torstai 26. marraskuuta 2015

75. Sakset

Näiden onnellisten viikkojen aikana Grace eläytyi niin täysin kaikkeen siihen ihastuttavaan, mitä hänen sisarelleen kuului, ja siihen jännittävään, mitä Fannyn salainen puuhailu merkitsi, että tuskin muisti ajatella mitään muuta.

Hän olisi kaikkein mieluiten istunut illat tohtorilassa seuraamassa, miten Fannyn hänen mittojensa ja mallipiirustuksensa mukaan tekemät kaavat muotoutuivat, ja miten tämä leikkasi niiden mukaan lakanakankaasta epämääräisiä palasia, jotka paikalleen kiinnitettyinä kuitenkin alkoivat ihmeellisellä tavalla muuttua puvun mallikappaleeksi. Tohtorilassa Grace toki saattoikin iltojaan viettää, mutta koska hän oli luvannut olla paljastamatta Fannyn tekemisiä edes Gordonille, hän ei voinut sulkeutua pelkästään tämän sisaren huoneeseen.

Onneksi kukaan ei ihmetellyt, jos Faith sen teki. Niinpä Grace hartaudella kuunteli sisarensa kuvauksia puvun synnystä. Kun hän vihdoin pääsi jollakin tekosyyllä livahtamaan Fannyn huoneeseen sovittamaan lakanakankaasta ommeltua versiota — jonka jokaisen sauman Fanny oli pistellyt käsin, sillä talossa ei ollut ompelukonetta — hän aivan mykistyi tämän lahjakkuudesta.

-Jos sinä pidät siitä, minä teen sinulle samalla kaavalla oikean leningin, lupasi Fanny. -Ei, älä nyt väitä vastaan! Minä tahdon.

Eikä Grace väittänyt vastaan. Hän ei saattanut. Puku oli niin kaunis, vaikka se oli lakanakangasta. Millainen se olisi pukukankaasta ommeltuna!

Koulussa päivät seurasivat toisiaan näennäisen arkisina. Valentinen päivän jälkeen Maisie Armstrong suhtautui Graceen jos ei sydämellisesti, ainakin asiallisesti. Grace puolestaan pyrki rauhaan ja sopusointuun pysyttelemällä sivussa kaikesta, mikä koski ketä tahansa kaksilahkeista, niin pitkälti kuin se vain oli mahdollista olematta epäkohtelias.

Välillä se tosin kävi hankalaksi, sillä Faith ei suinkaan ollut Koivurannassa ainoa, jota sinä keväänä ympäröi romantiikan hohde. Tuntui aivan siltä, kuin sen talven aikana ja erityisesti Maisien tanssiaisten jälkeen todellakin useamman nuoren miehen silmät olisivat avautuneet. Gracella alkoi olla kotiin saattajia ja kaupungilla pysäyttäjiä ja huvituksiin kutsujia siinä määrin, että se kävi jo melkein kiusalliseksi.

Äiti kohotteli kulmakarvojaan ja isä näytti vähän huvittuneelta, ja joskus hän sanoi jotakin ”äitinsä tyttärestä”, minkä jälkeen äiti punastui ja rypisti kulmiaan. Grace itse oli hämmentynyt, mutta sittenkin hirvittävän imarreltu saamastaan huomiosta.

Sillä Grace ei todellakaan ollut mikään pyhimys, ja vähitellen hänen päätöksensä pysytellä erossa kaikista miehenpuolista alkoi horjua. Koska, kuten hän päiväkirjalleen uskoutui, tuon juhlallisen päätöksen saattoi katsoa koskevan oikeastaan vain ”lapsellisia koulupoikia”, ei isoja poikia. Sillä hän ei kertakaikkiaan malttanut olla olla lähtemättä ensiksi elokuviin Ferrisin ja sitten kävelylle Alecin ja sitten kahvilaan Gowanin ja tanssimaan Willin ja luistinradalle Kylen kanssa. Ja sitten hän aivan kuin vahingossa tuli lähteneeksi elokuviin Gowanin ja kävelylle Kylen ja kahvilaan Alecin ja tanssimaan Ferrisin ja luistinradalle Willin kanssa.

Mutta vähitellen kävi niin, että Grace alkoi pikku hiljaa kieltäytyä muiden kuin Kyle Patonin kutsuista. Kyle oli Faithin ikäinen ja päässyt apumieheksi Armstrongille, mutta hän aikoi vakavasti seurata isänsä jälkiä ja pyrkiä poliisiopistoon. Toisin kuin utelias ja joskus pahansuopa Jane-sisarensa, Kyle oli ystävällinen ja harkitseva ja jollakin tavalla hyvin kypsä, ja Gracekin tunsi itsensä hänen seurassaan melkein aikuiseksi. Mutta vaikka pitikin Kylesta, Grace ei antanut tämän nostaa elokuvissa kättään hänen istuimensa selkänojalle tai pitää häntä kädestä kävellessä tai antaa hyvänyönsuudelmaa edes poskelle hyvästeltäessä. 

Kyle mutisi jotakin perhetyttöjen herkkänahkaisuudesta, mutta ei siltikään luopunut piirityksestään, mikä sai Gracen tuntemaan itsensä entistä imarrellummaksi. Tosin hänen oli myönnettävä, että olisi ollut mukavampaa, mikäli Kyle ei olisi ollut ”toisten tähteitä”, kuten Claire Buchanan oli kovaan ääneen nälväissyt nähdessään Kylen ja Gracen lähtevän elokuvista. Mutta minkäpä hän sille mahtoi, että Faith oli hylännyt Kylen aikanaan! Ja sitäpaitsi oli mukavaa, että edes Jane suhtautui Graceen nyt niin rakastettavasti, kun Maisie oli mitä oli.

Mitä ”lapsellisiin koulupoikiin” tuli, nämä eivät tokikaan jättäneet huomiotta Gracen suosiota, ja pitivät puolensa. Axel Barclay käytti asiallisempaa lähestymistapaa, yhteisiä läksyjä ja heidän molempien edessä odottavia loppukokeita. Hän tiesi täsmälleen, missä aineissa Grace oli hyvä ja missä heikko, ja varsin taitavasti heittäytyi joko itse avuttomaksi tai tarjosi ritarillisesti omaa apuaan sen mukaan, mitä läksyjä kulloinkin oli luettavana.

Grace ei kuitenkaan ollut tyhmä. Hän kyllä hyödynsi Axelin osaamista erityisesti matemaattisissa aineissa, mutta huolehti siitä, että läksyt luettiin sekä apteekilla että Koivurannassa keittiön pöydän ääressä muun perheen seurassa. Jos Axel olikin toivonut pääsevänsä läksyjen varjolla sulkeutumaan Gracen kanssa kahden johonkin tai edes tuomaan poskensa lähelle tytön poskea tai koskettamaan tämän pehmeää kättä, se jäi haaveeksi.

Gordon MacDonald oli hänkin ehdottoman tietoinen siitä, että jos hän tähän asti oli kisannut Gracen huomiosta Axel Barclayn kanssa, oli kilpailijoita nyt jo useampia. Hän ei pitänyt tilanteesta ollenkaan, ja hänen syytään oli lopulta se, mitä tapahtui.

Pääsiäissunnuntaina Koivurannasta oltiin vieraisilla tohtorilassa. Mukana olivat kaikki lapset isoja poikia lukuunottamatta. Stuart oli Rosie-tädin kanssa Walesissa, ja lomalle tullut Archie oli mutissut jotakin välttämättömästä tapaamisesta ja hävinnyt omille teilleen, kun äiti oli alkanut puhua naapuriin lähdöstä. Myös Donald oli hyvin kohteliaasti pahoitellut sopineensa jo muuta ja lähtenyt linja-autopysäkin suuntaan.

He toiset olivat kuitenkin nauttineet suuren talon vieraanvaraisuudesta, joka tuntui entistä ylellisemmältä nyt, kun Koivurannassa oli jo niinkin pitkään tultu toimeen ilman kotiapulaista. Ajatella, ettei tohtorilan lapsilla ollut tiski- ja siivousvuoroja! Ettei Alice-tädin tarvinnut sitoa esiliinaa eteensä muulloin kuin hoitaessaan kukkasiaan, ja että sisäkkö silitti Fergus-sedän paidat! Salaa itsekseen Grace huokasi vähän. Välillä hänen oli niin ikävä Wallaceja, että hänen sydämeensä aivan koski — monestakin syystä.

Lounaan jälkeen Grace ja Gordon livahtivat puutarhaan, sillä he eivät olleet ehtineet rupatella kunnolla aikoihin. Fanny ja Faith olivat sulkeutuneet edellisen huoneeseen, ja Grace toivoi hartaasti, että Faith saattaisi illalla kertoa jotakin uutta hänen leninkinsä edistymisestä. Fanny oli lupaillut, että jotakin valmista saattaisi olla jo pääsiäisen jälkeisellä viikolla, ja se oli niin jännittävää, että Gracen sydän hypähti.

Moira oli kadonnut veljiensä ja tohtorilan nuorempien poikien kanssa jonnekin puutarhan uumeniin, jossa sijaitsi puumaja kiipeilyköysineen. Grace tunsi hienoista haikeutta ajatellessaan, miten hauskaa näillä olisi tänä iltapäivänä.

-Tekeekö sinun koskaan mieli koettaa ruveta taas lapseksi? Grace kysyi.

Gordon virnisti.

-Se käy helposti, hän sanoi. -Sen kuin vain vien Gusin ja Torqin kalaan tai opetan heille muutaman jalkapallotempun. Etkö sinä koskaan tee mitään muka vain Moiran iloksi?

-Tietysti, Grace sanoi. -Mutta se ei ole sama asia.

-Et kai sinä tosissasi tahtoisi olla alakoululainen? Gordon tiedusteli. -Katso nyt itseäsi! Sinulla on enää kesälukukausi jäljellä, ennen kuin pääset vapaaksi, ja minä joudun kärsimään vielä vuoden, vain siksi, että synnyin kaksi päivää vuodenvaihteen jälkeen! Se on väärin.

Grace nauroi.

-Oikein se sinulle on, tyttö sanoi nenäkkäästi. Sitten hän vakavoitui. -Oikeastaan melkein toivoisin, että minullakin olisi vielä vuosi jäljellä. Tulevaisuus on… aika pelottava.

-Ei siinä ole mitään pelottavaa, Gordon sanoi.

-Tietysti on! Kaikki muuttuu.

-Ei sen tarvitse muuttua niin äkkiä! Gordon katsoi häntä silmiin. -Minähän olen sanonut, että jos olet kotona vielä vuoden, me voimme lähteä yhdessä jatkamaan opintoja. Jos sinä nimittäin et mieluummin odota täällä. Sillä heti kun me olemme tarpeeksi vanhoja ja minä pystyn elättämään sinut, niin…

Hän puri äkkiä huultaan, ja Grace punastui.  

-Kyllä minä elätän itse itseni, hän ilmoitti.

-Kyllä sinä tiedät, etten minä tarkoita vain talousrahoja, Gordon sanoi.

Grace toki tiesi sen. Eihän tämä ollut ensimmäinen kerta, kun Gordon vihjaili jotakin tuollaista. Verrattuna siihen kaukaiseen hetkeen Koivurannan verannalla, jolloin Axel oli puhunut naimisiinmenosta, Grace oli oppinut suhtautumaan tällaisiin keskustelunaiheisiin vähemmän tosissaan. Niinpä hän milloin tahansa muulloin olisikin kääntänyt puheen pilailuun tai käskenyt Gordonia lopettamaan tyhmyydet. 

Mutta nyt Gordonin äänessä oli jotakin, joka aivan kuin halvaannutti Gracen. Hän ei saanut sanotuksi mitään, eikä hän myöskään voinut kääntää katsettaan pojasta. Hän tuijotti Gordonia kuin hypnotisoituna, aivan kuin magneetti olisi pidättänyt häntä paikallaan. Tunne oli yhtä huumaava ja yhtä pelottava kuin se hetki ryöväriluolassa, jolloin Grace oli piirtänyt Gordonista tuon oudon piirustuksen.

Gordon oli viidentoista, mutta jo pitkä ja harteikas. Ja ensimmäisen kerran Grace oikein tajusi, miten komea poika oli. Tämän mustat kiharat kiilsivät kevätauringossa, ja yhtä mustissa, kimaltavissa silmissä oli jotakin, joka sai tytön punastumaan aina vain syvemmin.

Maaliskuinen päivä tuntui yhtäkkiä entistäkin kirkkaammalta. Puiden oksat piirtyivät emalinsinistä taivasta vasten terävämpinä kuin äsken, linnut piiskuttivat heleämmin, multa tuoksui keväältä ja elämältä.

Gordon astui lähemmäksi ja katsoi alas Graceen. Hän otti tyttöä varovasti olkapäistä ja kumarsi hitaasti päätään. Grace räpytteli silmiään, kuin ei olisi uskonut, mitä oli tapahtumassa. Eikö muka Moira tai joku pikkupojista tullut juosten talon nurkan takaa? Eikö äiti ilmestynyt portaille kutsumaan häntä? Eikö Faith avannut Fannyn huoneen ikkunaa ja huutanut heitä sisään? Oliko todella mahdollista, että kukaan ei häiritsisi heitä tälläisella hetkellä tässä syreenipensaiden luona?

Ja sitten yhtäkkiä lumous oli poissa, hän tajusi, mitä oli tapahtumassa, ja ennen kaikkea hän tajusi, ettei halunnut sitä.

-Älä! hän parahti ja käänsi päänsä sivuun silmänräpäystä ennen kuin Gordonin huulet koskettivat hänen huuliaan.

Gordonin suu kapeni tiukaksi viivaksi.

-Mikä nyt on? hän kysyi loukkaantuneena. Selvästikin hänen mieleensäkään ei ollut tullut, etteikö Grace olisi suostuvainen kaikkeen, mitä hän tahtoi.

-Et saa.

-En saa? Et sinä äsken vaikuttanut siltä, ettet…

-Anna olla. Grace vetäytyi Gordonin otteesta ja vilkaisi ympärilleen, mutta ketään ei todellakaan näkynyt. Se nyt vielä olisi puuttunut, että Moira olisi todella nähnyt heidät! Tieto olisi levinnyt nopeammin kuin uutinen Charles Lindberghin lapsen kidnappauksesta, ja Jane olisi paheksunut hänet kuoliaaksi ylihuomenna koulussa, ja Maisie olisi haljennut pelkästä vahingonilosta Axelia kohtaan.

Ei, miksi hän nyt ajatteli Axelia!

Gordonin silmissä välähti.

-Vai niin, hän sanoi happamasti. -Enkö minä kelpaa neidille? Olisiko joku muu tarjolla olevista vaihtoehdoista parempi?

-Gordie!

-Älä pelkää, että minä olisin sinun vaivaisesi! Kyllä sellaisiakin tyttöjä on, jotka eivät nyrpistele minulle, jonoksi asti.

-Vai niin, sanoi Grace ja heilautti punaista palmikkoaan. -Ehkä sinun olisi sitten paras mennä sellaisten tyttöjen luo!

Hän käännähti ja lähti marssimaan tohtorilan ovelle pää pystyssä ja kyyneleet silmissä, vaikka ei edes tiennyt, mikä häntä itketti.

-Grace!

Gordonin ääni oli kuin piiskansivallus, ja Grace tihensi askeleitaan. Miten Gordon viitsi! Käyttäytyi, kuin olisi omistanut hänet, ja samalla puhui niin rumasti hänelle ”tarjolla olevista vaihtoehdoista” ja itseään jonossa odottavista muista tytöistä!

-Grace, odota! Gordon juoksi hänet kiinni portailla. Hänen äänensä oli nyt lempeämpi. -Älä viitsi olla tuollainen.

-Millainen? Grace nousi portaat ovelle sivulleen vilkaisematta.

-Minä luulin, että — että sinulla ei olisi mitään sitä vastaan, että minä… Kai sinä käsität, että minä hermostuin, kun sinä sitten yhtäkkiä et tahtonutkaan!

-Me olemme aivan liian nuoria sellaiseen.

-Vai niin! Ja kuitenkin sinä juokset ulkona milloin kenenkin kanssa!

-Mitä se nyt tähän liittyy? En minä anna heidänkään… Grace puri huultaan.

-Ja tuoko minun pitäisi uskoa? Gordon kysyi ivallisesti. -Sellaisen seuralaisjoukon jälkeen kuvittelin sinun olevan oikein asiantuntija!

Grace haukkoi henkeään.

-Että sinä ilkeät, hän tiuskaisi, paiskasi oven auki ja kiiruhti aulaan. -En minä ole sinulle tilivelvollinen!

-Oletpas. Gordon koetti tarttua Gracea käsivarresta, mutta tämä riuhtaisi itsensä irti. -Sinä kuulut minulle, eikä kenelläkään muulla saa olla sinuun mitään oikeutta!

-Minä en kuulu sinulle! Grace huusi. -En nyt etkä koskaan!

Hän aikoi jatkaa matkaa portaisiin juostakseen yläkertaan Fannyn huoneeseen. Mutta Gordon oli nyt vihainen, ja ennen kuin ehti edes ajatella, hän oli tarttunut Gracen pitkään, paksuun palmikkoon saadakseen tämän pysähtymään.

Grace kirkaisi, kun hänen vauhtinsa hiipui kesken kaiken ja päänahkaa poltti. Hän seisahtui, kääntyi pää vinossa kuin hevosella, jota kiskotaan suitsista, ja näki Gordonin voitonriemuisen katseen.

-Kappas, Gordon sanoi, -sinä et olekaan enää niin ollaksesi. Ehkä sinä tulet toisiin ajatuksiin muistakin asioista.

Vetämällä palmikosta hän pakotti Gracen tulemaan yhä lähemmäksi, kunnes he olivat melkein kasvokkain, ja Gracen pää oli taipunut taaksepäin niin, että hän katsoi ylös Gordoniin.

-Gordon MacDonald, mitä sinä meluat? kysyi Alice-täti, joka oli ilmestynyt arkihuoneen ovelle. Heidän äänekäs sisääntulonsa oli selvästikin keskeyttänyt äitien miellyttävän rupattelutuokion.

Gordon ei näyttänyt edes huomaavan äitiään tai Gracen äitiä, joka tuli myös kynnykselle. Sen sijaan Grace kauhukseen tajusi, että poika aikoi epäröimättä saattaa loppuun sen, minkä Grace oli puutarhassa keskeyttänyt.

Myöhemmin Alice MacDonaldilla oli tapana sanoa, ettei hän ollut ymmärtänyt pelätä saksien esille jättämistä sen jälkeen, kun kaikki tohtorilan lapset olivat päässeet kouluikään. Hän sanoi myös, että veisi tästä lähin viattomimmankin esineen takaisin paikalleen eikä koskaan enää jättäisi mitään lojumaan, kuten oli sinä aamuna laskenut kädestään eteisen sivupöydälle ne vanhat, kookkaat taloussakset, joita oli käyttänyt leikatessaan puutarhasta narsisseja maljakkoon pääsiäisvieraiden kunniaksi.

Mutta tähän kaikkeen elämänmuutokseen hän siis päätti ryhtyä vasta sen jälkeen, mitä tohtorilan aulassa tapahtui. Sillä sinä pääsiäispäivänä sakset olivat eteishallin sivupöydällä, ja Grace huomasi ne yrittäessään turhaan mutta epätoivoisesti riuhtoa itseään irti Gordonin otteesta. Hän ei saattanut ajatella mitään muuta kuin siitä, että Gordon ei saisi suudella häntä, ei näin, ei tässä!

Ja niinpä hän ojensi kätensä, tarttui saksiin ja vei ne niskaansa.

Kuului katkeavien hiusten rutinaa, kun Grace leikkasi niin nopeasti kuin pystyi. Ja vain hetkeä myöhemmin tyttö oli vapaa ja Gordon seisoi hänen edessään suu ällistyksestä avoinna ja kädessään irti leikattu punainen palmikko.

-Gracie! parahti äiti.

Grace heilautti päätään, joka tuntui oudon kevyeltä. Tuskin leukaan asti yltävät punaiset suortuvat putosivat molemmin puolin hänen kasvojaan, ja hän katsoi ensin saksiin ja sitten irti leikattuun palmikkoon ja taas saksiin käsittämättä itsekään, mitä oli tapahtunut.

Gordon heitti palmikon kädestään kuin se olisi ollut käärme.

-Sinä olet hullumpi kuin minä olen koskaan edes arvannut, hän puuskahti.

-Gordon MacDonald! Alice-täti löi kätensä yhteen kuin olisi hätistänyt kissaa pois paistin kimpusta. -Siivoa suusi! Kuka sinun käski kiusata Gracea!

-Kuka hänen käski heittäytyä dramaattiseksi!

Grace pyyhkäisi niskaansa ja vavahti tajutessaan, että hiukset todellakin loppuivat siellä leningin kauluksen yläpuolella. Sitten hän katsoi taas paksua palmikkoa, jonka Gordon oli paiskannut lattialle. Mitä hän oli oikein mennyt tekemään?

Seuraavien tuntien tapahtumat eivät piirtyneet oikein tarkasti Gracen mieleen. Myöhemmin hän muisti vain, että aula oli ollut täynnä ihmisiä, kun Fergus-setä ja isä olivat tulleet kirjastosta ja Fanny ja Faith yläkerrasta, ja että Fergus-setä oli riepottanut Gordonin jonnekin ja isä oli sanonut, että he lähtisivät kotiin, ja Moira ja Walter ja Evan olivat olleet pahalla tuulella, kun heidät oli komennettu lähtemään pois kesken leikkien. Kaikkea tätä Grace katseli ja kuunteli aivan kuin jonkin lasikuvun läpi, täysin käsittämättä, mitä tapahtui.

Vasta kotona, kun Grace oli käpertynyt äidin kainaloon sohvassa ja Archie oli sytyttänyt takkaan tulen ja Faith laittoi keittiössä illallista, värit ja äänet alkoivat vähitellen palata. Ne tulivat nyt melkein liiankin voimakkaina, niin että sohvakankaan kuviot, äidin leninkikankaan pehmeys, kellon tikitys seinällä, takkatulen rätinä ja vanhan nojatuolin narahdus, kun isä kumartui siinä eteenpäin, melkein hyökkäsivät hänen päälleen.

-Kas niin, kas niin, äiti kuiskaili ja silitti hänen päätään. Järkyttyneenä Grace tajusi, että äidin käsi pysähtyi niskaan, se ei jatkanut enää alas palmikkoon, jota ei ollut, ja hänen koko olemuksensa oli oudon keveä. -Älä itke, Gracie. Tukka kasvaa takaisin.

-En minä itke, Grace sopersi ja tajusi vasta nyt itkevänsä. Hän ei edes tiennyt, miksi, mutta äiti ilmeisesti oletti hänen surevan hiuksiaan.

-Mitä oikein tapahtui? isä kysyi. -Mistä ihmeestä sinä sait päähäsi moisen tempun? Et kai sinä ajatellut kuten Faith, että joku ihailijoistasi pitää enemmän lyhyestä tukasta?

-Duncan, äiti sanoi.

-Minä vain haluan tietää! Tyttö on iloinen ja tyytyväinen ja lähtee ulos — ja sitten hän yhtäkkiä säntää sisään ja katkaisee tukkansa. Onko hän sekoamassa?

-Duncan! äiti sanoi.

-Sano nyt jotakin, Grace!

-Ei minulla ole mitään sanottavaa, Grace mutisi, kaivoi nenäliinansa esiin ja niisti. Hänen päänliikkeensä olivat rajuja ja äkkinäisiä, kun palmikon paino ei enää hillinnyt niitä.

-Jos minä menen pois, niin… Isä kohottautui tuolista.

-Ei sinun tarvitse mennä pois, isä, Grace mutisi. -En minä aio uskoutua kenellekään.

Äiti ja isä katsoivat toisiinsa, Grace huomasi sen kyllä silmäkulmastaan, vaikka hän katseli nenäliinaansa. Hän ei tiennyt, mitä ajatella, mutta päivän tapahtumat tuntuivat niin sekavilta ja jollakin tavalla pelottavilta, ettei hän tahtonut puhua niistä, ei edes kahden kesken äidin kanssa, ei vaikka tämä vakuuttaisi, ettei kertoisi isälle.

-Grace, kai sinä ymmärrät, että me kaipaamme jonkinlaista selitystä, äiti sanoi.

-Minä olen pahoillani, Grace mutisi. -Minä… suutuin jostakin ja aioin juosta tieheni. Ja sitten Gordon tarttui minun palmikkooni, ja… Minä vain tahdoin hänestä irti.

-Mieleesi ei sitten tullut, että olisit voinut irrottaa palmikon Gordonin kädestä etkä omasta päästäsi? isä tiedusteli totisena.

-Duncan, äiti sanoi.

Mutta Gracesta oli jotenkin lohdullista, että isä kujeili.

-En minä tarkoittanut olla lapsellinen, hän sanoi ja niisti taas. -Minä vain vähän… pelästyin. Itseäni, hän jatkoi nopeasti.

Hän ei tiennyt, mitä Gordonille oli tapahtunut sen jälkeen, kun he olivat lähteneet tohtorilasta, mutta ei missään tapauksessa halunnut aiheuttaa tälle lisää ongelmia.

Äiti ja isä katsoivat taas toisiinsa.

-No, isä sitten sanoi, -jos Gracen mielestä kaikki on kunnossa, niin…

-Etkö sinä todellakaan halua puhua minun kanssani? äiti kysyi, ja hänen äänessä oli surua.

-Ei se ole tarpeen. Grace hypähti sohvalta. -Minä olin typerä ja äkkipikainen.

-Toivottavasti tällaista ei tapahdu kovin usein, isä huomautti. -Ettet seuraavalla kerralla leikkaa poikki jonkun kurkkua.

-Duncan! sanoi äiti.

Samassa keittiön ovi avautui. Emma Wood livahti olohuoneeseen ja Moira kurkisti sisään.

-Joko saa avata? hän kysyi toiveikkaasti. -Ruoka on valmiina.
 
-Minä soitan heti ylihuomenna neiti Reddille, äiti sanoi alistuvasti ja nousi hänkin. -En tiedä, saako hän tehtyä sinun päällesi mitään, Gracie, mutta jospa siitä saisi ainakin siistimmän.

-Onko se hyvin ikävä? Grace kysyi epävarmasti ja pyyhkäisi niskaansa.

-Ei niinkään viehättävä kuin Fayella aikoinaan, isä ilmoitti merkitsevästi.

-Minusta Gracelle sopii lyhyt tukka eri hyvin, Moira julisti ja leväytti oven selälleen.

-Ole vaiti, äiti nuhteli.

-Moira on oikeassa, ilmoitti Donald, joka tuli ovelle voileipä kädessä. Ilmeisesti illallisen myöhästyminen oli käynyt jo hänen vatsalleen. -Graciella on kaunis kallonmuoto, hänelle sopii tuollainen — onko tuo nyt shinglattu malli?

-Se on sellainen malli, joka syntyy, kun typerä tyttö leikkaa harkitsematta poikki palmikkonsa, äiti ilmoitti ja hätisti heidät kaikki keittiöön. -Eikä Gracea tarvitse nyt yhtään kehua.

-Minä olisin tahtonut olla näkemässä, kun sinä leikkasit, Walter sanoi katkerana. -En ole koskaan nähnyt kenenkään leikkaavan tukkaansa! Moira, voisitko…

-Ei hän voi, isä sanoi tiukasti ja istuutui pöydän päähän. -Siunatkaa ruokanne ja syökää.

-Ajatella, ettet sinä tarvitse edes onduleerausta, huokasi Faith. Hän oli hiukan kateellinen siitä, että Gracen tukka vetäytyi kiharammalle kuin hänen. -Aiotko sinä pitää sen lyhyenä?

-Voi en minä tiedä, Grace sanoi tuskastuneena. -Puhutaan nyt jostakin muusta!

Hän heilautti päätään vaistomaisesti ja sävähti, kun ei tuntenutkaan palmikon iskua selässään. Sen sijaan epätasaiset kiharat hulmahtivat kasvojen ympärillä.

-Et sinä hassummalta näytä, sanoi Archie yllättäen. Hän ei yleensä hukuttanut sisaruksiaan kehuihin. -Tuollainen tukka on kaupungissa kaikilla tytöillä. Monilta pikkutytöiltäkin leikataan letit pois. Se on paljon helpompi hoitaa.

-Grace on oikeassa, äiti sanoi ja loi tiukan katseen Walteriin, joka vilkaisi himoiten ensin saksia naulassa tiskipöydän luona ja sitten Moiran palmikoita. -Puhutaan nyt jostakin muusta!

Grace töykki vaieten ruokaa lautasellaan. Hiukset tuntuivat olevan tiellä, kun ne putosivat poskille. Hän oli kyllä haaveillut jo kauan lyhyestä tukasta, mutta ei todellakaan ollut aikonut toteuttaa haavettaan näin äkillisesti ja harkitsemattomasti.

Mitä koulussa sanottaisiin, kun hän menisi sinne pääsiäisen jälkeen? Naurettaisiinko hänelle, kuten Faithille oli naurettu? Oliko totta, ettei edes neiti Redd saisi hänen päästään siistimpää? Mitä ihmettä hän oli oikein ajatellut tarttuessaan saksiin?

Isä oli oikeassa — hänen olisi pitänyt irrottaa Gordon palmikostaan eikä palmikkoa päästään! Olikohan Fergus-setä ollut Gordonille hirveän ankara? Ei kai — Grace punastui vähän itsekseen — ei kai Gordon ollut mennyt paljastamaan, mitä oli ollut vähällä tapahtua ja olisikin tapahtunut, ellei hän olisi löytänyt saksia?

Mutta toisaalta pään keveys tuntui miellyttävältä, ja olisihan lyhyttä tukkaa paljon helpompi pestä ja kuivata. Olikohan Faith tosissaan, eikä hän tarvitsisi onduleerausta? Puolisalaa Grace pyyhkäisi suortuvan korvan taakse ja tunsi sormissaan sen kiharuuden. Hän ei ollut katsonut itseään peilistä kertaakaan tapahtuneen jälkeen. Entäpä, jos isä vain kiusasi, eikä tukka ollutkaan kovin paha?

Samassa Archie kurottui ottamaan uuden leipäpalan. Samalla hän painautui lähemmäs Gracea ja kuiskasi:

-Se on oikein sievä. Näytät aivan täysikasvuiselta, Prinsessa.

Gracen sydän hypähti. Sanoiko Archie, että hänen tukkansa oli sievä? Kutsuiko Archie häntä Prinsessaksi? Hän vilkaisi veljeensä, jonka siniset silmät tuikkivat tavalla, jota harvoin näki.

Ja äkkiä Grace tajusi, että Archie, joka niin usein oli niin teräväsanainen ja joka ei ollut edes mukana tohtorilassa, saati että olisi nähnyt mitä tapahtui, ymmärsi jollakin tavalla kaikkein parhaiten sisartaan. Melkein yhtä hyvin kuin Stuart olisi ymmärtänyt.

-Kiitos, Grace kuiskasi, ja Archie iski hänelle silmää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti