keskiviikko 25. marraskuuta 2015

74. Fanny tekee taikoja

-Hyvä tavaton, sanoi isoäiti. -Stuartin tässä sopisi alkaa vakiintua! Faith on vielä lapsi.

-Ei hän ole enää lapsi, äiti vastasi kärsivällisesti. -Emme me nähneet mitään syytä kieltää. Dugald on kaikin puolin kunnollinen nuori mies.

-Hmh, tuhahti isoäiti. -Hän olisi silti joutanut odottaa.

-Kyllä hän odottaakin. He eivät aio vielä vihille.

Grace, joka oli ilkeän nuhan vuoksi poissa koulusta ja oli käpertynyt olohuoneen lepotuoliin huopaan käärittynä ja Emma Wood sylissään, toivoi hartaasti, ettei isoäiti puhuisi enempää Stuartin ”vakiintumisesta”.

Hän mietti, miltä Stuartista mahtoi tuntua siellä kaukana kotoa, kun tämä kuulisi, miten tervetulleeksi vävyehdokas oli tässä talossa toivotettu. Mutta isoäidistä oli tullut viime aikoina melko suorasanainen, ja Napier-setä, joka oli tuonut isoisän ja isoäidin vierailulle samalla kun tuli asioille Fort Williamiin, oli näyttänyt hiukan kärsivältä ajomatkan jälkeen.

Faithin kihlaus oli herättänyt suurta huomiota. Rouva Saunders ja rouva Munro kohottelivat kulmakarvojaan ja totesivat, että yleensä siihen oli syynsä, jos noin nuorella tytöllä oli kiire kihloihin, ja että he olivatkin aina pelänneet pahinta rakkaan Faithin kohdalla. Rouva Cairn ja rouva Buchanan puistelivat päätään ja toivoivat hurskaasti, ettei kihlausta purettaisi yhtä nopeasti kuin se oli solmittukin, sillä nykypäivänä nuoret suhtautuivat vakaviin asioihin usein kovin kevyesti. Rouva Lowry ja rouva Dunn iloitsivat siitä, että Koivurannasta kuului niin onnellisia uutisia. Ja rouva Morrison ja rouva Cameron istuivat kokonaisen iltapäivän Koivurannassa keskustelemassa kaikista tähän onnelliseen tapahtumaan liittyvistä yksityiskohdista.

Viimeisimpään seurueeseen olivat kuuluneet myös Alice-täti ja Fanny, vaikka Fanny olikin tietysti livistänyt heti Faithin kanssa ulos kävelylle, sillä heillä ei ollut mitään tarvetta jakaa ajatuksiaan rouvien kanssa. Miltähän Fannysta mahtoi nyt tuntua? Saattoiko hän olla tuntematta kateutta Faithia kohtaan?

Gracelle Faith oli vihdoin uskoutunut ja kertonut kaiken kosinnasta, tosin vannottaen, ettei tämä saisi hiiskahtaakaan Moiralle, koska ”en tahdo, että yksityiskohdat tulevat minua vastaan Armstrongin kaupan ovella”. Grace oli kuunnellut näitä yksityiskohtia aivan mykistyneenä ja joutuen tunnustamaan itselleen, että vaikka Fanny ei olisikaan kade, niin hän kyllä oli. Hän oli aina kuvitellut, että tuolla tavalla kosittiin vain romaaneissa ja elokuvissa!

-Minua ei kyllä kukaan pyydä kanssaan naimisiin noin kauniisti, hän oli huokaissut. -Jos joku ylipäätään tahtoisikin joskus kanssani naimisiin! Minun elämäni on sellaista sotkua, että taitaa olla parempi toivoa, ettei tahdokaan.

Faith oli koettanut näyttää myötätuntoiselta ja vakuutellut, että varmasti Gracea joskus kosittaisiin ja varmasti se olisi ihanaa ja juuri sellaista kuin pitikin. Mutta Grace oli huokaillut pitkään ajatellessaan, millaista olisi, jos joku todellakin puhuisi hänelle niin kauniisti kuin Dugald oli puhunut Faithille.

Tosin hän kyllä salaa toivoi, että jos häntä nyt sitten kosittaisiinkin, sankari käyttäisi ennemmin sellaisia nimityksiä kuin ”sydämeni valtiatar” tai ”elämäni valo”, kuten kirjoissa ja elokuvissa. Se, että Dugald kutsui Faithia yhä ”pikkuiseksi”, ei ollut aivan yhtä juhlavaa.

Nyt hän havahtui ajatuksistaan, kun isoäiti kysyi, pidettäisiinkö Faithille kihlajaiset.

-Ei, äiti sanoi. -Minä en rupea sellaiseen hälinään kotona, kun ei meillä ole enää kotiapulaistakaan, emmekä tuhlaa rahoja hotelliin näin pian Duncanin syntymäpäivien jälkeen. Faye lähtee kesällä käymään Dugaldin perheen luona, ja jos he tahtovat järjestää jotakin, tehköön sen. Olen kirjoittanut rouva Farlanelle ja ilmoittanut, että me kyllä hoidamme häät, sitten kun ne ovat ajankohtaiset.

-Mutta voisihan vastaanoton järjestää vaikka Kuusikukkulalla tai…

-Äiti, et kai sinä kuvittele, että minä laittaisin Annan hoitamaan asiaa! Sehän olisi törkeää.

Isoäiti näytti vähän pahastuneelta.

-En minä näe siinä mitään törkeää, hän huomautti. -He järjestivät Maryn häätkin.

-Se oli aivan eri asia, Mary on meidän sisaremme! Mutta emmehän me voi vaatia, että Anna hoitaa vielä seuraavankin polven juhlat.

-Anna olla nyt, Cathy, isoisä sanoi. -Bet on oikeassa, eikä meidän kuulu edes sekaantua hänen asioihinsa.

-Hm, sanoi isoäiti. -Sinun äidilläsi oli kyllä tapana…

-Anna olla nyt, isoisä toisti. -Onko se Eliza?

Grace olisi mielellään kuullut lisää siitä, mitä isoisän äidillä oli ollut tapana. Äiti oli kyllä kertonut omista isovanhemmistaan sen minkä muisti, mutta hän ei varmaankaan tiennyt aivan kaikkea. Mikä vahinko, että isoisä oli keskeyttänyt! Mutta joka tapauksessa keskustelu olisi kääntynyt uusille urille, sillä ovi kävi ja he kuulivat Eliza-tädin hilpeän äänen tämän tullessa tapaamaan vanhempiaan.

Talvi alkoi taittua, niin kuin se aina teki Valentinen päivän aikoihin. Päivät muuttuivat kirkkaammiksi ja aurinko jo lämmitti, vaikka pakkanen oli vieläkin kirpeää. Hanki kimalsi ja lunta satoi lisää toisinaan, mutta siltikin ilmassa oli lupaus keväästä.

Faith ilmoittautui todellakin käsityökurssille Ballachulishiin, ja asetti vieläpä sanansa naapuritalossa niin, että Fanny pääsi hänen mukaansa. Hiljaa itsekseen Grace mietti, oliko tämä Fannyn tapa kapinoida, hankkia koulutusta — sillä ompelutaidosta tälle epäilemättä olisi hyötyä, jos hän joskus todellakin voisi toteuttaa lupauksensa auttaa Stuartia — ja irtaantua askel askeleelta vanhempiensa liiankin rakastavasta otteesta. Hän ei puhunut ajatuksistaan kenellekään, ei edes äidille, vaikka tämä näytti toisinaan miettiväiseltä, kun Faith kertoi iltaisin kurssista ja siitä, miten taitava ja tyylitajuinen Fanny oli.

Dugald Farlane ilmestyi säännöllisesti Koivurantaan. Usein hän vei Faithin mukanaan kävelylle tai elokuviin tai luistinradalle tai milloin mihinkin, mutta melkein yhtä usein hän jäi istumaan iltaa heidän kanssaan. Äiti sanoi, että Dugaldilla tuskin oli niin hauskaa yksinään postin yläkerrassa, ja että hän varmaankin ikävöi omaa perhettään, ja että oli mukavaa, kun tämä viihtyi heillä niin hyvin. Dugald oli hauska ja iloinen, vähän samanlainen kuin isä, ja mitä tutummaksi hän tuli perheessä, sitä rohkeammin hän veisteli ja nauratti heitä kaikkia.

-Minä pidän tuosta pojasta enemmän kuin laki sallii, Grace kuuli isän sanovan äidille. -Toivottavasti Faye ei saa päähänsä mitään typeryyksiä.

-Älä nyt hupsuttele, äiti vastasi. -Faith on paljon viisastunut entisaikain tekemisistään eikä luovu Dugaldista.

-Toivottavasti ei, isä sanoi.

Gracen oli myönnettävä, että isä oli oikeassa: Faith oli ollut aikanaan typerä. Mutta myös äiti oli oikeassa: Faith oli muuttunut paljon sen jälkeen, kun oli tavannut Dugaldin! Gracesta tuntui aivan mahdottomalta ajatellakaan, että Faith luopuisi tästä. Ja miten ikävää heille tulisi, ellei Dugald enää kävisi Koivurannassa! Sillä tämä oli niin mukava ja ystävällinen heille kaikille, jopa Moiralle, joka käytti kolmannen asteen kuulustelutaitojaan saadakseen selville kaiken kiinnostavan tulevasta langostaan.

-Minullakin on pieni sisar, Dugald sanoi hymyillen, kun Grace kerran kysyi, miten tämä oikein sieti Moiraa. Grace ei käsittänyt, mitä Dugald tarkoitti — luulisi tämän saaneen silloin pikkutytöistä kyllikseen! — mutta ei voinut olla ihailematta nuoren miehen kärsivällisyyttä.

Aina käsityökurssilta tultuaan Faithilla oli tapana kertoa, mitä sinä päivänä oli tehty ja mitä hän oli oppinut. Jos hän oli saanut uusia neuleohjeita tai ompelukaavoja, hän levitti ne teen jälkeen keittiön pöydälle, ja he ihailivat niitä yhdessä, jopa äiti, joka ei osannut ommella yhtään mitään ja kutoakin vain hädin tuskin sukkia.

-Minun täytyy sanoa, että vaikka arvostelijoiden mielestä kirjoitan aivan mukiinmenevästi englanniksi ja puhun joltistakin saksaa ja ranskaa, tästä kielestä minä en ymmärrä yhtään mitään, äiti sanoi surumielisesti lukiessaan erästä neuleohjetta. -Käsitätkö sinä todella, mitä tarkoittaa tämä ”2o yhteen, lk, 2n”? Minusta se kuulostaa kemian kaavalta.

Tytöistä oli kauhean hauskaa, kun Faith osasi jotakin paremmin kuin äiti, vaikka he hiukan epäilivätkin äidin liioittelevan omaa tyhmyyttään juuri heitä huvittaakseen. Faith kertoi heille neule-, virkkaus- ja ompelulyhenteistä ja siitä, miten ohjetta tuli lukea ja miten kaavoja jäljennettiin. Iltaisin hän neuloi tai virkkasi, ja toisinaan Grace ja Moira vain tuijottivat hänen käsiään, jotka liikkuivat niin nopeasti, että heidänkin kätensä alkoivat nykiä samaan tahtiin.

Käsityökurssin opetusohjelma oli hyvin selkeä ja maanläheinen, ja se oli suunniteltu nimenomaan morsiamia varten. Niinpä Faith oppi ompelemaan lakanoita ja tyynyliinoja sekä yksinkertaisia aikuisten ja lasten perusvaatteita, neulomaan vauvanmyssyjä ja nuttuja ja virkkaamaan reuna- ja välipitsejä. Hän oli näihin taitoihinsa hyvin tyytyväinen eikä kaivannutkaan muuta, mutta eräs toinen oli huomattavasti kunnianhimoisempi.

Kun Grace eräänä iltapäivänä tuli koulusta, Fanny ja Faith olivat juuri palanneet käsityökurssilta ja istuivat keittiössä. Heti Gracen astuessa sisään Fanny katsoi häneen.

-Sinähän piirrät hyvin, eikö niin? hän kysyi.

-En minä tiedä, Grace sopersi, sillä häntä ujostutti vieläkin, kun hänen piirtämisestään varoittamatta puhuttiin.

-Mitä? Fanny puisti kärsimättömästi päätään, ja Grace tajusi mumisseensa niin, etteivät hänen huulensa olleet liikkuneet kunnolla.

-Minä en ole piirtänyt mitään nyt vähään aikaan, hän sanoi selkeämmin.

-Mutta sinä osaat piirtää, eikö niin?

Grace kohautti olkapäitään ja nyökkäsi yhtä aikaa, kun ei muutakaan tiennyt. Hän ei ymmärtänyt, miksi Fanny oli nyt yhtäkkiä niin kiinnostunut hänen piirtämisistään.

-Piirrätkö sinä hyvin ihmisiä? Fanny tiedusteli seuraavaksi.

-Jollakin tavoin, Grace vastasi.

-Ja heille vaatteita?

-Tietysti minä piirrän heille vaatteet! Grace puuskahti.

Fanny nauroi tajutessaan, mitä Gracen täytyi ajatella.

-Minä haluaisin, että sinä piirtäisit minulle puvun malleja, hän lopulta selitti. -Minä tahtoisin opetella ompelemaan paremmin ja parempaa kuin pelkkää suoraa saumaa lakanaan tai miehen paidan kauluksia. Minä näen päässäni kauniita pukuja, mutta en osaa laittaa niitä paperille.

-Fanny toivoo, että sinä auttaisit, Faith ei malttanut enää vaieta. -Hän haluaisi, että sinä piirrät kuvan puvusta, niin että hän voisi harjoitella kaavoittamista. Hän ajattelee, että hänestä voisi tulla ompelijatar.

Grace tuijotti sisartaan. Mitä tämä höpisi? Ompelijatar? Fanny MacDonaldista, joka asui kaupungin suurimmassa talossa, jolla ei ollut koskaan elämässään ollut minkäänlaista puutetta tai pikkurahan tarvetta, jonka ei koskaan olisi tarvinnut tehdä elääkseen työtä — miten hänestä saattaisi tulla ompelijatar!

Fanny nauroi taas. Hänen naurunsa oli hiukan hakkaavaa, ja Grace mietti yhtäkkiä, miltä mahtoi tuntua nauraa sitä itse kuulematta.

-Hän on järkyttynyt, Fanny sanoi Faithille kujeillen. -Hän näkee minut kädet neulanpistojen karheuttamina ja hartiat kumarassa kyyhöttämässä savuavan öljylampun ääressä jäähileisessä ullakkohuoneistossa.

Faith tirskahti.

-Älä nyt ole mahdoton, Gracie, hän sanoi. -Kai sinä olet kuullut Coco Chanelista ja Worthin muotitalosta?

-Tietysti, en minä tyhmä ole! Mutta Fanny puhui ompelemisesta!

-Jostakin Chanel ja Worthkin aloittivat, hölmö, Faith tuhahti. -Käsitätkö, että Fanny tahtoo kokeilla muotisuunnittelua? Mutta hän ei osaa piirtää.

Gracea huimasi vähän.

-Tarkoitatko, hän kysyi melkein kuiskaten Fannylta, -että kun sinä olet kuuluisa muotisuunnittelija, minä olisin sinun piirtäjäsi?

-Ei hullumpi ajatus, Fanny sanoi ja nyökkäsi.

Sinä iltana Fanny jäi heille teelle ja koko illaksi. Grace istui tyttöjen huoneen pöydän ääressä toisella puolellaan Fanny, joka sanoi, mitä tahtoi puvussa olevan, ja toisella puolellaan Faith, joka oli haljeta ylpeydestä, kun hänen sisarensa oli taidoillaan selvästi matkalla kohti muotimaailman huippua. Jossakin heidän selkiensä takana kurkotteli Moira, joka puolestaan oli haljeta uteliaisuudesta, kun ei heti nähnyt, mitä paperille piirtyi.

Vaikka Grace oli jo kokenut tilaustöiden tekijä, hän ei ollut koskaan piirtänyt sillä tavalla, että joku sanoi koko ajan, millainen kuvan piti olla. Fannylla oli päässään hyvin tarkka ja selkeä näkemys siitä, mitä hän tahtoi, ja Gracen oli turha koettaa väittää vastaan. Hän pyyhki pois viivan ja lisäsi toisen, piirsi pukuun uuden kaaren ja poimun, pyyhki taas, poisti rypytyksen, aina sen mukaan mitä Fanny sanoi.

Hämmästyksekseen Grace totesi, että hän osasi luoda — edelleen, huolimatta tauosta ja siitä, ettei ollut tehnyt aiemmin mitään tällaista. Yllättäen oli melkeinpä helpompi piirtää, kun toinen tiesi tarkasti mitä tahtoi.

Ja yhtäkkiä Grace tajusi, että oli hyvinkin tehnyt jotakin tällaista. Olihan hän vuosia piirtänyt Moiralle paperinukkeja ja niille vaatteita! Tosin ne olivat paljon yksinkertaisempia kuin Fannyn ”päässä” oleva kuva puvusta, mutta idea oli sama.

Vähitellen hän hahmotti, mitä oli tekemässä, ja millainen näkemys Fannylla oli. Hän alkoi ymmärtää, mitä Fanny tarkoitti ”vasemmalle kääntyvällä laskoksella” tai ”tiheällä röyhelöllä”. Ja kun kuva oli valmis edestäpäin ja Fanny ilmoitti tarvitsevansa toisen, samanlaisen, takaapäin, se kävi paljon helpommin.

Oli jo illallisaika, Gracen läksyt olivat lukematta ja Alice-täti oli jo lähettänyt Torquilin hakemaan sisartaan kotiin, kun pukusuunnitelma vihdoin oli sellainen kuin Fanny tahtoi.

-Kiitos, tämä sanoi yksinkertaisesti. -Minä koetan nyt piirtää kaavat tämän mukaan. Jos se onnistuu, minä ompelen tämän sinun mitoillasi.

-Oh, huudahti Grace. -Minun?

-Tietysti, Fanny sanoi ja hymyili. -Täytyyhän sinun saada palkkiosi. Ellei minusta koskaan tule mitään, sinä saat ainakin uuden puvun. Ja jos minusta joskus tulee jotakin, voit myydä pukusi kovaan hintaan myöhemmin.

-Tietystikään minä en myy sitä! Grace huudahti. -Siitä tulee kaunis!

Tämän jälkeen Fanny ei käynyt Koivurannassa moneen päivään. Faith vietti useita iltoja tohtorilassa ja aina kotiin tullessaan kertoi Gracelle, miten puvun kaavoitus edistyi.

-Se on aivan kuin taikaa, hän sanoi. -Minä ymmärrän nyt kyllä, ettei äiti osaa lukea ompelu- ja neuleohjeita, sillä en saata käsittää, miten Fanny kykenee tuohon. Hän katsoo sinun piirustustasi ja alkaa hahmotella sen perusteella jotakin kaavan osaa, enkä minä ymmärrä yhtään, mitä siitä tulee ja mihin se liittyy, mutta hänelle se tuntuu olevan aivan selvää!

Grace puolestaan oli alkanut iltaisin piirrellä vaatteita omaksi ilokseen. Hän ei tosin osannut suunnitella niitä yhtä hyvin kuin Fanny, vaan tyytyi tavanomaisiin puseroihin ja hameisiin ja leninkeihin. Mutta oli mielenkiintoista kokeilla, osaisiko piirtää kankaan laskeutumaan juuri oikein, tai poimuttaa hihan niin, että se näytti luontevalta.

Sitten eräänä iltana Fanny tuli taas käymään mukanaan mittanauha ja muistilehtiö. Ja aivan kuten ennen rouva Wallacen aikaan, Grace seisoi jakkaralla olohuoneessa ja Fanny otti mittoja.

-Minä teen ensimmäisen version lakanakankaasta, hän selitti. -Sitä on helppo korjata tarvittaessa istuvammaksi. Jos sinä pidät mallista, hankin oikean pukukankaan.

-Tietysti minä pidän mallista, Grace huudahti. -Se on kaunis!

-Hyvänen aika, Fanny, äiti sanoi, -minä en ole lainkaan tiennyt, että sinä osaat tällaista!

Fanny hymyili ujosti.

-Kun täytyy selvitä koko elämästä silmiensä avulla ilman kuuloa, sitä oppii hahmottamaan asioita, hän vastasi yksinkertaisesti.

Äiti nyökkäsi.

-Niin se varmaan on, hän sanoi. -Ja sinä olet viisas tyttö, kun käännät sen voitoksesi.

-Ei minusta varmaan mitään oikeaa muotisuunnittelijaa tule, Fanny sanoi. -Mutta jos oppisin tekemään edes jonkinlaisia pukuja! Minä pidän kauniista vaatteista.

-Mitä äitisi tähän sanoo? äiti kysyi.

Fanny punastui vähän.

-Ei hän tiedä, mitä minä puuhaan. Hän luulee, että opettelen pitsimalleja.

Äiti yskähti, sieppasi jakkaralta pukusuunnitelman ja tutki sitä yhtäkkiä kovin kiinnostuneena. Graceakin alkoi naurattaa, kun hän ajatteli, miten Fanny huijasi äitiään. Se oli tietysti kauhean rumaa, mutta — sehän oli Alice-tädille aivan oikein!

Puvusta sensijaan ei tulisi ruma. Se oli iltapäiväpuku, jonka mallin Fanny oli suunnitellut suorastaan nerokkaasti, ainakin paperilla. Grace tiesi, että puku tekisi hänestä täysikasvuisen näköisen yhdellä iskulla ilman, että hän näyttäisi aikuisten vaatteisiin pukeutuneelta viisitoistavuotiaalta. Hiukan haikeana hän mietti, mahtaisiko Fanny todellakin osata kaavoittaa leningin, jossa oli noin paljon erikoisia saumoja ja vinoon leikattuja osia ja muuta monimutkaista — sen verran hän siitä ymmärsi mallikuvan piirrettyään.

Tosin Fanny antoi hyvin uskottavan vaikutelman jatkaessaan mittojen ottamista ja niiden merkitsemistä muistikirjaansa. Hänen poskensa punottivat, muutamia mustia kiharoita oli irronnut palmikosta ja tummat silmät kimalsivat. Punaiset huulet olivat raollaan ja liikkuivat hiukan, aivan kuin hän olisi puhunut hiljaa itsekseen jotakin, jota kukaan muu ei saattanut kuulla.

-Eikö hän ole eri söötti, Moira sanoi autuaana ja kiersi kätensä äidin kaulaan. -Eihän ole mikään ihme, että sekä Arch että Stu…

-Moira, äiti sanoi terävästi, -juoksepa kattamaan illallispöytää, pojat tulevat kohta ulkoa ja isä kaupasta.

-Ei Fanny tiedä mitä minä sanon, ei hän katso tännepäin!

-Moira, äiti toisti vielä vähän terävämmin.

Huokaisten Moira irrotti otteensa ja laahusti keittiön kynnykselle. Siellä tyttö kääntyi ja ilmoitti:

-Sitten kun Stu tulee kotiin, hän ei varmasti enää anna Fergus-sedän määräillä!

Fanny oli onneksi yhä kumartunut muistikirjansa yli, eikä huomannut sen enempää Moiran huulten liikkeitä kuin sitäkään, että Faith pui sisarelleen nyrkkiä huoneen toiselta laidalta saaden tämän katoamaan keittiöön. Grace puri huultaan ja koetti epätoivoisesti olla tirskumatta, jottei Fanny huomaisi hänen tärisevän. Salaa hän oli aivan samaa mieltä kuin Moira: kunhan Stuart vain palaisi kotiin, kaikki järjestyisi.

Samassa väliovi aukeni ja isä tuli myymälästä. Hän oli järjestellyt takahuonetta, mikä oli Koivurannan lapsille aina juhlaa. Isä nimittäin toi silloin sisään kirjojen ja lehtien näytekappaleita, näyteikkunassa pehmenneitä vahakyniä, telineessä nuhjaantuneita postikortteja, hyllyssä pinon päällimmäisinä kellastuneita kirjepaperilehtiöitä ja muuta, mitä ei voinut enää myydä, mutta mistä oli silti kotioloissa suurta iloa.

Nytkin isä jätti pianon päälle pahvilaatikon, joka näytti varsin lupaavalta. Kädessään hänellä oli pari lehteä, jollaisia Grace ei muistanut aiemmin nähneensä.

Fanny oli saanut mitat otettua ja nosti päänsä.

-Voit tulla alas, Gracie, hän sanoi. -Iltaa, Duncan-setä.

Grace ei voinut olla ihmettelemättä, miten vaivattomasti Fanny puhutteli aikuisia ihmisiä. Edes Faith ei käyttäytynyt yhtä luontevasti vanhempien seurassa, vaikka oli kihloissa. Johtuiko se siitä, että Fanny oli joutunut aina tekemään kaiken elämässään toisin kuin muut?

-Iltaa, Fanny, isä sanoi. -Vai niin, Koivuranta on siis saanut kunnian muuttua muotiateljeeksi! Ja meidän Graciestamme tulee sellainen — mikä se nyt onkaan…

-Mannekiini, sanoi Fanny hymyillen. -Mikä ettei! Ainakin hän osaa piirtää sen, mitä minä näen päässäni.

-Hienoa, jos Gracie on saanut kuvan sinun päästäsi paperille, mutta sinun pitäisi kuulemma saada se paperilta kaavoiksi kankaalle, isä vastasi. -Minä löysin hyllystä pari vanhaa ompelulehden mallikappaletta. En tiedä, onko näistä sinulle mitään hyötyä, kun en itse näistä mitään ymmärrä, mutta heitä takkaan ellet tarvitse.

Fanny ojensi kätensä ja otti lehdet. Grace hypähti alas jakkaralta ja ravisteli paikallaan seisomisesta väsyneitä jalkojaan. Samalla hän kurkisti Fannyn olkapään yli ja näki lehtien olevan erilaisia kuin ne naistenlehdet, joita kirjakaupan lehtihyllyssä yleensä oli. Nämä olivat suurempia, ja niiden kannet olivat paksua, kiiltävää paperia.

Ja isä valehteli. Ensimmäisen kerran elämässään Grace tajusi, että isä valehteli. Lehdet olivat uusia, tämän kuun numeroita. Eikä niissä ollut mallikappaleen suttuista leimaa. Isä oli tilannut ne varta vasten — Fannylle.

-Oi! huudahti Faith, joka oli siepannut toisen lehdistä ystävättärensä kädestä. -Tämähän on…

Hän nielaisi lauseen lopun ja vilkaisi Fannyyn, mutta tämä ei ollut huomannut kenenkään puhuvan. Fanny tuijotti kädessään olevan kalliin ompelulehden kantta, sitten hän nosti päänsä, katsoi isään ja sanoi:

-Kiitos.

Ja Gracesta tuntui, kuin hän olisi nähnyt suoraan Fannyn ajatuksiin, ja hän tajusi, ettei tämä kiittänyt pelkästä lehdestä, vaan jostakin aivan muusta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti