksi kuin olisin koskaan uskonut silloin, kun sain ensimmäisen päiväkirjani Stuartilta! Tämä on jo toinen. Onneksi isä antoi minulle tyhjän kirjan varastosta mitään kysymättä, kun pyysin. Kai hän on tottunut siihen, koska äitikin pyytää aina välillä.

Kirjoittamattomuuteni syy onkin se, että viime ajat ovat olleet sekä iloisia että ikäviä. Iloisia siksi, että uudenvuodenaaton jälkeen olemme taas Axelin kanssa käyneet yhdessä luistelemassa ja elokuvissa ja jäätelöllä ja lukeneet läksyjä. Ikäviä siksi, että nyt puolestaan Gordon on hapan. Hän ei kai koskaan usko, että aivan oikeasti olin uudenvuodenaattona elokuvissa Archien kanssa (joka oli oikein kiltti, eikä nauranut minulle, vaikka Frankenstein olikin vähän liian pelottava), enkä sittenkin salaa jossain Axelin seurassa!

Lisäksi Maisie murjottaa minulle hyvin huomiotaherättävästi, vaikka olen aivan viaton siihen, että Axel on käyttäytynyt tyhmästi. Onneksi sentään Jane on nykyään puheväleissä kanssani, vaikka joutuukin tasapainoilemaan minun ja Maisien välillä, ja Coraan voi aina luottaa.

Nyt on koulu taas joka tapauksessa alkanut. Toiseksi viimeinen lukukausi! Se on aivan käsittämätöntä. Koetan ahkeroida kovasti, jotta saisin hyvän todistuksen. Voi, kunpa olisin koettanut ahkeroida aiemmin! Pelkään, etten saa muutamassa kuukaudessa kirityksi kiinni sitä, mitä olen vuosia laiminlyönyt, varsinkaan laskennon osalta.

Kirjoitin joku aika sitten Stuartille ja kerroin hänelle suoraan, mitä haaveilen tulevaisuuden suhteen, ja hän vastasi melkein paluupostissa ja oli ehtinyt jopa vähän selvitellä taideakatemiaan liittyviä asioita, vaikka kiertue on taas käynnistynyt. Pelkäänpä, että taideakatemian kynnys on melko korkea minun kiivetä — mutta ei Stuart sitä mahdottomana pitänyt. Hän vain suositteli, että hankkisin jotakin taidealan kokemusta ennen pyrkimistä.

Mutta mistä minä sitä voisin täällä hankkia! Enhän minä ole koskaan ollut edes missään sellaisessa taidenäyttelyssä, joista lehdissä kerrotaan. Kaikki ’osaamiseni’ pohjautuu siihen, mitä näen omassa päässäni, ja mitä olen koettanut taidekirjoista ja kuvalehdistä ja romaanien kuvituksesta ja elokuvista opetella. Pelkään pahasti, ettei se riitä.

Olen lukenut taas Alcottin tyttökirjoja ja kadehtinut Amyä, joka pääsi ulkomaille ja sai nauttia kaikista ihmeellisistä taide-elämyksistä ja oppia. Ja sitten hän kuitenkin vain meni naimisiin! Se on käsittämätöntä tuhlausta.”

Tammikuun 17. päivänä
”Tänään on Evanin syntymäpäivä, ja kirkon jälkeen meille tuli vieraita. Koska Don ei ole kotona, minä sain pitkästä aikaa puhella Millyn kanssa oikein rauhassa.

Puhuimme tulevaisuudesta, unelmistamme ja suunnitelmistamme. Minua vähän lohdutti se, ettei Millykään tiedä tarkasti, miksi tahtoo tulla aikuisena. 

-Minä tahtoisin tehdä jotakin suurta, ymmärräthän, hän sanoi. -Jotakin, josta äiti ja isä voisivat olla ylpeitä. Haluaisin kiittää heitä sillä tavalla kaikesta, mitä he ovat tehneet minun hyväkseni. Ellei isä olisi ottanut minua mukaansa, kun hän tuli sodasta kotiin…

Minä puristin häntä lujasti kädestä. Ajatella todellakin! Jos Charlie-setä olisi sodan loppuessa jättänyt pikkuisen Emilie-tytön Punaisen Ristin sairaalaan, jossa hänestä oli pidetty huolta — jos Charlie-setä olisi ajatellut, että kyllähän joku muu huolehtii hänestä — jos Rose-täti ei olisi ollut valmis ottamaan häntä hoiviinsa… Kenestäköhän Donald pitäisi enemmän kuin kenestäkään muusta, ellei Millyä olisi?

Mutta sitten Milly meni aivan vakavaksi, ja hänen tummissa silmissään oli kyyneleitä, kun hän kuiskasi:

-Missähän he mahtavat olla? Minun oikeat vanhempani, tarkoitan. Mitä heille tapahtui? Miksi he jättivät minut?

-En minä tiedä, sopersin.

Typerää kyllä, en ole koskaan ajatellut asiaa. Tarkoitan, että tietysti minä tiedän, ettei Milly ole oikeasti meidän serkkumme eikä Rose-tädin ja Charlie-sedän tytär. Mutta ei siinä ole ollut mitään sen kummempaa ajattelemista kuin vaikka nyt Fannyn kuuroudessa tai siinä, että minulla on punainen tukka. Millyn nimi on Emilie Moore, ja hän asuu ja käy koulua Ballachulishissa, ja hänen molemmat vanhempansa ovat lääkäreitä, ja hän on — no, vähemmän kaunis, mutta aivan tavattoman herttainen ja hirveän kiltti kaikille.

Ja siltikin: kukaan ei tiedä hänestä mitään. Ei yhtään mitään. Vain sen, että hänet löydettiin harhailemasta pommitetusta belgialaiskylästä likaisena ja repaleisissa vaatteissa, äitiä itkien ja itseään Emilieksi kutsuen, kuten olen kuullut Rose-tädin kertovan äidille.

Nyt vasta aloin ajatella, miten kauheaa täytyy olla, kun ei tiedä mitään juuristaan. Ettei tunne ainokaistakaan verisukulaistaan. Ettei kukaan voi kertoa suvun vaiheista satojen vuosien ajalta, kuten äiti pystyy kertomaan Stewartin klaanista ja isäkin aika monta sukupolvea taaksepäin omasta kauppiassuvustaan. Ettei kukaan voi huomauttaa ärsyttävästi, miten sinulla on ’isoisäsi nenä’ tai ’aivan selvästi isotätisi korvat’. Tai ettei voi tietää, keneltä on perinyt tukanvärinsä tai silmänsä. Että on maailmassa kerta kaikkiaan aivan yksin! Tyttökirjoissakin orpotytöt tietävät yleensä sentään vanhemmistaan jotakin, mutta Milly ei tiedä mitään!

-En minä tahdo valittaa, Milly sanoi nopeasti, aivan kuin peläten, että joku moittisi häntä kiittämättömyydestä. -Minullahan on kaikki niin hyvin! Mutta… tahtoisin vain tietää. Etten olisi aivan — aivan tyhjän päällä.

-Minä luulin, että Charlie-setä on koettanut selvittää asioita, sanoin arasti. Jotakin tähän liittyvää muistelin kuulleeni joskus, mutta olin ollut itsekin niin pieni, etten ollut oikein ymmärtänyt, mistä puhuttiin.

-Kyllä, hän on vieläkin säännöllisesti yhteydessä Punaiseen Ristiin, Milly sanoi. -Hän ja äiti tekevät kaikkensa, ja siksi onkin niin rumaa, että minä moitin elämääni!

-Ethän sinä moiti, minä huudahdin. -Totta kai sinä haluat tietää! Kuka tahansa haluaisi!

Milly katseli kapeita käsiään. Oikeastaan hänellä on aika sievät kädet.

-Onko… onko Donald kertonut, että me… olemme oikein hyviä ystäviä? hän yhtäkkiä kuiskasi.

-Minä… olen arvannut jotakin, mutisin. En voinut mitenkään paljastaa, mitä olin nähnyt jouluna Keijulehdossa.

-Joskus minä mietin, että… Milly epäröi. -Älä naura minulle, mutta minä mietin joskus, menemmekö me Donin kanssa naimisiin. Ja sitten en voi olla pohtimatta, eikö häntä tai teidän vanhempianne todellakaan yhtään vaivaisi se, ettei kukaan tiedä minusta mitään. Tarkoitan, että minähän voin kantaa vaikka minkälaisia perintötekijöitä!

-Minusta sinun perintötekijäsi ovat olleet tähän asti hyvin onnistuneita, sanoin nuhdellen. -Sinä olet nyt vähän hupsu! Mitä millään perintötekijöillä on väliä. Sillähän vain on väliä, millainen sinä olet!

-Niin, mutta ajattele, jos minun vanhempani ovatkin olleet vaikka rikollisia tai…

En voinut olla nauramatta, vaikka en tahtonutkaan loukata Millyä, joka selvästi oli aivan tosissaan.

-Jos niin on, ei se ainakaan viimeisen viidentoista vuoden aikana ole sinusta pistänyt esiin, huomautin. -Eihän kenelläkään voi olla sinusta mitään pahaa sanottavaa!

Milly hymähti vähän. Ja sitten hän kertoi, että koulussa muutamat hänen luokkansa tytöt muistavat aina sopivissa tilanteissa mainita, miten hän on ulkomaalainen ja elää ’armopalojen varassa’.

-Mutta hehän ovat vain kateellisia! minä huudahdin. -Älä välitä heistä!

-Tottahan se on. Minä olen ulkomaalainen ja armopalojen varassa, Milly sanoi totisena.

Voi, miten pahalta se kuulosti! Minä kiersin käteni hänen ympärilleen ja syleilin häntä, mutta hän ravistautui irti ja aivan kuin otti ylleen entisen iloisen Millyn naamion ja ehdotti, että menisimme katsomaan, mitä Moira ja Catrina ja Leslie ja Bessie tekivät, ja voisimmeko ehkä ilahduttaa pikkutyttöjä leikkimällä näiden kanssa.

Minä en kuitenkaan pystynyt unohtamaan kaikkea sitä, mistä olin Millyn kanssa keskustellut. Ja koska hän ei ollut kieltänyt minua puhumasta asioista kenellekään, kerroin illalla äidille kaiken.

Äiti kuunteli minua hyvin vakavana, sitten hän huokasi vähän ja sanoi, että Punainen Risti on koettanut etsiä Millyn sukulaisia, mutta turhaan. Ja sitten hän sanoi, että valitettavasti monet ihmiset suhtautuvat hyvin tyhmästi muualta tulleisiin, vaikka heidän pitäisi olla kiitollisia siitä, ettei heidän ole tarvinnut paeta sotaa eikä nähdä kotinsa ja perheensä tuhoutuvan.

Sitten äiti lupasi puhua Rose-tädin kanssa, mutta niin, että Milly ei saisi tietää, mitä minä olen kertonut. Ja hän sanoi, että oli hyvä kun kerroin, koska kaikki pitävät Millystä ja toivovat hänelle pelkkää hyvää.

Minä mietin itsekseni, mahtaako äiti tietää, että Don pitää Millystä enemmän kuin kenestäkään muusta, ja miten hän suhtautuu asiaan.”

Tammikuun 20. päivänä
”Tänään kävelin Coran kanssa käsikoukkua aamupäivän pitkällä välitunnilla, sillä pilvisten päivien jälkeen aurinko paistoi. Minulla oli luonnoslehtiö taskussa, ja aina välillä pysähdyin ja vedin sen esiin ja piirsin sinne muutaman ’muistiinpanon’, kuten tapaan sanoa. Hangen ja puiden oksien sävyt koetin painaa mieleeni, jotta saisin toistetuksi ne oikein, kun pääsisin kotiin ja värien ääreen.

Alaluokkalaiset leikkivät etupihalla jotakin, johon kuului paljon juoksemista ja meteliä. Hiukan haikeana katsoin välillä sinne päin. Onko vain pari vuotta siitä, kun vielä itse olin tuollaisessa mukana! Silloin se oli valinta, silloin koetin epätoivoisesti käyttäytyä kuten isot tytöt, mutta aina en saattanut, vaan tahdoin riehumaan pienempien kanssa. Mutta nyt en enää voi valita riehumista kuin korkeintaan kotona pikkusisarusten tai serkkujen iloksi, kuten sunnuntaina Millyn kanssa. Olen viidentoista, täytän ensi syksynä kuusitoista, ja kaikki odottavat minun esiintyvän kuten täysikasvuinen.

Coran kanssa puhuimme tulevaisuudesta, tietysti, mistä muusta nykyään puhuttaisiin! Tai oikeammin minä uskouduin hänelle suunnitelmistani, ja hän vakuutti, että varmasti minulla on mahdollisuuksia päästä taidekouluun. Sitten minä kysyin hänen suunnitelmistaan, mutta hän vain nauroi vähän katkerasti.

-Ei äidillä ja isällä ole varaa kustantaa minua mihinkään kouluun, hän sanoi. -Siinä on jo kylliksi, että saan käydä kansakoulun loppuun! Minua tarvitaan kotona.

-Niin mutta täytyyhän sinun tehdä jotakin, sanoin vähän epävarmasti.

-Niinhän minä teenkin. Siivoan ja pesen pyykkiä ja kaitsen pienempiä ja autan maatöissä ja hoidan lehmät. Voi, miten minä kadehdin teitä, joilla on tulevaisuus!

Ja yhtäkkiä Coran silmät olivat täynnä kyyneliä.

Minä seisoin siinä pakkasauringossa aivan järkyttyneenä. Kuinka itsekäs ja ajattelematon olenkaan ollut! Mutta kuinka itsekkäitä ja ajattelemattomia ovat Coran vanhemmat, jos eivät edes harkitse tälle muuta mahdollisuutta kuin kotityöt!

-Onhan kaikenlaisia kursseja, lyhyitä — ja naisyhdistys kustantaa niille vapaaoppilaita anomuksesta, sopersin, sillä Alice-täti oli juuri eilen meillä puhumassa äidin kanssa näistä asioista.

Cora hymähti.

-Meillä ei huolita armopaloja, sanoo isä. Ja meillä on pärjätty ennenkin ilman herrasväkien kotkotuksia, sanoo äiti. Ja molemmat sanovat, että jos ei oikea työ kelpaa, maantietä riittää taivaanrantaan asti, sillä ei Luoja laiskoja elätä.

En tiennyt mitä sanoa. Ajatella, että minun suurin huoleni oli se, mitä tekisin koulun jälkeen, kun taas Coralta ei edes kysytä!

-Ehkä minä menen naimisiin, Cora sanoi äkkiä matalalla äänellä.

-Kenen kanssa? kysyin tyrmistyneenä.

-Mitä sillä on väliä? Pääasia, että pääsen pois. Että pääsen johonkin muualle, niin kauan kuin minusta ei ole saatu nitistetyksi kaikkea — elämää!

-Vanhempasi varmaan tarkoittavat parastasi, sopersin. -Ehkä he eivät ymmärrä…

-Kyllä he ymmärtävät! He tahtovat ottaa minusta kaiken irti, ennen kuin pääsen livistämään. Sillä minä tiedän kyllä, miten pääsee naimisiin hyvin nopeasti.

Cora nosti leukaansa, ja hänen ilmeessään oli jotakin synkeän päättäväistä, niin että minua aivan kylmäsi.

-Älä, minä parahdin ja puristin hänen kättään. -Et saa edes leikilläsi puhua tuollaisia! Kyllä me keksimme jotakin.

-Höpsis, sanoi Cora ja näytti yhtäkkiä aikuiselta ja jotenkin kokeneelta, aivan kuin hän olisi ollut vanhempi sisareni, jota vähän huvittivat lapselliset puheeni. -Mennään sisälle, täällä tulee kylmä.”

Tammikuun 24. päivänä
”Olen miettinyt koko viikon kaikkea sitä, mistä Coran kanssa puhuin. Lopulta en saanut olluksi, vaan menin taas äidin puheille. Mihin minä joutuisin ilman äitiä!

Ja taas äiti kuunteli minua, vaikka hän samalla silitti pyykkiä. Ja taas hän otti minut vakavasti.

-Minä puhun tästä Alicen kanssa, hän sanoi. -Cora on älykäs tyttö, emmekä me saa antaa hänen ajautua tyhmyyksiin vain sen tähden, että hänen vanhempansa tahtovat pitää hänet kotona työvoimana. Luulisi heidänkin arvostavan sitä, että hän oppisi vaikkapa nyt kotitaloustaitoja, kuten Faith ja Fanny syksyn kurssilla!

Sitten äiti ehdotti, että kutsuisin Coran meille yökylään. Tiesimme tietysti kumpikin, miten rouva MacRob asiaan suhtautuisi, mutta äiti lähti itse käymään tilalla ja viipyi kauan, ja kun hän tuli kotiin, Coralla oli lupa tulla meille eilen koulusta päin.

Voi, kuinka hauskaa meillä oli! Luimme heti yhdessä maanantain läksyt, ja sitten autoimme viikkosiivouksessa, ja sitten söimme teen kanssa räiskäleitä, joita Faith paistoi. Sen jälkeen ehdimme puhua vähän salaisuuksia, ennen kuin tuli aika valmistautua iltaan.

Sillä me menimme tanssimaan! Cora oli huolissaan siitä, ettei hänellä ollut pukua, mutta me etsimme sopivan Faithin vanhoista leningeistä, ja minä laitoin ylleni vaaleanvihreän iltapukuni.

Meillä oli aivan hirveän hauskaa! Monia tuttuja poikia oli paikalla, ja me saimme tanssia aivan jokaisen tanssin, paitsi sen, jota soitettiin, kun olimme juuri puffetissa juomassa limonadia ja syömässä leivoksia. (Minä tarjosin omilla säästöilläni, sillä olin kieltäytynyt isän rahasta. Ei ole mielestäni sopivaa ottaa isältä rahaa huvituksiin, kun on jo viidentoista! Ja palkkarahani toissa kesältä ovat vielä melkein kokonaan tallessa. Polkupyörän ehdin ostaa myöhemminkin.)

Jimmy Lynsey tanssitti Coraa käytännöllisesti katsoen koko ajan, ja Axel ja Gordon käyttäytyivät hyvin kauniisti eivätkä edes mulkoilleet toisiaan kovin pahoin. Tosin he mulkoilivat jonkin verran Kyle Patonia, joka tanssitti minua innokkaasti, mitä en käsitä, sillä enhän minä ole Faith! (Faith oli kyllä paikalla, mutta herra Farlanen kanssa, enkä minä usko heidän kummankaan oikein tajunneen mitään ympäristöstään.)

Tulimme kotiin myöhemmin kuin olisi ollut luvallista, mutta Gordon ja Axel ja Kyle ja Jimmy saattoivat meidät suurena porukkana, niin että meillä oli hirveän hauska kotimatkakin, eikä äiti ollut yhtään vihainen, vaan vain hymyili ja puisteli päätään ja keitti meille suklaata. Saimme nukkua kahdestaan vierashuoneessa, joten tietysti kuiskailimme melkein koko yön, vaikka äiti koputti pari kertaa oveen ja Faith kerran seinään. Mutta hulluinta on, ettei meitä ollenkaan väsyttänyt aamiaispöydässä, vaan tirskuimme kaikelle hupsulle, mistä olimme puhuneet.

Kirkon ovella hyvästelimme Coran kanssa ja hän meni oman perheensä luo ja lähti heidän kanssaan kotiin jumalanpalveluksen jälkeen. Onneksi on sunnuntai, sillä tuskinpa edes hänen äitinsä laittaa hänet tekemään mitään ikävää työtä pyhänä, vaikka Cora kuinka on ’haaskannut aikaa synnillisessä joutilaisuudessa’ eilisestä alkaen (niin hän sanoo aina, kun Cora tekee jotakin muuta kuin kotitöitä tai läksyjä).

En tiedä, voiko ilo olla koskaan synnillistä, ja siksi toivon hartaasti, että Cora olisi saanut edes pikkuisen iloa elämäänsä. Ja vielä hartaammin toivon, ettei hän enää näkisi tulevaisuutta yhtä synkeänä ja epätoivoisena, ja että äiti ja Alice-täti voisivat todella auttaa häntä. Ja häpeän syvästi kaikkea sitä turhaa valitusta, mitä itse joskus harrastan. Miten hyvää minun elämäni onkaan moniin muihin verrattuna!”

Tammikuun 25. päivänä
”Minä en oikein tiedä, miten tämän kirjoittaisin. Olen itsekin vielä aivan kuin pelästynyt. Asia, jonka olen tahtonut tietää kaikki nämä vuodet, on nyt selvinnyt — mutta toisin kuin lapsena kuvittelin, se ei olekaan mitään ihmeellistä ja ihanaa. Tai onhan se, ja olen niin sanoinkuvaamattoman ylpeä, mutta…

No, aloitan alusta. Neiti MacGregor valittaa aina aineissani sitä, että ’sinä sukellat keskelle tarinaa kuin ponnahduslaudalta järveen, niin ettemme me muut tahdo pysyä uimalla perässä’. Minä pelkään hänen olevan vähän pettynyt, kun ei kukaan meistä lapsista ole kirjoittajana yhtä hyvä kuin äiti!

Kun tänään tulimme koulusta, kotona oli kaikki mullinmallin. Äiti ja Faith olivat levittäneet kasapäin vaatteita pitkin olohuonetta, ja äiti näytti siltä, kuin olisi tahtonut repiä hiuksiaan.

Oli käynyt niin, että herra Albany, hotellin omistaja, oli jo aikapäiviä sitten kutsunut tänään Burns-illalliselle hotellille isän ja Fergus-sedän ja tohtori Drummondin ja kirkkoherra Morrisonin ja pastori Torranin ja palomestari Coburnin ja Sean-sedän ja keitä muita ’silmäätekeviä’ heitä nyt onkaan, kuten rouva Wallace sanoisi — rouvineen, totta kai. Eikä isä ollut muistanut puhua asiasta mitään, ennen kuin tänään iltapäivällä. Ja nyt äiti parka ei tiennyt, miten pukeutuisi.

Heittäydyimme tietysti Moiran kanssa täysin sydämin auttamaan tämän ongelman ratkaisemisessa. Äidillä on kauheasti sieviä vaatteita, mutta ne ovat enimmäkseen järkeviä, päiväkäyttöön tarkoitettuja kävelypukuja ja leninkejä. Hänhän käy niin harvoin missään iltajuhlissa, ja se asu, jonka rouva Wallace muokkasi hänelle jostakin vanhasta puvusta Fannyn ja Faithin tanssiaisiin, on liian kesäinen tammikuulle. Voi, jospa meillä olisikin vielä rouva Wallace, jolla on aivan uskomaton lahja muodistaa pukuja niin, että niitä luullaan uusiksi! Alice-täti olisi varmaan lainannut jotakin, mutta äiti on vieläkin sen verran herkkä tohtorilan suuntaan, ettei tahtonut joutua hänen armoihinsa.

Hameenhelmat ovat nykyisin pidempiä kuin pari vuotta sitten, mutta onneksi äiti ei olekaan koskaan hankkinut niin lyhyitä pukuja kuin Eliza-täti — vaikka on myönnettävä, että ne varmaan pukisivat häntäkin, sillä hänellä on aika sievät sääret. Nyt joka tapauksessa löysimme vaatekasoista mukiinmenevän hameen, joka kävisi alaosaksi talviseen tilaisuuteen, ja sitten äiti muisti, että hänellä on aivan uusi sifonkipusero, jossa on vyö ja pitkä helma ja suuri kaularöyhelö ja joka sopisi hameen kanssa kuin valettu.

Me pengoimme kaikki vaatekasat, jopa Walter ja Evankin auttoivat, mutta sifonkipuseroa ei löytynyt mistään. Sitten äiti yhtäkkiä huudahti, että se oli varmasti vielä siinä laatikossa, jossa hän oli sen saanut Rose-tädiltä jouluna, ja laatikko oli makuuhuoneen vaatekomeron ylähyllyllä.

Minä lupasin juosta makuuhuoneeseen katsomaan. Mutta kun kurkistin komeron ylähyllylle, en nähnyt mitään puserolaatikkoon vivahtavaakaan. Raahasin siis toisen lepotuoleista komeron luo ja kiipesin sille.

Äiti oli oikeassa, puserolaatikko oli ylähyllyllä, mutta niin oli paljon muutakin. Nyt minä tiedän, mihin kaikki tyhjät suklaarasiat ja kenkälaatikot tässä taloudessa katoavat!

Arvasin tietysti, että laatikoissa ja rasioissa oli äidin päiväkirjoja ja kirjeitä ja muuta sellaista, mikä ei kuulu minulle, eikä minulla ollut pienintäkään aikomusta kurkistaa niihin. Mutta kun otin puserolaatikon käteeni, sen takana ollut pieni pahvilaatikko lähti valumaan alaspäin, ja samoin sen viereinen, ja vielä kolmas. Koetin saada ne pysähtymään ja onnistuin melko hyvin, mutta en aivan, sillä laatikoista yksi putosi suoraan lattialle. Sen ympärillä oli kyllä ristissä naru, mutta laatikon sisältö oli niin painava, että pahvi murtui pudotessa ja kaikki sisällä olleet tavarat levisivät matolle.

Siinä minä seisoin, upottavassa lepotuolissa, koettaen epätoivoisesti saada loput tavarat pysymään ylähyllyllä ja samalla pitää äidin puserolaatikkoa hellävaroen. Ja kun sitten hyppäsin tuolilta kootakseni kaikki pudonneet tavarat, vasta tajusin mitä siinä oli.

Kirjeitä, kymmenittäin kirjeitä, joissa oli kenttäpostileima. Miesten taskukello, jonka periin oli juotettu jotakin — se näytti aivan luodilta, mutta oli oudosti litistynyt — ja outo kello oli muutenkin, sillä isähän käyttää aina vain vanhaa rannekelloaan. Nippukaupalla valokuvia, joita en ollut koskaan nähnyt. Lehtileikkeitä ties miten paljon.

Ja ase. Ase, jota en ollut kellon ja kuvien tapaan koskaan nähnyt, mutta jonka arvaan olleen isän taskussa, kun hän lähti portista viimeisen kerran Lancelotin kanssa.

En tiedä, miten kauan vain seisoin siinä. Sitten kyykistyin ja aloin poimia esineitä.

Meille on tietysti aina opetettu, ettei toisten kirjeitä lueta. Ja kun nämä oli vielä sidottu narulla nipuiksi, en olisi voinutkaan lukea. Mutta lehtileikkeitä ja valokuvia ei kukaan ollut kieltänyt minua katsomasta.

En tiedä, miten kauan istuin siinä, luin ja katselin, näin maailman, josta en ole tiennyt mitään, vaikka olen sotavuosina syntynyt. Sillä valokuvat olivat rintamalta — isän ottamia, varmaankin — ja lehtileikkeet kertoivat isästä. Jokainen.

Nyt minä tiedän, mitä varten isä on saanut Viktorian ristin. Nyt minä tiedän, mitä tarkoitti hänen syntymäpäivähaastattelunsa maininta ’Flanderin sankarista’. Nyt minä tiedän, mitä rouva Wallace tarkoitti puhumalla ’niistä muista’ valokuvista.

Minä luin ja vapisin ja itkin, sillä ne kuvat olivat kauheita, ja kauheudessaankin jotenkin niin epätoivoisen kauniita. Ja kaikki se, mitä isästä kirjoitettiin, mitä hänen teostaan kirjoitettiin — miten monta ihmishenkeä hän pelasti — se tuntui tukehduttavan minut sekä järkytykseen että kunnioitukseen.

Unohdin äidin puseron, unohdin kaiken, kunnes yhtäkkiä tajusin, etten ollut enää yksin. Äiti oli tullut kynnykselle.

-Se putosi! minä parahdin, vaikkei hän edes ehtinyt syyttää minua tavaroidensa nuuskimisesta.

-Hyvä tavaton, äiti mutisi. -Minun olisi pitänyt järjestellä ne paremmin. Luulin, että isäsi siirsi laatikon kauemmaksi, kun… palautti aseen.

Me katsoimme kumpikin asetta, joka makasi siinä pehmeällä matolla niin kiiltävänä ja viattomana. Ja sitten kysyin:

-Miksi, äiti? Miksi tämä kaikki on täällä?

Äiti katsoi vieläkin minuun, sitten hän meni ovelle ja kutsui Faithia ja Evania ja Moiraa ja Walteria. Nämä tulivat ja ällistyivät tietysti nähdessään minut tuossa sekamelskassa, vaikka olinkin koonnut jo lehtileikkeet ja valokuvat nippuihin. Walter olisi tahtonut heti kokeilla asetta, mutta äiti kääri sen nenäliinaan ja laittoi sen piironkinsa laatikkoon ja sanoi, että siihen sai tässä talossa koskea vain isä, vaikka ammukset ovatkin kuulemma eri paikassa.

Sitten äiti istuutui toiseen lepotuoliin ja veti meidät lähelleen, aivan kuten silloin, kun olimme kaikki pieniä ja hän kertoi meille satuja sadepäivinä. Mutta se, mitä hän nyt kertoi, ei ollut satua. Se oli sama kertomus, jonka olin jo lukenut noista lukemattomista lehtileikkeistä, mutta kun äiti kertoi sen, se muuttui eläväksi.

Me aivan näimme isän syöksymässä yli ei-kenenkään-maan raahatakseen kranaattikuopasta turvaan haavoittuneen toisensa jälkeen, ennen kuin saksalaisten keskitys alkaisi. Me aivan kuulimme huudot ja laukaukset, me haistoimme juoksuhaudat, me tunsimme melkein yhtä kovaa kipua kuin haavoittuneet. Ja Jerry-setä! Isä oli pelastanut hänetkin!

Faith ja minä itkimme, ja Moira oli käpertynyt äidin kainaloon, ja Evan oli aivan kalpea, ja Walterin silmät loistivat seikkailua, sillä hänhän on vielä kauhean lapsellinen. Äiti selitti, että isäkin oli tuolloin haavoittunut, sen tähden hänen oikean kätensä sormet eivät aina toimi aivan kuin pitäisi. Ja isä oli potenut hirveää syyllisyyttä siitä, ettei ollut voinut tehdä vieläkin enemmän — aivan kuin hän ei olisi jo tehnyt enemmän, kuin mihin moni koskaan pystyi — ja ollut tavattoman masentunut, kunnes Fergus-setä oli saanut hänet vähitellen jaloilleen. Ja sitten äiti kertoi, että isä ei tämän kaiken tähden tahdo vieläkään puhua koko asiasta.

-Hän käyttää kunniamerkkiä sodan muistopäivänä, ja hän puhuu muistopatsaalla, koska kukaan ei ymmärtäisi jos hän kieltäytyisi, mutta hän ei halua, että kukaan muuten muistuttaa häntä niistä tapahtumista, äiti sanoi hiljaa. -Tapahtui vielä muutakin — paljon muuta, josta kerron teille ehkä toiste. Mutta te olette jo kaikki kyllin suuria ymmärtääksenne tämän kertomuksen, vaikka olisinkin toivonut, että komerosta olisi pudonnut mikä tahansa toinen laatikko!

-Miksei isä tahdo kenenkään tietävän, että hän on sankari, huudahti Walter, joka oli selannut lehtileikkeitä. -Näin monessa lehdessä! Minä en tiennyt, että Skotlannissa ilmestyy näin monta lehteä.

-Isästä kirjoitettiin myös englantilaisissa lehdissä, äiti sanoi, ja pieni värähdys hänen äänessään kieli peitetystä ylpeydestä.

-Oh, sanoi Walter, ja kerrankin hän meni aivan hiljaiseksi.

Samassa kuulimme, miten porras narahti, ja sitten ovi avautui ja isä tuli sisään. Emme olleet tajunneet kellon olevan jo niin paljon, että hän oli sulkenut myymälän.

-Täälläkö te olette, hän puuskahti. -Alakerta on kuin pyörremyrskyn jäljiltä eikä ketään missään…

Sitten hänenkin katseensa nauliutui kaikkeen siihen, mikä meitä ympäröi.

-Laatikko putosi komerosta, äiti sanoi. -Minä kerroin heille.

Isä katsoi häneen, sitten taas kirjenippuihin ja valokuviin ja lehtileikkeisiin ja noihin kummallisiin kellonvitjoihin. Ja sitten hän sanaa sanomatta kääntyi ja meni tiehensä.

Äiti nousi ja meni hänen perässään, ja me jäimme keskenämme. Emmekä ole useinkaan olleet niin vaitonaisia. Kokosimme tavarat lopultakin takaisin laatikkoon, vain aseen annoimme olla piirongissa, vaikka Walter ehdotti viattomana, että voisi ottaa sen esiin.

-Minä en kyllä oikein ymmärrä, Moira sanoi lopulta arastellen. -Isä on sankari. Miksei hän tahdo puhua siitä? Minä kyllä puhuisin!

-Sitä me emme epäile, Faith näpäytti.

-En minäkään tahtoisi, Evan sanoi yhtäkkiä ja tuijotti valokuvanippua sen näköisenä, että häntä varmaankin kuvotti. -Jos joutuu sotaan, vaikka ei yhtään halua, ja koettaa vain tehdä parhaansa ja niin kuin näkee oikeaksi, ja sitten siitä nostetaan meteli… Minäkin tahtoisin laittaa kaiken piiloon ja unohtaa!

Jokin hänen äänessään sai minut vapisemaan, aivan kuin ikkuna olisi ollut auki ja tammikuinen viima puhaltanut sisään.

-Pannaan nämä pois, minä mutisin, ja niin me teimme.

Kun menimme alas, ketään ei näkynyt, mutta sitten äiti ja isä tulivat takahuoneesta. Isä oli vähän harmaa kasvoiltaan ja meni yläkertaan mitään puhumatta, ja äiti alkoi koota vaatteitaan olohuoneesta ja pyysi, että Faith keittäisi teen, ja kun se oli valmista, hän laittoi tarjottimen valmiiksi ja vei sen isälle yläkertaan, vaikkei tämä koskaan ole juonut teetä muualla kuin keittiössä.

Mutta joitakin aikoja myöhemmin isä tuli alas parhaassa puvussaan ja äiti sievässä uudessa sifonkipuserossaan, joka todellakin sopi täydellisesti kalanruotokuvioisen hameen pariksi, ja he lähtivät hotellille. Isä oli taas oma itsensä, puheli iloisesti ja otti kujeellisen nöyrästi vastaan äidin moitteet siitä, ettei ollut muistanut mainita tilaisuudesta aiemmin. Mutta jos tarkasti katsoi, näki, että hänen silmissään oli jotakin vakavampaa kuin tavallisesti.

Heidän mentyään minä en saanut olluksi, ennen kuin otin luonnoslehtiöni ja purkasin siihen kaikki ne kuvat, kauheat ja kauniit, joita päähäni oli jäänyt lehtikirjoitusten ja isän sodassa ottamien valokuvien ja äidin kertomuksen perusteella. En tiedä, voinko koskaan tehdä noista luonnoksista valmiita piirroksia tai maalauksia, kykenenkö palaamaan niihin, mutta se helpotti vähän.

Siltikin, kun Axel soitti ja kysyi, lähdenkö hänen kanssaan elokuviin, sanoin olevani mieluummin kotona. Tänä iltana haluan olla vain kaikkein läheisimpien kanssa. Enkä voi olla miettimättä, tietävätkö Stuart ja Archie ja Donald tästä kaikesta.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti