maanantai 23. marraskuuta 2015

72. Kutsukortti

Sen jälkeen, kun viaton kenkälaatikko oli tuona tammikuisena maanantai-iltana paljastanut salaisuutensa, Gracesta tuntui, kuin sen sisältö olisi seurannut hänen ajatuksiaan varjon tavoin.

Se ei ollut samanlainen harmaa varjo kuin syksyllä, jolloin hänestä kaikki oli ollut niin ikävää ja arkista. Miten lapsellinen hän olikaan ollut! Sillä tämä varjo oli paljon tummempi. Grace ajatteli, että jos hänen olisi pitänyt kuvata sitä, hän olisi sanonut sen olevan kuin paksua mustaa samettia: juhlallista, pehmeää, tukehduttavaa, surullista.

Totta kai hän tiesi, että oli ollut sota. Hänellä oli joitakin hämäriä muistikuvia univormupukuisista miehistä — niiden täytyi olla ajalta, jolloin sotilaita oli alettu kotiuttaa rintamalta. Ja sodasta oli puhuttu niin kauan kuin hän muisti.

Äiti oli kertonut, miten vaikeata isän oli ollut päästä irti sodasta ja sopeutua siviilielämään, ja rouva Wallace oli kertonut, miten kaikki tuo oli vaikuttanut erityisesti Stuartiin. Jerry-setä oli haavoittunut sodassa, ja herra Irvine oli menettänyt toisen käsivartensa, ja Bobby-tädin ensimmäinen mies oli kuollut espanjantautiin, jonka oli saanut rintamalla. Rob-enon hermot olivat romahtaneet sodassa, ja John-eno oli kaatunut ja haudattu johonkin Ranskaan. Millyn vanhemmat olivat kadonneet ja Ruth oli tavannut Felixin.

Mutta sittenkin, vaikka tiesi tämän kaiken, Grace ei ollut koskaan oikein käsittänyt, mitä sota oli. Koulussa luettiin historiallisista sodista, mutta kirjassa oli vain piirrettyjä karttoja armeijoiden sijoittumisesta ja korkeintaan jokin maalaus, joka esitti uljasta taistelua.

Uljasta! Eihän sodassa ollut mitään uljasta! Ei Bannockburnissa, josta kertovaa runoa neiti MacGregor oli opettanut heille ulkoa, ei Cullodenissa, josta äiti osasi kertoa niin monia tarinoita heidän esi-isiinsä liittyen, ei niissä kahakoissa, joista Davy-enon kirjeissä joskus lyhyesti kerrottiin. Tähän asti ne olivat olleet Gracelle kuin jännittävää seikkailuromaania, mutta eivät enää. Eivät sen jälkeen, kun hän oli nähnyt isän ottamat valokuvat.

Sillä eihän vain tuo viimeinen sota ollut tuskallinen ja kauhea. Samanlaisia olivat olleet kaikki sodat sitä ennen!

-Mitä sinä luulet, Grace sanoi hiukan epävarmasti Evanille eräänä helmikuun iltana, kun oli heidän vuoronsa hoitaa illallistiski, -voiko vielä tulla sota?

Evan kuivasi keskittyneesti pari lautasta ja mietti.

-Minä toivon, että ei, hän sitten sanoi yksinkertaisesti. -Mutta minä en voi tietää.

-Miksi joku tahtoisikaan jotakin sellaista! Grace parahti.

-Yleensä se on joku sellainen, jonka ei tarvitse itse osallistua paikan päällä, Evan totesi. -Vähän niin kuin opettaja sanoo, että meidän pitää mennä ulos välitunnilla, vaikka on pakkasta, mutta hän menee itse opettajainhuoneeseen juomaan teetä.

Grace tuijotti häntä.

-Joskus sinä pelotat minua, hän sanoi. -Sinulla on aivot.

Evan punastui mielihyvästä.

-Minä ajattelen mielelläni asioita, hän sanoi vaatimattomasti.

-Oletko sinä kertonut kenellekään… isän asiasta?

-En oikeastaan, Evan sanoi. -Mitäpä minä kertoisin? Aikuiset tietysti tietävät kaiken. Ja sehän on vanha asia. Niallille en ole viitsinyt puhua mitään sen tähden, että häntä harmittaa, kun hänen isänsä ei ollut sodassa.

-Miten häntä voi harmittaa jokin sellainen!

-Joskus pojat kiusaavat häntä sanomalla, että Sean-setä on pelkuri, Evan paljasti. -Ja Niall raivostuu hirvittävästi, sillä kaikkihan tietävät, että Sean-sedällä on heikko sydän. Hän ei saa urheillakaan, saati että olisi mennyt sotaan.

-Typerät pojat! Grace huudahti, ja lasi lipesi hänen kädestään niin, että vain Evanin salamannopea kädenojennus esti sitä putoamasta lattialle. -Aivan kuin sodassa olisi jotakin hienoa!

-Ei siinä minusta olekaan, Evan sanoi ja värähti. -Minä en tahdo koskaan sotaan, mutta sellaista ei pidä sanoa, tai tulee leimatuksi mammanpojaksi!

-Et sinä ole mammanpoika, Grace sanoi tiukasti. -Muistapa vain, miten sinä lähdit hakemaan herra Wallacea, kun rouva Wallace sairastui!

Evan huokasi vähän ja laskosti pyyhkeen kuivumaan. Gracekin huokasi salaa itsekseen ja katsoi pikkuveljeään, jonka tiesi jo joutuneen useamman kerran pilkan kohteeksi sen tähden, ettei uskaltanut heittäytyä yhtä rohkeisiin tappeluihin kuin muut pojat. Ja kuitenkin hän oli toisaalta niin reipas, kauppias Armstrong oli kehunut kovasti isälle Evanin partiotaitoja!

-Mitä sinä aiot tehdä Valentinen päivänä? Grace kysyi johtaakseen keskustelun toisaalle ja laski veden pois pesualtaasta.

-En kai mitään erityistä.

-Eikö sinulla muka ole ketään, josta pitäisit ja jolle antaisit kortin ja jonka veisit elokuviin tai kahvilaan? Grace luetteli. Hänen mieleensäkään ei olisi tullut koskaan udella mitään tällaista muilta veljiltään, mutta jotenkin oli aivan luonnollista kysyä sitä Evanilta.

-Äh! Kauhea meteli yhdestä päivästä, Evan mutisi ja puisti päätään kuin ärsyyntynyt hevonen, niin että punainen hiuskihara putosi hänen otsalleen. -Minä menen lukemaan luonnontiedon kokeeseen.

Hän lähti, ja Grace jäi katsomaan hänen jälkeensä. Evanista oli tullut jollakin tavalla hyvin viehättävä ja hän oli kasvanut kovasti, pian Grace saisi katsoa veljeensä ylöspäin. Ja Evan oli viisas, näkihän sen nyt tästäkin keskustelusta ja siitä, että hän harrasti mieluummin partiotaitoja ja luki läksynsä kuin tappeli ja riehui!

Grace kuivasi pesualtaan ja pohti samalla Valentinen päivää omalta osaltaan. Tänä vuonna päivä olisi sunnuntai — jos Stuart olisi ollut kotona, äiti olisi saanut pitkästä aikaa järjestää tälle suuret syntymäpäivät. Gracen osalta päivän osuminen sunnuntaille todennäköisesti rauhoittaisi tilannetta, kun koulua ei olisi, eikä hänen tarvitsisi tasapainotella hupsujen poikien mieliksi.

Mutta toisaalta hän oli kuullut huhuja, että Maisie Armstrong järjestäisi taas tanssiaiset, tällä kertaa Valentinen päivää edeltävänä iltana ja vielä suureellisemmin kuin edellisenä vuonna.

Mahtaisiko Maisie kutsua häntä? He olivat nykyään viileän kohteliaissa puheväleissä, mikä oli lähinnä Gracen sinnikkään tykötekemisen ansiota. Mutta siltikään Maisie ei ollut unohtanut sitä, että Axel oli luopunut tämän seurasta, ”vaikka Gracessa ei ole muuta kuin punaista tukkaa”, kuten hän oli Coran mukaan julistanut Beth Cairnille.

Lausahdus sinällään ei satuttanut Gracea, sillä hän oli omassa perheessään oppinut pitämään punaisia hiuksia hyvin luonnollisena asiana, mutta häntä suretti Maisien kiukku. Minkä hän sille voi, että pojat olivat typeriä! Ei hän ollut käskenyt Axelin loukata Maisieta!

Entä, ellei Maisie kutsuisi häntä? Jos hän olisi jopa ainoa, jota Maisie ei kutsuisi? Grace värisi. Maisie Armstrong oli vahva mielipidevaikuttaja paitsi omalla luokallaan, myös koko koulussa erityisesti nyt, kun he olivat vanhimpia oppilaita. Vain siksi, että Cora MacRob oli Maisien suojeluksessa, kukaan ei juuri koskaan tölväissyt mitään ikävää tämän vaatimattomista kotioloista tai isän ajoittaisista juomakausista.

Entäpä, jos tulisi yleiseen tietoon, ettei Maisie suvainnut Gracea? Silloin eivät muutkaan suvaitsisi, ja elämästä tulisi aivan sietämätöntä, hän olisi kuin lainsuojaton!

Seuraavina päivinä Grace koetti olla ajattelematta koko ”kauheaa meteliä yhdestä päivästä”, kuten Evan oli sanonut. Maisie puhui tanssiaisistaan kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella, siis jopa Gracelle. Tämä puri hammasta pysyäkseen ystävällisen kiinnostuneena. Mieluiten hän olisi heittäynyt Maisien jalkoihin rukoilemaan kutsua, mutta sai hillityksi itsensä nöyryytykseltä.

Ja sitten koitti se aamu, jolloin useimpien luokkatoverien pulpettiin oli sujautettu kutsukortti (painettu kutsukortti! ajatteli Grace haikeasti).

Mutta ei Gracen pulpettiin.

-Tässä on jokin erehdys, Cora sanoi järkyttyneenä katsoessaan omaa kutsuaan. -Tietysti Maisie kutsuu sinut! Hän varmaan sekoitti meidän pulpettimme. Hänhän tietää, ettei äiti laske minua, niin että minulle kutsu on aivan turha.

-Höpsis, tuhahti Grace, joka oli sukeltanut syvälle pulpettiinsa muka sitä järjestääkseen, mutta tosiasiassa päästäkseen näkemästä luokkatovereitaan, jotka puhelivat innoissaan kutsukorteistaan, ja Maisieta, joka otti armollisesti vastaan kiitoksia ja iloisia vakuutuksia siitä, että kutsuttu ilman muuta tulisi. -Yritä puhua äitisi ympäri, että saisit olla mukana! Tosin siellä oli viime vuonna aika ikävää, enkä minä itse asiassa edes välittäisi mennä, mutta Maisielle on noloa, ellei kukaan tule.

Cora katsoi pitkään vierustoverinsa torjuvaa olemusta, sitten hän vilkaisi taakseen ja näki, että sekä Axel Barclaylla että Ted Coburnilla oli kutsukortit, samoin kaikilla heidän edessään ja ympärillään istuvilla. Hän ymmärsi hyvin, että Maisie oli kutsunut koko luokan, ja omien puheidensa mukaan myös sekä alemmalla luokalla olevia suosituimpia oppilaita että jo koulunsa päättäneitä tyttöjä ja poikia. Kaikki muut paitsi Grace Flemingin. Ja Cora tietysti ymmärsi senkin, minkä tähden. Maisie Armstrong ei ollut tottunut jäämään toiseksi kenellekään, ei vaikka Grace ei ”kulkenut” vakituisesti sen paremmin Axelin kuin kenenkään muunkaan kanssa.

-Maisie on varmaankin laskenut kutsukortit väärin, Cora sanoi tarkoituksellisen kovalla äänellä. -Hän ehkä ajatteli, että sinä tiedät olevasi tervetullut muutenkin.

Axel, joka oli jo noussut käytävälle valmiina lähtemään rukouksiin, kääntyi.

-Eikö Maisie ole kutsunut sinua, Grace? hän kysyi.

-Oh! Grace putkahti esiin pulpetista kuumottavin poskin ja hiukan liian kirkkain silmin. -Entä sitten!

-Ei ole kutsunut? toisti Ted Coburn, ja hänen silmänsä laajenivat järkytyksestä. 

Ted-parka ei osannut edes ajatella, että joku voisi harkitakaan laiminlyövänsä ihanaa Grace Flemingiä. Hän palvoi Gracea yhä, joskin etäältä ja hyvin käsittäen, ettei voisi koskaan pärjätä niille kilpailijoilleen, joita tytön ympärillä pyöri yhä sankempana joukkona, mutta kiitollisena vähäisestäkin huomiosta, jonka sai  sydämensä valtiattarelta. Sillä Grace ei ollut koskaan häntä kohtaan ivallinen eikä tyly eikä kärsimätön, kuten niin monet muut tytöt. Eikä mikään palvelus ollut niin pieni, etteikö Ted olisi iloiten sen tehnyt saadakseen Gracelta hymyn ja ystävällisen sanan. 

-Lopettakaa! Grace sieppasi virsikirjansa ja pyörähti käytävälle. -Eikö kello jo soi? Meidän pitää mennä!

Sinä aamuna Grace ei kuullut juuri sanaakaan siitä, mitä Sean-setä puhui. Hän keskittyi tuijottamaan harmoonin kantokahvaa ja painamaan mieleensä sen muodon, jotta ei olisi ajatellut noita viheliäisiä kutsukortteja — kutsukortteja, aivan kuin ei suullinen kutsu olisi riittänyt! — ja sitä, ettei sellaista ollut hänen pulpetissaan. Oliko hän katsonut varmasti kunnolla? Jos kortti oli sujahtanut jonkin kirjan väliin, kun Maisie oli työntänyt sen kannen raosta aamulla? Jos Cora oli oikeassa ja kortit olivat loppuneet?

Ja miten typerää surra tulematta jäänyttä tanssiaiskutsua! Nyt hänen piti ajatella komeron ylähyllyltä pudonnutta kenkälaatikkoa ja sen sisältöä. Jos isä, joka oli kestänyt melkein viisi vuotta sodassa, tietäisi, kuinka turhasta hän valitti ja kapinoi…

Hän keksisi jotakin muuta. Hän kysyisi äidiltä, saisiko lähteä Evanin ja Walterin ja Moiran kanssa Glen Longiin lauantaina ja olla yötä. Isoäiti ottaisi heidät mielellään, tai ehkä he voisivat olla Kuusikukkulalla, ja Rob-eno kertoisi heille kummitusjuttuja! He paistaisivat omenoita takassa, ja ehkä Anna-täti antaisi heidän penkoa ullakolta vanhoja vaatteita ja näytellä. Ja he menisivät käymään pappilassa ja Murraylla ja saisivat hoitaa Douglas-vauvaa. Se olisi paljon hauskempaa kuin Maisien kuivat tanssiaiset!

Vasta kun Coran laiha käsi sujautti hänen käteensä reunoista hitusen rispaantuneen nenäliinan, Grace tajusi itkevänsä. Onneksi rehtori Ramsay puhui sinä aamuna hyvin liikuttavasti kristillisestä armeliaisuudesta puutteenalaisten hyväksi, ja jos joku sattui Gracen kyyneleet näkemään, ajatteli tämän herkistyneen sen tähden.

Sinä päivänä Grace pysytteli yksikseen niin paljon kuin mahdollista. Hän keksi jopa tekosyitä päästäkseen eroon Corasta, jotta tämä ei hyvän hyvyyttään pyrkisi hänen seuraansa ja siten vetäisi epäsuosiota päälleen. Coranhan kuului olla siellä, missä puhuttiin tulevasta juhlasta, vaikka kaikki ennemmin tiesivät kuin arvasivat, ettei hän pääsisi osallistumaan. Mutta hänet oli kutsuttu. Hän oli valittujen joukossa.

Grace puolestaan käveli yksikseen ulkona tai istui ikkunalaudalla kertaamassa maantiedettä ja koetti näyttää siltä, että tanssiaiset olivat aivan turha keksintö. Niinpä hän ei tullut havainneeksi sitä kummallista tilannetta, että Axel Barclay ja Gordon MacDonald keskustelivat koulun pihalla keskenään täydessä sovinnossa jostakin ilmeisen tärkeästä seikasta.

-Onko totta, huusi Moira teepöydässä, -että Maisie Armstrong ei kutsunut sinua tanssiaisiinsa, Grace?

-Joko se tiedetään teidänkin luokallanne, Grace mutisi happamasti ja mätti kaksi suurta lusikallista marmeladia leivälleen.

-Ei kutsunut? sanoi Faith. -Miten niin ei kutsunut? Hänhän on kutsunut puoli kaupunkia! En ymmärrä, kuvitteleeko hän sellaisen väkimäärän mahtuvan vielä tanssimaankin Armstrongien salissa. Hän koettaa kai leikkiä Fannya ja kuvittelee, että heillä on yhtä suuri talo.

-Mistä te puhutte? äiti sanoi. -Kuka pitää tanssiaiset?

Ennen kuin Grace ehti potkaista Moiraa nilkkaan, tämä oli selostanut antaumuksella tulevat Valentinen päivän aaton tanssit ja sen, miten erikoisella tavalla Maisie oli niihin vieraat valinnut.

-Olisit kiitollinen, Gracie, sanoi Evan. -Pääset mokomasta riesasta.

-Ole hiljaa, sanoi Walter, -etkö sinä näe, että hänellä on paha mieli. Tytöt ovat siitä niin typeriä, että he tahtovat tanssiaisiin. Mutta älä sure, systeri, minä voin opettaa sinulle pari eri vänkää siirtoa shakissa lauantaina!

-Walter, puhu kuten ihmiset, äiti sanoi moittivasti.

-Onko jokin erikoinen syy, jolla sinä olet vetänyt päällesi mademoiselle Armstrongin epäsuosion? isä tiedusteli.

-Duncan, äiti nuhteli, ilmeisesti tarkoittaen, ettei isän saanut tehdä heidän kuultensa pilaa Maisiesta.

-Minä tiedän! julisti Moira, jolla oli harvinaisen voitokas päivä tänään. -Maisie pitää Axel Barclaysta, mutta Axel pitää Gracesta, ja siksi Maisie ei pidä enää Gracesta!

-Ole vaiti! Grace sähähti ja tunsi, miten kyyneleet polttivat taas hänen luomiensa takana.

-Vai niin, sanoi isä ja vilkaisi äitiin. -Hyvin harvinainen tilanne, vai mitä, Sappho? En muista aiemmin kuulleeni moisista ihmissuhdekiemuroista.

-Oikein ikävää, äiti vastasi. -Älä sure sitä, Grace kulta. Te olette vielä kovin nuoria, eikä Maisien pitäisi ajatella niin paljon poikia.

Senkö nyt olisi pitänyt lohduttaa! Kohta äiti varmaan ehdottaisi, että Grace voisi viettää Valentinen aattonsa keittämällä nekkuja.

-Minulla on päänsärkyä, Grace mutisi, jätti puoliksi syödyn leipänsä ja täysinäisen teekuppinsa pöytään ja livisti yläkertaan. Voi, jos olisikin ollut kesä, ja hän olisi voinut kiivetä koivuun! Hän ei tahtonut nähdä nyt ketään eikä puhua mistään.

Mutta se oli tietysti liikaa toivottu Koivurannassa. Vähän ajan päästä ovi avautui ja joku tuli sisään. Grace makasi sängyllään selin huoneeseen ja toivoi näyttävänsä nukkuvalta, mutta tulija istuutui vuoteelle.

Se ei ollut äiti, vaan Faith.

-Minä olen kauhean pahoillani sinun puolestasi, hän kuiskasi ja silitti Gracen hiuksia. -Ja kauhean vihainen Maisielle! Hän on typerä kana.

-Muutaman päivän päästä koko se onneton juhla on ohi, Grace mumisi. -Eikä kukaan sitä kauan muista!

He tiesivät kumpikin, ettei asia olisi niin. Edellistalvenkin tanssiaisia oli muisteltu viikkoja.

-Äiti pyysi minua kysymään, mitä sinä tahtoisit tehdä lauantaina, Faith jatkoi hellästi. -Voisit mennä Millyn luo Ballachulishiin! Siellä on varmasti jokin juhla, jonne kaikki ovat tervetulleita. Vai tahdotko lähteä seurakuntasalin tansseihin? Tosin pelkään, ettei siellä ole paljonkaan nuorta väkeä. Kaikki ovat Armstrongilla.

-En minä tahdo mitään, Grace mutisi ja hieroi silmiään, sillä hän ei jaksanut ajatella minkäänlaista vaihtoehtoa, ei enää edes Glen Longia. -Minä tahdon vain päästä nopeasti ensi viikkoon.

Faith huokasi ja hieroi lempeästi hänen hartioitaan.

-Minä voisin jäädä kotiin lauantaina, hän sanoi vähän epäröiden. -Tarkoitan, että Dugald ymmärtäisi kyllä. Voisimme tehdä jotakin hauskaa yhdessä kotona.

Grace niiskutti. Oliko hän todellakin niin säälittävä tapaus, että Faith, joka kävi nykyään käytännöllisesti katsoen joka ilta ulkona herra Farlanen kanssa, oli valmis uhraamaan Valentinen aaton hänen tähtensä! Sehän oli kauheaa.

-Anna minun olla, hän mutisi. -En minä tahdo mitään.

-Isä kysyi äidiltä… Faith nielaisi. -Hän kysyi, pitäisikö äidin soittaa Armstrongille.

-Ei! Grace parahti. -Ei ikimaailmassa! Mikään ei olisi niin noloa, kuin että Maisie kutsuisi minut vain, koska hänen vanhempansa käskevät!

-Niin minäkin ajattelin, Faith sanoi ja puristi Gracen olkapäätä. Sitten hän nousi vuoteelta. -Sano vain, jos muutat mielesi lauantain suhteen.

Grace ei vastannut, vaan puristi silmänsä entistä tiukemmin kiinni. Hän kuuli, miten Faith meni komerolle ja varmaankin otti sieltä sievän sinisen villaleninkinsä ja harjasi sen. Sitten hän kuuli kolahduksen, kun sisar avasi piironginlaatikon — hän otti tietysti esiin peilin ja kamman ja puuterirasian. Herra Farlane tulisi tänäkin iltana hakemaan häntä ulos.

Samassa joku tömisti portaita ylös. Se oli Moira, jonka oli käsketty jäädä tiskaamaan, lähinnä siksi, että Faith saisi puhua rauhassa Gracen kanssa.

-Taasko sinä tälläydyt, Faye? hän kysyi jo kynnykseltä. -Etkö sinä koskaan kyllästy herra Farlaneen?

-Ei, sanoi Faith, -en ole vielä toistaiseksi kyllästynyt.

Grace nipisti silmänsä entistä tiukemmin kiinni. Voi, kuinka onnellinen Faithin täytyi olla! Tämä ei ollut aikoihin valittanut mistään, vaan vaikutti jotenkin niin tyyneltä ja rauhalliselta ja iloiselta. Gracekin oli ollut iloinen vain joitakin aikoja sitten. Miksi hän antoi Maisie Armstrongin hupsuine kutsukortteineen pilata kaiken!

Ei, se ei käynyt laatuun. Jos äiti ja isä olivat kestäneet sodan, hänenkin piti kestää omat vastoinkäymisensä!

-Moira, hän sanoi ja nousi istumaan, -tahdotko, että pelaan kanssasi jotakin?

Moira tuijotti häntä epäluuloisena.

-Etkö sinä olekaan murheen alhossa? hän tiedusteli.

-Olen, mutta siellä on paljon hauskempi, jos voi tehdä jotakin mukavaa, sanoi Grace totisena. -Luuletko, että Walter ehtisi tänä iltana opettaa meille niitä shakkisiirtojaan?

Heillä oli loppujen lopuksi hyvin mielenkiintoinen ja hauska ilta shakkilaudan ääressä. Walter loisti ylpeydestä saadessaan neuvoa vanhempia sisariaan, Grace sai muuta ajateltavaa ja Moira seuraa, sillä hän oli taas vaihteeksi riidoissa Catrinan ja Meganin kanssa, ja Iona puolestaan oli vilustunut eikä Anne-täti sallinut hänelle vieraita.

Evan lähti partiokokoukseen, tosin pohtien tekonsa oikeutusta, sillä hänenhän olisi pitänyt varmaan osoittaa mieltään Maisien isälle, ja herra Farlane tuli hakemaan Faithia ulos. He muut kokoontuivat olohuoneeseen, isä luki äidille ääneen sanomalehden parhaat palat ja äiti parsi heidän sukkiaan, ja shakkipeli oli asetettu rahille, jonka ympärillä Walter, Moira ja Grace istuivat.

Sähkövalo loisti lämpimästi, takkatuli rapsahteli suojuksen takana, Emma Wood kehräsi nojatuolissa ja ulkona oli alkanut sataa hiljalleen lunta. Lehden luettuaan isä meni avaamaan radion, josta tuli äänilevykonsertti.

Yhtäkkiä Gracen suru ja harmi tuntui hiukan hellittävän. Kaikkihan oli hyvin. Ellei Maisie tahtonut häntä tanssiaisiinsa — entä sitten? Tanssiaisia tulisi ja menisi. Miten hän olikaan saanut tanssia vain pari viikkoa sitten Coran kanssa seurakuntasalilla!

Tästä huolimatta kouluunmeno seuraavana päivänä tuntui vastenmieliseltä. Gordon käveli Gracen vierellä ja puheli niitä näitä, mutta Grace vain mietti, oliko Maisie kutsunut Gordonin. Tietysti oli! Kaikki muut oli kutsuttu, paitsi hänet! Hänet oli unohdettu ja hylätty kuin autio naapuritalo. Gordonkaan ei vaivautunut edes kysymään, oliko hän tulossa.

Aamupäivä tuntui pitkältä kuin nälkävuosi. Luokka oli levoton, sillä lauantain juhla kiehtoi kaikkien mieltä. Vain Grace keskittyi kaikella tarmollaan opetukseen. Salaa mielessään hän toivoi hartaasti, että saisi päänsäryn tai nenäverenvuodon tai minkä tahansa syyn palata kotiin ja mennä vuoteeseen ja vetää peiton korviinsa ja olla näkemättä ketään muuta kuin korkeintaan äidin, joka silittelisi hänen tukkaansa, mutta tunsi itsensä aivan liian terveeksi.

Ruokatunnilla Grace söi eväitään yksin ikkunalla historiankirjan taakse maastoutuneena. Hän näki Maisien menevän ulos koulunpihan portista ja ajatteli katkerana, että tämä oli tietysti menossa neiti Coburnin luo sovittamaan uutta pukuaan, kuten oli kerskunut.

Mutta mitäpä siitä! Cora parka joutui kieltäytymään yleensä kaikesta hauskasta, mitä muut suunnittelivat. Oliko nyt suuri ero siinä, ettei Gracea edes haluttu mukaan hauskuuteen!

Grace uppoutui kirjaansa niin, että havahtui vasta kellonsoittoon ja siihen hirvittävään meteliin, joka syntyy, kun lauma koululaisia palaa luokkiinsa ja omille paikoilleen. Hänkin liukui alas ikkunalaudalta, meni pulpettinsa luo ja avasi kannen sujauttaakseen historiankirjan sisään.

-Oh, Gracelta pääsi.

Hänen pulpetissaan, kirjapinon päällä, oli kortti. Painettu kutsukortti.

Vaistomaisesti Grace nosti päätään ja katsoi Maisieen, joka istui jo omassa pulpetissaan tuijottaen liitutaululle kuin vahapatsas.

Mitä oikein oli tapahtunut? Oliko kortti ollut jossakin pulpetin raossa ja nyt tupsahtanut esiin? Ei, se ei ollut mahdollista. Hän oli penkonut koko pulpetin edellisenä aamuna. Olivatko kortit tosiaan loppuneet ensin kesken? Mutta silloinhan Maisie olisi sanonut hänelle jotakin.

Grace istuutui ja otti kortin käteensä. Se oli hieno kortti, aivan kuin aikuisille tarkoitettu. Sitten hän yhtäkkiä vilkaisi sivulleen ja näki, että Cora puuhaili luonnottoman keskittyneesti kynäkotelonsa siivouksen parissa.

-Cora, hän kuiskasi, -tiedätkö sinä tästä jotakin?

-Kappas, sanoi Cora, -minähän sanoin, että hän tarkoitti kutsua sinut! Jokin väärinkäsitys varmaan.

-Cora MacRob, Grace puuskahti, -älä leiki typerää! Tiedätkö sinä tästä jotakin?

Hymy pilkahti Coran kasvoille.

-En minä, mutta joku muu, hän supatti.

-Mitä sinä tarkoitat?

Nyt Cora katsoi häneen tuikkivin silmin.

-Pojat uhkasivat boikotilla, ellei sinua kutsuta, hän sanoi hiljaa.

-Pojat? Boikotilla? Cora, minä en ymmärrä nyt yhtään mitään!

-Axel sen järjesti. Hän puhui muiden poikien kanssa ja kertoi, että Maisie kutsuu lauantaiksi puoli maailmaa, mutta ei sinua, vaikka sinä et ole tehnyt Maisielle mitään pahaa. Ja pojat päättivät, että ellei sinua kutsuta, ei kukaan heistäkään mene.

-Pojat? Grace toisti uudelleen.

Cora ähkäisi.

-No meidän luokkamme pojat, ja alemmalta Gordon MacDonald ja Oliver MacLean ja Hamish MacBride ja keitä nyt kutsuttu oli — ja sitten Axel puhui isoille pojille, joita Maisie oli kutsunut, ja Janen veljet sanoivat heti jäävänsä pois, jos Maisie käyttäytyy näin, ja Ferris Buchanan, ja Will MacLean, niin että Maisie olisi saanut pitää tyttökutsut, joissa olisi menty piirileikkiä! Jos nyt sitten sitäkään, sillä useimmat meistäkin sanoivat, ettemme tule, ellei sinua kutsuta. Tämä selvisi Maisielle tänä aamuna, ja seuraus on tuossa. Hän haki kortin varmaan ruokatunnilla.

Grace pudotti kortin äkkiä pulpetille kuin se olisi polttanut.

-Maisie siis kutsui minut vain, koska… häntä painostettiin? Grace mutisi. Tämähän oli melkein yhtä kauheaa kuin se, että äiti olisi soittanut Maisien äidille, joka olisi käskenyt kutsua hänet!

-Maisie on tyhmä, sanoi Cora. -Sinä et ole tehnyt hänelle mitään väärää, turhaan hän sinulle murjottaa. Olisi jättänyt Axelin kutsumatta. Tule pois vain mukaan, pidetään oikein hauskaa!

Grace tuijotti kutsukorttia. Hän oli jo ehtinyt toivoa, että kyse olisi todella ollut erehdyksestä, tai että Maisie olisi tullut toisiin ajatuksiin — omasta halustaan, ei minkään ”boikotin” vuoksi. Miltä se nyt näytti, jos kaupungin pojat uhkailivat Maisieta hänen tähtensä! Patonin veljeksetkin ja kaikki… vaikka Jane oli niin hyvää pataa Maisien kanssa!

Sitten, hyvin hitaasti, hänen tajuntaansa tunkeutui Coran viimeinen lause.

-Mitä sinä sanoit? hän kysyi. -Tarkoitatko, että sinä

Cora tirskahti, vaikka neiti MacGregor valmistautui jo katederilla aloittamaan tunnin.

-Äiti antoi luvan, hän supatti. -En tiedä, mitä sinun äitisi hänelle oikein taannoin puhui, mutta hän on ollut paljon reilumpi sen jälkeen. Kuulemma minä joudun turmioon, ja he ovat yrittäneet kaikkensa minun puolestani, mutta saan silti tulla tanssiaisiin. Mutta ellet sinä tule, en minäkään, ettäs tiedät!

Grace vilkaisi ympärilleen luokassa. Toverit olivat selvästi seuranneet hänen tekemisiään, ja nyt hän kohtasi iloisia silmäpareja, hymyjä, ylös nostettuja peukaloita. Vain Maisie Armstrong istui yhä paikallaan ja katsoi suoraan opettajaan.

Ja yhtäkkiä Gracen tuli häntä kauhean sääli. Oliko sittenkään niin hauskaa yrittää epätoivoisesti olla koko ajan muita parempi! Maisie parka.

Hän käänsi päätään sen verran, että näki Tedin ja Axelin.

-Kiitos, pojat, hän kuiskasi.

Ted lehahti hehkuvan punaiseksi ja näytti olevan tukehtumaisillaan onnesta, Axel iski silmää.

-Minä tiedän, ettei sinua saa varata, mutta jos yksi tanssi lauantaina kuitenkin? hän kuiskasi.

-Vaikka kaksi, Grace vastasi äkillisessä jalouden puuskassa.

-Grace Fleming, sanoi neiti MacGregor samassa luokan edestä, -minä tiedän, että te kaikki olette nyt täynnä tulevaa Valentinen päivää, mutta voisitko siitä huolimatta kertoa meille kuningatar Viktorian elämänvaiheet pääpiirteissään?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti