tiistai 24. marraskuuta 2015

73. Ensimmäisen kerran Koivurannassa

Kun Grace heräsi, oli vielä hämärää. Kello ei voinut olla kovin paljon. Outoa, ettei hän nukkunut pitkään, vaikka oli valvonut illalla myöhään ja oli sunnuntaiaamu!

Mutta oikeastaan oli mukava herätä aikaisin, ennen kuin Moira aloitti lörpötyksensä ja he Faithin kanssa tungeksivat yhtä aikaa ovesta ehtiäkseen ennen toista kylpyhuoneeseen. Harmaa talviaamu kajasti jossakin verhojen takana, heidän valkeiksi maalatut vuoteensa ja pöytänsä ja piironkinsa hohtivat himmeästi.

Grace venytteli makeasti lämpimän tilkkupeitteensä alla. Sitten hän risti kätensä niskan taa ja sulki silmänsä ja ajatteli edellistä iltaa.

Hän oli lähtenyt Armstrongille vastahakoisesti, vaikka ei joutunut todellakaan menemään yksin — Gordon oli hakenut hänet kotoa, ja matkan varrelta mukaan oli liittynyt Axel ja sitten Jane veljineen ja sitten luokkatoveri toisensa jälkeen. Grace ei ollut aivan varma, olivatko nämä sopineet asiasta vai oliko se sattumaa, mutta jotenkin tanssiaisiin saapuminen oli käynyt suurella joukolla melkein kuin huomaamatta ja ilman, että hänen ja Maisien välille olisi syntynyt mitään kiusallisia tilanteita.

Maisien edellisvuoden Valentinen päivän tanssiaisiin oli liittynyt Gracen muistoissa joukko ikäviä asioita: Gordonin ja Axelin typerä kinastelu, paluu kotiin, josta äiti ja isä olivat yhtäkkiä kadonneet, tieto isoisän sairastumisesta ja jonkin ajan kuluttua tämän kuolemasta. Ja nyt siihen liittyi vielä sekin, että tuolloin oli ollut Wallacen pariskunta heistä huolehtimassa!

Mutta tämä juhla oli aivan toisenlainen, ja siitä jäisi aivan toisenlaisia muistoja. Ottaen huomioon, minkälaisten uhkavaatimusten kautta Grace oli ylipäätään tanssiaiskutsunsa saanut, oli illan tunnelma suorastaan ällistyttävän iloinen ja kodikas.

Kukaan ei osoittanut mieltään mistään, kukaan ei sanonut kenestäkään mitään ilkeää, läsnäolevat pojat tanssittivat kohteliaasti vuorollaan kaikkia tyttöjä, ja jokaisella oli hauskaa. Aivan erityisesti Coralla, jonka jokainen tuntui ottaneen suojelukseensa, kun hän sai kerrankin olla mukana, ja jonka Jimmy Lynsey oli jälleen päättäväisesti halunnut saattaa kotiin.

Tosin Axel Barclay ei saanut Gracen lupaamaa kahta tanssia, sillä Kyle Paton ei yksinkertaisesti suostunut luopumaan Gracesta ennen kuin neljännen levyn jälkeen. Tämä oli ainoa seikka, mikä herätti hiukan kuiskailua tyttöjoukossa ja kulmien kurtistuksia erityisesti Gordonin ja Axelin taholta. Eikä Grace tahtonut edes ajatella, mitä Maisie oli mahtanut puhua Bethin kanssa salin nurkassa, kun hän oli nähnyt näiden supattavan päät yhdessä ja vilkuilevan häneen. 

Tietysti hän oli muistanut, mitä äiti oli Faithin ja Fannyn juhlissa sanonut tanssimisesta pelkästään yhden kavaljeerin kanssa. Mutta Kyle oli vain nauranut, kun hän oli toisen levyn jälkeen yrittänyt vetäytyä hyvään käytökseen vedoten ja sanonut, että sellaiset säännöt olivat vanhanaikaisia, ”varsinkin, kun meidän askeleemme tuntuvat sopivan niin kovin hyvin yhteen”.

Nytkin Grace tunsi poskiaan alkavan kuumottaa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Kyle oli kiinnittänyt häneen erityistä huomiota. Eikä Kyle ollut ainoa nuorukainen, joka oli alkanut katsoa häntä pitkään. Viimeksi edellisviikolla oli Gowan MacMahon osunut yhtä aikaa hänen kanssaan lihakaupan ovelle ja pitänyt sitä auki, niin että hän sai mennä sisään ensin, ja kysellyt hänen kuulumisiaan kuin he olisivat olleet hyviäkin tuttavia, ja Alec MacBride olisi aivan väkisin halunnut kantaa hänen ostoskassinsa kotiin Armstrongilta, ja edellissunnuntaina kirkkopihalla Ferris Buchanan oli lyöttäytynyt hänen seuraansa tavalla, joka oli saanut äidin kohottamaan kulmakarvojaan.

Jos joku olisi sanonut Gracelle sinä harmaana helmikuun aamuna, että kaupungin nuoret miehet olivat aivan kuin varkain havahtuneet tajuamaan hänen elämänilonsa, ystävällisen ja avoimen käytöksensä, huumorintajunsa ja reippautensa, joka oli niin toisenlaista kuin monilla muilla samanikäisillä tytöillä, hän olisi hämmentynyt.

Ja jos tämä joku olisi jatkanut, että näitä samaisia nuorukaisia epäilemättä miellyttivät myös hänen paksu punainen palmikkonsa, kirkkaat siniset silmänsä, herkästi hymyyn taipuvat huulensa ja koko siro olemuksensa, jossa ei ollut tanssiharrastuksen ansiosta enää juurikaan entistä kömpelyyttä ja kulmikkuutta, hän olisi pitänyt tätä pilana. Eihän hän ollut yhtään sievä, kuten Faith!

Illan aikana Kyle oli pyytänyt häntä tänään kirkon jälkeen kävelemään ja sitten kahvilaan, ja Gordon oli pyytänyt häntä elokuviin, ja Axel oli pyytänyt häntä luistelemaan ja sen jälkeen kahvilaan, ja Ferris Buchanan oli pyytänyt häntä myös luistelemaan, ja jopa Ted Coburn oli rohkaissut itsensä ja kysynyt, tahtoisiko hän lähteä elokuviin.

Grace oli torjunut kutsut ystävällisen epämääräisesti. Hän saattoi aavistaa, millaisella riemulla ja metelillä Maisie tai Jane tai joku muu hänen ystävättäristään olisi kaikkia näitä päänahkoja kerännyt. Mutta häntä itseään ennemmin ujostutti ajatella noita tarjouksia ja niitä vaaleanpunaisia kortteja ja suklaarasioita, joita hänen käteensä oli illan aikana työnnetty.

Hän koetti vakuutella itselleen poikien kutsuvan häntä seuraansa vain siksi, että Maisie oli käyttäytynyt tuhmasti häntä kohtaan, minkä tähden muut yrittivät olla kilttejä. Mutta niin viaton ja kokematon ei Gracekaan sentään ollut, etteikö hän olisi jossakin sydämensä sopukassa tajunnut kaiken tuon huomion perimmäistä syytä. Ja se sai hänet kätkemään kasvonsa ujosti tyynyyn, vaikka kukaan ei ollut näkemässä hänen punastumistaan.

Suklaarasioista puolet hän oli lahjoittanut väkisin Coralle ja koettanut suorastaan piilotella jäljelle jääneitä lahjoja ja kortteja äidiltäkin, joka valvoi odottamassa, kun hän tuli kotiin. Mutta kaikesta tästä hämmentävästä ja ujostuttavasta huolimatta Grace halasi tyynyään ja ajatteli onnellisena, että oli sittenkin ihanaa olla viisitoistavuotias, varsinkin, kun oli Valentinen päivän aamu sellaisen aattoillan jälkeen.

Sinäkään syntymäpäivänään Stuart ei ollut kotona vastaanottamassa heidän onnittelujaan. Mutta tällä kertaa he tiesivät täsmälleen, missä tämä oli, ja aamiaisen jälkeen isä tilasi kaukopuhelun Englantiin asti, siihen bristolilaiseen hotelliin, josta Stu ja Rosie-täti majoittuivat edellisiltaisen konsertin jälkeen.

Stuart vastasi huoneestaan vähän unisena, mutta pian jo omana iloisena itsenään. He kaikki seisoivat puhelintorven ympärillä ja kuulivat hänen äänensä ja huutelivat hänelle kuulumisiaan, kunnes heidän oli lopetettava puhelu ehtiäkseen kirkkoon.

Faith oli koko aamun tavallista hiljaisempi. Vaikka Grace oli vielä täynnä edellisillan hilpeää tunnelmaa, hän ei voinut olla huomaamatta sitä. Faithin olemuksessa oli jotakin uutta, jotakin — tavattoman onnellista, tajusi Grace yhtäkkiä vilkaistessaan sisartaan kirkonpenkissä. Faith istui tapansa mukaan ryhdikkäänä ja viehättävänä, kädet ristittyinä helmaansa, katse suunnattuna levollisena penkkirivien yli kohti saarnastuolissa seisovaa pastori Torrania.

Niin juuri. Levollisena. Faith seurasi tarkasti pastori Torranin saarnaa, ja kaikesta näki, ettei hän enää edes muistanut kaikkia niitä kiusallisia seikkailuja, joihin oli pastorin tähden pari vuotta aiemmin joutunut. Hänen silmänsä olivat kirkkaat, posket punersivat hiukan, aivan kuin saarnassa olisi ollut jotakin hyvin jännittävää.

Missä Faith oli ollut illalla? Tietysti herra Farlanen kanssa ulkona, mutta missä? Grace ei tiennyt, eikä hän ollut aamun hälinässä huomannut edes kysyä. Mutta nyt hän ajatteli, että Faith ei ollut näyttänyt tuolta vielä eilen.

Jumalanpalveluksen päättyessä he osuivat kirkon ovelle yhtä aikaa tohtorilan väen kanssa. Alice-täti työnsi kätensä äidin kainaloon ja alkoi selittää jotakin seurakunnan naistoimikunnan asiaa. Gordon puolestaan lyöttäytyi Gracen seuraan ja uudisti elokuvakutsunsa.

Grace tiesi hyvin, että tämän päivän kunniaksi elokuvateatterissa esitettäisiin vain romanttisia filmejä, joita harva edes seuraisi. Sillä jos ei hämärään elokuvasaliin tultu elokuvan vuoksi aina muulloinkaan, ei sinne totisesti tultu filmin takia Valentinen päivänä, jolloin takapenkki olisi varattu jo paljon ennen esityksen alkua.

Yhden houkuttelevan hetken Grace mietti, millaista olisi suostua, sillä ehkä Gordon tahtoisi istumaan nimenomaan takapenkkiin, ja… Mutta sitten hän muisti olevansa kirkkopihalla, jota ei ollut tarkoitettu tällaisiin ajatuksiin.

-En minä lähde mihinkään, kiitos vain, Grace teki päätöksensä. -Olen vähän väsyksissä illasta.

-Vai niin, sanoi Gordon happamasti, -ehkä sinä lähdet sinne jonkun muun kanssa.

-Enkä lähde. Eilinen riitti minulle juhlimiseksi. Mutta eikö meillä vain ollutkin hauskaa!

-Oli kyllä, paitsi että sinun ei olisi tarvinnut tanssia niin paljon Kylen kanssa, Gordon jatkoi edelleen hiukan nyrpeänä.

-En minä nyt voinut siitä poiskaan juosta, Grace huomautti.

Samalla hän vilkaisi Fannyyn, joka puheli Faithin kanssa vähän sivummalla. Hän ei tiennyt, oliko Fanny kutsuttu Armstrongille — tuskin, sillä tämähän ei muualla koulunsa käyneenä tuntenut kovin hyvin kaupungin nuoria. Ainakaan tämä ei ollut paikalla. Mitä Fanny oli ylipäätään tehnyt eilisiltana? Mitä hän tekisi tänään? Hän ei voisi edes soittaa Stuartille, koska ei kuulisi tämän ääntä!

Nyt Faith, joka oli kirkossa istunut niin seesteisen ja onnellisen näköisenä, näytti jotenkin hermostuneelta. Kuten tavallista, äiti ja isä eivät kiirehtineet kotiin. Nämä hetket kirkkopihalla jumalanpalveluksen jälkeen tahtoivat aina venyä, kun sekä äidillä että isällä oli niin paljon tuttavia, joiden kanssa puhella ja vaihtaa kuulumisia. Lapsena Grace oli ihmetellyt, miten isä jaksoi vielä sunnuntaina puhua kaikkien niiden ihmisten kanssa, jotka oli jo viikolla tavannut ehkä moneenkin kertaan myymälässä. Nyt hän ymmärsi, että myymälässä isä palveli asiakkaita, kirkkopihalla hän sai olla näiden kanssa tasaveroinen ja oma itsensä.

Mutta Faith alkoi selvästikin käydä levottomaksi. Hän tuli äidin lähelle ja hypisteli lapasiaan ja vaihtoi jalkaa. Sitten hän yskäisi ja veti takinhihaansa ylös vilkaistakseen sievää korukelloaan, jonka oli saanut viime syntymäpäivänään.

-Onko sinulla kiire johonkin, Faye? äiti kysyi, kun nämä vihjaukset alkoivat käydä jo hiukan ärsyttäviksi. -Mene vain, mutta tule kotiin viimeistään illalliselle.

-Ei… Ei minulla. Faith vaihtoi taas jalkaa. -Minä vain ajattelin, että… kohta on lounasaika.

-Älä sinä siitä huolehdi. Olenhan sanonut, ettei sinun tarvitse sunnuntaisin laittaa ruokaa, minä hoidan sen kyllä.

Grace seisoi vähän kauempana muutamien luokkatoverien piirittämänä ja lupautui juuri lähtemään joukolla luistinradalle lounaan jälkeen — se oli selvästikin turvallisinta tällaisena päivänä — mutta piti myös silmällä Faithia.

Mikä tätä vaivasi? Jos sisar oli sopinut viettävänsä koko Valentinen päivän herra Farlanen kanssa, hän olisi voinut livahtaa tiehensä, kun kerran äiti antoi siihen luvan. Sitä paitsi herra Farlanekin viivytteli vielä kirkon luona, hän puheli joidenkin tuttaviensa kanssa, mutta aivan selvästi piti Faithia silmällä.

Mitä oikein oli tekeillä? Oliko jokin hullusti? Oliko Faith riidellyt herra Farlanen kanssa? Siitäkö hän olisi tahtonut puhua äidin kanssa noin kärsimättömänä? Gracea vavisutti. Mutta ei kai Faith olisi näyttänyt kirkossa niin tyyneltä, jos hänen sydämensä olisi särkynyt?

Vihdoin he palasivat kotiin, ja oli aika kattaa pöytä ja syödä lounasta. Yleensä Koivurannan sunnuntailounaat olivat pitkiä ja hauskoja tilaisuuksia, joiden aikana kerrottiin viikon kuulumisia, äiti ja isä muistelivat menneitä, eikä kenelläkään ollut mihinkään kiire, koska edessä oli koko pitkä, ihana sunnuntai-iltapäivä.

Ja koska tänään oli Valentinen päivä, tunnelma oli vieläkin hilpeämpi. Moira oli vastaanottanut ensimmäiset oikeat korttinsa edellispäivänä koulussa, eikä saanut kyllikseen sen selittämisestä, kuka oli antanut minkäkin, ja Evan ja Walter härnäsivät sisartaan antaumuksellisesti.

Grace kertoi edellisillan tanssiaisista aina kun sai Moiralta suunvuoron, mutta huomasi, että Faith ei kuunnellut heistä ketään. Sisar työnteli ruokaa lautasellaan ja vilkuili tämän tuosta seinäkelloon.

-Onko sinulla kiire johonkin? äiti lopulta kysyi taas, kun Faith ei ollut edes kuullut itseään puhuteltavan. -Minähän sanoin jo kirkkopihassa, että voit mennä menojasi, kunhan tulet illalliselle.

-Ei, Faith mutisi ja joi kulauksen maitoa. -En minä ole menossa mihinkään.

-Jos sinä menet tänään elokuviin herra Farlanen kanssa, filmi alkaa vasta tunnin kuluttua, julisti Moira. -Minä aion nimittäin mennä!

Kun kukaan ei kiinnittänyt tähän ilmoitukseen mitään huomiota, Moira jatkoi äänekkäästi:

-Minut on nimittäin kutsuttu.

-Vai niin, sanoi isä. -Ja kuka on se uskalias?

Moira vilkaisi häneen epäröiden, aivan kuin ei olisi ollut täysin varma siitä, pilailiko isä hänen kustannuksellaan vai ei.

-Gus MacDonald! hän kuitenkin paljasti.

-Mitä! huusi Evan. -Onko hän hullu?

-Evan, äiti sanoi terävästi, -älä puhu rumasti sisarellesi.

-Hyvä tavaton, Sappho, miten vanhoja me olemme, jos jo Moirakin lähtee ulos Valentinen päivänä, isä sanoi muka masentuneesti ja puisti päätään. -Minun täytyy mennä kiillottamaan tekohampaani.

He kaikki nauroivat Moiraa lukuunottamatta, joka koetti osua kengänkärjellään Evanin nilkkaan, mutta onnistui vain tärisyttämään pöytää niin, että voiveitsi putosi lautaselta pöytäliinalle ja jätti siihen ruman tahran.

-No, isä sitten jatkoi, -entä te muut? Mitä te tänään aiotte?

He selittivät kilvan suunnitelmiaan — kaikki paitsi Faith, joka oli työntänyt melkein koskemattoman lautasensa kauemmaksi ja näytti sitä kärsivämmältä, mitä enemmän hänen ympärillään laverreltiin.

-Etkö sinä mene kenenkään erityisen kanssa? Moira kysyi pettyneenä, kun Grace mainitsi aikovansa luistelemaan luokkansa mukana.

-En, sanoi Grace. -Eilen meillä oli niin mukavaa, kun kaikki pitivät hauskaa keskenään, eikä kukaan ollut kenenkään ”erityisen” kanssa ja aiheuttanut ehkä toisille pahaa mieltä, että minä tahdon sen jatkuvan.

-Siinä sinä teet viisaasti, Gracie, äiti kiitti. -Hyvät ystävät ovat monesti paljon arvokkaampia kuin ne ”erityiset”.

-Tämä oli hauska kuulla kaikkien näiden vuosien jälkeen, isä huokasi, ja he tirskuivat taas. -Entä sinä, Sappho? Lähdetäänkö käymään Barclaylla tai pappilassa tai Cameronilla?

Faith henkäisi.

-Etkö sinä olekaan tänään kotona, isä? hän kysyi pelästyneenä.

-En minä tiedä. Ajattelin, että äiti tahtoo ehkä kyläilemään.

-Entä jos piipahdetaan Glen Longiin? äiti sanoi. -Linja-auto lähtee tunnin kuluttua. Faith leipoi eilen piiraan, jonka lapset voisivat syödä keskenään teellä, ja me tulisimme ilta-autolla takaisin.

-Minun puolestani, isä sanoi.

Faithin siniset silmät olivat laajentuneet, ja yhtäkkiä Grace oli aivan varma siitä, että niissä oli kyyneliä.

-Minä… minä en ajatellut, että te lähdette tänään johonkin! hän huudahti.

Äiti katsoi häntä ihmeissään.

-Onko jokin syy, miksi emme saisi lähteä? hän kysyi. -Luulin, että tällaisena päivänä sinä viimeksi meitä kaipaisit!

Faith painoi katseensa.

-Menkää vain, hän mutisi surkealla äänellä.

Äiti ja isä katsoivat toisiinsa, sitten he katsoivat Graceen, joka kohautti olkapäitään. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mikä Faithia vaivasi.

-No, sanoi äiti sitten, -jos me aiomme ehtiä autolle, lienee paras syödä rivakasti loppuun. Grace ja Faye, hoidatteko te tiskit? Moirallahan oli tärkeä tapaamisensa.

-Kyllä se käy, Grace sanoi ja katsoi taas Faithiin, joka istui yhä pää painuksissa.

He söivät loppuun ja korjasivat pöydän, ja Grace alkoi tiskata. Äiti meni yläkertaan hakemaan muutamia lehtiä, joita Jennie-täti oli kysynyt häneltä lainaksi, ja isä oikaisi itsensä olohuoneen sohvalle ottaakseen neljännestunnin nokoset ennen lähtöä. 

Samassa ovi kävi, ja herra Farlane ilmestyi eteiseen.

-Kas vain, sanoi äiti, joka tuli juuri portaita lehdet mukanaan, -Faith on kohta vapaa.

Mutta Dugald Farlane, jolla oli yleensä aina jokin hilpeä tervehdys ja kohtelias kysymys valmiina, seisahtui nyt keskelle eteistä. Hän näytti hiukan kalpealta, nieleskeli ja pyöritteli hattua käsissään tavalla, joka oli hyvin epätavanomaista hänen yleensä niin rohkealle ja reippaalle olemukselleen.

-Minä… tulin… itse asiassa… puhumaan kauppiaan kanssa.

Myöhemmin Grace kuvasi tilannetta Gordonille sanoen, että he näyttivät kaikki varmaan tavattoman koomisilta, kun noiden sanojen jälkeen jokaisen läsnäolijan pää aina puulaatikolla istuvaa Emma Woodia myöten kääntyi kuin narusta vedettynä eteisen suuntaan. He kaikki, jopa Walter, jonka mielestä kaikki romantiikkaan vivahtavakin oli tavattoman kuvottavaa, tajusivat, mitä tarkoitti, jos nuori mies tuli tapaamaan tytön isää eikä tyttöä itseään.

Faithin posket lehahtivat hehkuvan punaisiksi, eikä hänen silmissään ollut enää jälkeäkään kyynelistä. Mutta hän otti astiapyyhkeen ja alkoi kuivata lautasia kuin ei mitään erityistä olisi tapahtunut.

Äiti äännähti jotakin epämääräistä ja meni hakemaan isää, joka nousi sohvalta tukka pystyssä ja silmiään räpytellen, sillä hän oli ollut jo lähestulkoon unessa.

-Miten minä voin auttaa? hän kysyi tullessaan eteiseen koettaen peittää sekä haukotuksensa että harmistuneen ilmeensä, kun hänen nokosensa oli turmeltu.

-Minä… tahtoisin puhua kahden kesken, änkytti Farlane, joka hypisteli hattuaan yhä nopeammin.

Vasta nyt isäkin tuntui tajuavan, mitä oli tekeillä. Hän meni aivan hiljaiseksi, sitten hän katsoi Faithiin, joka kuivasi erittäin keskittyneesti liemikauhaa, sitten hän katsoi äitiin, joka oli nostanut käden suulleen, ja sitten hän katsoi taas Dugald Farlaneen, joka alkoi näyttää epätoivoiselta. Ja lopulta isä työnsi kädet housuntaskuihin, nyökäytti päätään kuin olisi todennut itselleen, että tähän oli nyt tultu, ja sanoi:

-Kyllä se sopii.

Hän meni edeltä takahuoneeseen, ja Dugald Farlane seurasi häntä ja sulki oven perässään.

Äiti putosi istumaan keittiön tuolille ja piteli sydäntään.

-Mikset sinä sanonut mitään, Faye! hän parahti.

-Milloin se tapahtui? Miten hän kosi? Missä? Miten sinä saatoit olla kertomatta! Grace ja Moira hälisivät yhteen ääneen.

Faithin posket punastuivat entisestään ja hän laski liemikauhan laatikkoon.

-En minä tahtonut kertoa etukäteen, hän vastasi. -Sillä minä luotan siihen, että… että isä ei ole kuin Fergus-setä.

-Äiti! huusi Moira. -Eihän isä voi sanoa herra Farlanelle, ettei tämä saa mennä Fayen kanssa naimisiin?

-Hm, sanoi äiti, joka ei selvästikään tiennyt, kummasta olla järkyttyneempi: kosinnasta itsessään vai siitä, ettei asiasta ollut hänelle kerrottu. -Sinä olet vielä niin kovin nuori, Faith!

-Minä täytän toukokuussa seitsemäntoista!

Äiti naurahti.

-Voi hyvä tavaton, hän sanoi. -Kun minä olin seitsemäntoista… Hän räpäytti silmiään.

-Niin? sanoi Moira merkitsevästi.

-Antaa olla. Äiti hymyili yhtäkkiä. -Faith, rakkaani, en minä usko, että isä on ”kuin Fergus-setä”. Me pidämme kovasti herra Farlanesta, hän on kunnon mies ja minä uskon, että sinä tulet hänen kanssaan onnelliseksi. Mutta käsitäthän kai, ettemme aio sallia teidän mennä naimisiin vielä aikoihin.

-Ei meillä ole kiire mihinkään, Faith sanoi sävyisästi. -Kyllä minä tiesin, että sinä sanot noin, ja kerroin sen Dugaldille eilen. Hän sanoi, että odottaa niin kauan kuin on tarpeen.

-Oi! huokasi Grace.

Äiti nyökkäsi kuten isä äsken.

-Minähän sanoin, että hän on kunnon mies, ja sellaiselle me mielellämme sinut luovutamme.

-Mutta oletko sinä varma, että haluat viettää elämäsi postinhoitajan rouvana? Walter tiedusteli. -Minä olen aina luullut, että sinä haluat olla jotakin hienoa.

Faith nauroi yhtäkkiä vapautuneesti ja onnellisena.

-Sehän on hienoa! Enkä minä usko, että Dugald aikoo olla lopun elämäänsä postinhoitaja. Hänellä on suunnitelmia, ja minä tahdon auttaa häntä niiden toteuttamisessa. Niin kuin Fanny tahtoo auttaa St…

Hän puri äkkiä huuleensa, ja keittiöön laskeutui kiusallinen hiljaisuus heidän muistellessaan sitä viime kesän päivää, jolloin he olivat luulleet ensimmäisen kihlauksen Koivurannassa käyvän toteen.

-Entä sinun omat suunnitelmasi? äiti kysyi, aivan kuin ei olisi kuullutkaan kesken jäänyttä lausetta. -Minä toivon, että sinä käytät tämän odotusajan niiden toteuttamiseksi.

-Minä ajattelin mennä Ballachulishiin käsityökurssille nyt keväällä, Faith sanoi huolettomasti. -Kapioita varten. Tahdon tehdä kaiken itse.

Äiti avasi suunsa ja sulki sen taas, sitten hän hymähti.

-Se on varmasti viisasta, hän tyytyi sanomaan.

Grace tiesi, mitä äiti ajatteli. Tämähän tahtoi, että he tytötkin olisivat kouluttaneet itseään ja hankkineet ammatin. Äidin nuoruudessa oli ollut harvinaista, että tyttö pääsi jatkamaan lukujaan, ja siksi hän olisi tahtonut heidän nauttivan siitä tosiseikasta, ettei koulutettua naista enää pidetty suurenakaan ihmeenä.

Mutta hän tiesi myös, ettei Faith halunnut kouluun. Faith tahtoi naimisiin, rouvaksi, itse äidiksi.

-Isoäiti on opettanut minua virkkaamaan pitsejä, minä voin auttaa! Moira riemuitsi.

-Eiköhän sinun kannata säästää omat pitsisi tulevaa tarvetta varten, huomautti Evan ilkikurisesti.

Samassa väliovi avautui, ja he muistivat taas, mitä oli tekeillä. Grace oli iloinen siitä, että oli ehtinyt tiskata ja kuivata pesualtaan, sillä miltä se nyt olisi näyttänyt, jos hän olisi uittanut käsiään pesuvedessä tällaisella hetkellä!

Isä ja herra Farlane tulivat keittiöön, koska perhe ei ollut ymmärtänyt siirtyä olohuoneeseen odottamaan, vaikka keittiö oli varmasti mahdollisimman epäromanttinen paikka kihlauksen julkistamiselle.

Herra Farlane ei ollut enää kalpea, ja hän piteli hattuaankin huomattavasti levollisemmin. Mutta isä, heidän isänsä, joka tiesi aina mitä sanoa, ja jolla oli aina jokin hauska lohkaisu laukaisemaan jännittyneitä tilanteita, oli nyt aivan sanaton. Hän katsoi Faithiin ja avasi suunsa, mutta sulki sen taas, kuin ei olisi tiennyt mitä hänen piti sanoa.

Lopulta kukaan ei sanonut mitään. Herra Farlane vain katsoi Faithiin, nyökkäsi ja hymyili, ja Faith laskosti astiapyyhkeen rauhallisesti ja sievästi ja meni sitten hänen luokseen ja ojensi kätensä, ja herra Farlane tarttui siihen.

-Mutta älä kuvittele, että häitä… isä aloitti yhtäkkiä, aivan kuin olisi saanut puhekykynsä takaisin kesken lauseen.

Faith nauroi.

-Ei, hän sanoi, -en minä kuvittele. Kiitos, isä. Kiitos, äiti.

-Kiitos, sanoi herra Farlane ja nyökkäsi nyt isälle ja äidille.

Ja sitten, yhtäkkiä, he muutkin aivan kuin heräsivät lumouksesta. He hyökkäsivät kihlaparin ympärille ja syleilivät näitä ja puhuivat yhteen ääneen ja itkivät ja nauroivat. Gracesta tuntui, kuin Faith olisi aivan kuin kasvanut ja aikuistunut siinä heidän piirityksessään. Hänen sisarensa oli kihloissa, tämä oli morsian! Saattoiko Valentinen päivänä tapahtua mitään ihanampaa!

Kukaan ei enää muistanut Glen Longin linja-autoa saati luistinrataa tai elokuvia. Kun Gus MacDonald ilmaantui juhlallisesti kynnykselle Moiraa noutamaan, hän sai daamiltaan jokseenkin sekopäisen ilmoituksen siitä, että ”Faith tarvitsee paljon pitsiä ja minun pitää nyt selvittää miten häntä kosittiin”.

Mutta Gusin kautta tieto lähti leviämään naapureihin, ja koko loppupäivän Koivurannassa vallitsi sellainen hälinä, että vasta illansuussa äiti ehti puhelimeen soittaakseen uutisesta Archielle ja Donille ja Glen Longiin. Stuartiakin hän yritti kiinni, mutta tämä oli ilmeisesti junassa matkalla Birminghamiin, joten isä soitti lennättimeen ja lähetti sähkeen hänen seuraavaan hotelliinsa.

Ilta oli jo myöhäinen, kun vieraat olivat lähteneet ja talo alkoi rauhoittua. Faith ja Dugald, kuten he häntä nyt opettelivat tuttavallisesti kutsumaan, olivat livahtaneet kävelylle saadakseen olla ensimmäisen kerran kahden sinä päivänä, ja pojat ja Moira olivat jo vuoteissaan. Grace seisoi vielä kylpyhuoneen pesualtaan ääressä ja harjasi hampaitaan.

Huuhdottuaan suunsa hän jäi katsomaan itseään peilistä. Voi, miten lapselliselta hän näytti palmikossaan ja pyhäleningissään, jossa oli valkoinen pyöreäkulmainen kaulus! Tuntui, kuin Faith olisi siirtynyt hänestä vuosisadan päähän viisaudessa ja kokemuksessa. Ja kuitenkin heillä oli vain puolentoista vuoden ikäero!

Astuessaan ulos kylpyhuoneesta Grace kuuli isän sanovan olohuoneessa:

-Lapsellista, tietysti, mutta en minä osannut ajatella sen tulevan vielä. Tarkoitan, että Archien ja Stuartin kohdalla se oli jotenkin eri asia — mutta tyttöjä sitä tahtoisi suojella, enkä minä todellakaan kuvitellut, että joudun vastaamaan siihen kysymykseen jo nyt!

-Minusta tuntuu aivan kauhealta, vaikka en tietystikään sano sitä Fayelle, äiti vastasi. -Ajattele nyt, Duncan, että minusta tulee jonkun anoppi! Juurihan minä itse olin Faithin ikäinen!

Grace mietti, miltä tuntuisi ajatella kuin äiti: että oli vasta ollut jonkun ikäinen. Hän kun vain toivoi tulevansa jonkin ikäiseksi!

-Minulle sinä olet aina seitsemäntoista, Sappho, isän ääni kuului lempeänä. Sohva narahti, ja Grace tiesi isän nousseen mennäkseen vetämään äidin syliinsä. Tyttö livahti nopeasti portaisiin ja juoksi yläkertaan, ennen kuin hänet huomattaisiin.

2 kommenttia:

  1. Sillälailla! Väkisinkin sitä "täytyy" kyynelehtiä, vaikka on onnellisesta asiasta kyse! Marjatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta kai täytyy! Vaikka vähän Bettyn rinnalla kauhistelenkin ajan kulumista. Mutta ehkä on hyvä, että Faith löysi itselleen peräänkatsojan. ;)

      Poista