perjantai 27. marraskuuta 2015

76. Kasvuaikoja

Maaliskuun 29. päivänä
”Tänään minun oli pakko mennä kouluun leikkohiuksineni kaikkineni. Äiti koetti eilen vähän siistiä päätäni, vaikka pyhäpäivä olikin, mutta en oikein tiedä, mitä siitä tuli. Ehdotin äidille, että jäisin tänään kotiin, väitin jopa, että päätäni särkee. Hän vain ilmoitti, että tietää kyllä, mikä päätäni särkee, mutta että saan maata niin kuin petaan!

Koetin kammata aamulla tukan veden avulla taakse, jotta edestäpäin näyttäisi siltä, kuin minulla olisi yhä palmikko. Mutta olisihan minun pitänyt arvata, etten pysty ketään huijaamaan, kun lyhyet kiharat kuivuttuaan pörröttyivät kasvojen ympärille. Lisäksi tuo onneton leikkotukka on kuin särkevä hammas — käsi pyrkii koko ajan niskahiuksiin, aivan kuin yhä uudelleen varmistaakseen, ettei siellä todellakaan ole mitään enempää.

Jouduin siis melkoisen kysymysryöpyn kohteeksi heti ensimmäisellä välitunnilla. En ymmärrä, miten siitä selvisin! Jane ilmeisesti kuvitteli, että olen leikannut tukkani Kylea miellyttääkseni, sillä hän sanoi minulle moittivasti veljellään olevan ’vanhanaikaisia mielipiteitä tyttöjen ulkonäköön liittyen’. Muutamat meidän luokkamme tytöt tirskuivat avoimesti ’Flemingin tyttöjen hiustenleikkaustavalle’, ja kuulin sivusta, miten Tyra Saunders julisti alaluokan tytöille jotakin ’leikkotukkaisista kanoista’.

Axel oli ulkomuodostani niin järkyttynyt, että pelkäsin hänen saavan halvauksen. Hän näytti siltä, kuin olisin leikannut pois käteni tai jalkani enkä tukkaa. Ja aika kalpea oli Gordonkin, jonka näin vain vilaukselta, sillä hän ei kävellyt kanssamme yhtä matkaa kouluun. Ainakaan hänellä ei nyt ole varaa ’löylyttää’ minua, vaikka leikkasinkin tukkani!

Ainoastaan Coralle kerroin kadonneen palmikkoni tarinan, vaikka en tietystikään erinäisiä yksityiskohtia. Ja hän oli oikein kiltti ja koetti aina johtaa keskustelua toiseen suuntaan, kun hälinä pääni ympärillä kävi liian suureksi. Hän jopa lohdutti minua vakuuttamalla, että ilkeimmät pistokset tulivat sellaisilta tytöiltä, jotka kadehtivat tukkaani.

Äiti tuli hakemaan minua koulusta ja menimme suoraan neiti Reddin kampaamoon. Ja täytyy sanoa, että kaikista epäluuloisista ennustuksista huolimatta neiti teki hyvää jälkeä. Kun kampausviitta irrotettiin yltäni ja katsoin itseäni peilistä, tajusin Archien olleen oikeassa: näytän täysikasvuiselta.

Ilmeisesti äiti ajatteli samoin, vaikka ei sitä tietysti voinut minulle sanoakaan, koska silloinhan hän olisi kiittänyt minua typeryydestäni. Sen sijaan hän huokasi vähän kotimatkalla ja sanoi:

-Aina välillä minä pelästyn tajutessani, että minun pitää todellakin kohta lähettää myös sinut avaraan maailmaan, Gracie.

Tartuin hänen sanoihinsa ja otin puheeksi taas sen tosiasian, että avarassa maailmassa minä suuntaisin hyvin mieluusti taideakatemiaan, jos se vain olisi mahdollista. Ja sen jälkeen me puhuimme koko kotimatkan tästä tulevaisuudenhaaveestani ja mahdollisuuksista sen toteuttamiseen.

Äiti oli oikein ihana, eikä maininnut tällä kerralla mitään mistään opettajantutkinnosta, vaan ainoastaan taideopinnoista yleisesti. Hän epäili, kuten minäkin, etten suoraan koulusta tulleena pääse sisään. Siksi hän ehdotti, että hakisin jatko-opistoon tai lukioon tai menisin jollekin piirustuskurssille. Mutta hän vakuutti, että minä olen niin lahjakas, että aivan varmasti jossakin vaiheessa pääsen sisään. Kunpa olisikin niin!”

Huhtikuun 2. päivänä
”Kuluneina iltoina Faith on koettanut johdattaa minua lyhyen tukan saloihin. Hän on opettanut minua kampaamaan hiukseni niin, etteivät ne sojota pörrössä ylöspäin, ja hän on opettanut minua käyttämään piippaussaksia, joilla saan villit kiharani vähän levollisemmiksi ja tasaisemmiksi.

Tänä iltana Faye näytti, miten pesun jälkeen voin kääriä hiukseni papiljottien ympäri, joita hän ystävällisesti minulle lainasi. En tarvitse niitä kiharoita antamaan, vaan pikemminkin hillitsemään.

-Et varmaan halua tuossa iässä näyttää pörröpäiseltä pikkutytöltä, hän sanoi, enkä minä tietystikään halua.

Moira on seurannut meidän puuhiamme uteliaisuudesta tikahtumaisillaan ja alkanut inttää äidiltä lupaa leikata polkkatukan.

-Ei, sanoi äiti viimeksi tänään illallisella. -Sinä pidät palmikkosi ja sillä hyvä.

-Mutta monilla minun ikäisilläni tytöillä on leikkotukka — ainakin Glasgow’ssa, Moira intti, sillä hän ehti kiristää toisen pääsiäispäivän aikana Donista ja Archista kaiken sen tiedon, mikä näillä on glasgowlaistyttöjen hiusmuodista.

-Me emme ole Glasgow’ssa, sanoi isä. -Mikä ihme teitä nykypäivän tyttöjä oikein riivaa? Meidän nuoruudessamme tytöt olivat sitä ylpeämpiä hiuksistaan, mitä pidemmät ja paksummat ne olivat! Olisittepa nähneet äitinne tukan, kun me tapasimme ensimmäisen kerran, se oli kuin sulaa kultaa.

-Niin mutta kun, sanoi Moira, joka ei tällä kerralla ollut harhautettavissa tarinalla Chrissy-tädin syntymäpäiväkutsuista. Yleensä hän jaksaa kuunnella yhä uudelleen väsymättä, miten äiti ja isä näkivät toisensa ensimmäisen kerran ja mitä isä sanoi ja mitä äiti sanoi ja mitä sitten tapahtui. -Siitä on kauhean kauan, ja silloin oli kaikki muukin hoopo muodissa. Hameet ylsivät maahan asti ja sellaista!

-Minun mielestäni siinä ei ole mitään ’hoopoa’, että tytöt olivat siihen aikaan paljon sievempiä ja tyttömäisempiä kuin nykyään, isä huomautti.

-Duncan, sinä alat kuulostaa Metusalemilta, äiti sanoi. -Kyllä kai sinä ymmärrät, että muoti muuttuu. Meidän äitimme käyttivät vielä turnyyriä ja heidän äitinsä vannehameita! Eivät nekään kovin järkeviä olleet.

-Minä vain haluaisin, että tyttöni näyttäisivät tytöiltä eivätkä hameeseen puetuilta pojilta, isä huomautti haikeasti. -Kohta kai he laittavat housut jalkaansa, kuten Madeleine!

-Minä muistelen sinun ehdottaneen minulle pitkiä housuja jo siinä vaiheessa, kun ostit moottoripyörän ja opetit minua ajamaan, äiti tokaisi. -Sitä paitsi muistan senkin, millaista oli, kun Sandy Thomson veti minua siitä kuuluisasta tukasta alakoulussa. Niin että ymmärrän kyllä, miten paljon helpompi leikkotukka on.

Isä puisti surumielisesti päätään.

-Ei ole mikään kuten ennen, hän huokasi. -Kuulemma vanhoina aikoina vaimo kunnioitti miehensä mielipiteitä.

Me tirskuimme.

-Kuusikukkulan ullakolla on kauhean hassuja vaatteita, Moira sanoi. -Ja kun Edinburghin isoäiti näytti meille kuvia albumista, kaikki ihmiset olivat aivan hullunkurisen näköisiä!

-Usko pois, vielä sinäkin naurat näille nykyajan hullutuksille, kellohatuille ja vyötäröttömille hameille, isä sanoi.

-Älä nyt ole mahdoton, Duncan, äiti huomautti taas. -Kukaan ei ole käyttänyt vyötärötöntä hametta pariin sesonkiin. Ja helmatkin ovat pidentyneet.

-No niin, isä huudahti voitonriemuisena, -siispä Moirankin sopii pitää pitkä tukkansa!

Nauroimme hänen logiikalleen, vaikka en ole aivan varma, oliko Moira tyytyväinen. Mutta minä toivon, ettei hän leikkaa kaunista tukkaansa, sillä hän on hyvin suloinen palmikoineen.

Kadunko oman tukkani leikkaamista? En tiedä. Sen peseminen on nyt kovin helppoa ja se kuivuu nopeasti, ja kuten Archie sanoi, minä näytän täysikasvuisemmalta. Mutta kaikki kävi liian äkkiä, ja tuntuu, kuin olisin todella leikannut tukan mukana poikki myös jotakin muuta, joka ei koskaan kasva takaisin.”

Huhtikuun 6. päivänä
”Gordon käveli tänään kouluun ja sieltä kotiin kanssani ensimmäisen kerran pääsiäisepisodin jälkeen. Kun paluumatkalla olimme jo naapurin yhä autiona olevan talon portin kohdalla, hän pysähtyi.

-Anteeksi, hän sanoi yksinkertaisesti. -Minä olin tyhmä. Olisit joutanut leikata minulta hiukset.

-Sinä olit tyhmä, minä vastasin, -mutta saat anteeksi. Minä vain toivon, ettet sinä enää kohtele minua kuin — kuin lieassa olevaa koiraa!

Gordon punastui vähän.

-Minä tahtoisin panna sinut liekaan, hän sanoi moittivasti. -Sinä olit sunnuntai-iltapäivänä Patonin kanssa jossakin.

-Kyle vei minut elokuviin, sanoin. -Sikäli kuin se sinulle kuuluu.

-Ja perjantaina sinä et ollut kotona.

-Olin apteekilla lukemassa Axelin kanssa. Äkkiä havahduin. -Mistä sinä minun menemiseni tiedät?

Gordon punastui entisestään.

-Satuin näkemään, kun sinä lähdit kotoa ja tulit kotiin, hän mutisi.

-Satuit näkemään? minä toistin. -Sekä perjantaina että sunnuntaina juuri oikealla hetkellä? Tarkoitat kai, että olet istunut ikkunassa vahtimassa minun menemisiäni ja tulemisiani?

-Minä pidän sinusta, Gracie! Etkö sinä voisi unohtaa toiset?

-Miten niin unohtaa?

-Etkö sinä voisi olla minun tyttöni?

Vavahdin.

-Minä en ole yhtään kenenkään tyttö, sanoin lujasti. -Me olemme viidentoista, Gordon! Meidän ei pidä ajatella sellaisia asioita vielä vuosiin.

-Niin sinä nyt sanot, ja ennen kuin minä ehdin väliin, heistä jompikumpi tai joku kolmas nappaa sinut!

-Sinulla ei ole mitään tarvetta ’ehtiä väliin’, huomautin. -Taas sinä puhut sillä tavalla, kuin sinä päättäisit minun asioistani, enkä minä itse!

Seisoimme hetken siinä katsellen toisiamme. Gordonin lippalakki oli vinossa ja hän oli työntänyt syvälle pusakkansa taskuun toisen kätensä, jossa ei pidellyt kirjojaan.

-Minä en kai koskaan osaa olla sinulle mieliksi, Gordon sanoi haikeasti.

Minua alkoi naurattaa, sillä hän muistutti isää tämän heittäytyessä surkeaksi. Mutta toisin kuin isä, Gordon taisi olla tosissaan.

-Älä ole hupsu, sanoin. -Tule, mennään kotiin, täällä on kylmä.

Tänään tosiaan oli pilvistä ja koleaa, mutta melkein enemmän minua hytisytti viereinen talo tyhjine ikkunoineen ja villiintyneine puutarhoineen. Miksiköhän kukaan ei ole vuokrannut sitä? Kiinnostuneiden katsojienkin määrä on hiipunut. Miksi siihen ei ole tullut elämää? Wallacet eivät koskaan palaa, sen minä toki ymmärrän. Äiti on saanut rouva Wallacelta pari vapisevalla käsialalla kirjoitettua postikorttia, ja kuulin hänen sanovan isälle, että niissä rivien välit puhuivat kirjoitettua tekstiä enemmän.

Me menimme meille, ja äiti pyysi Gordonia jäämään teelle, ja sitten minä saatoin hänet kotiin osittain siksi, että toivoin voivani kysyä Fannylta puvun tilanteesta — mutta Alice-täti tahtoi lähettää minulla äidille jonkin postimyyntikuvaston, ja väkeä oli koko ajan ympärillämme niin, etten saanut puhua Fannyn kanssa. Täytyy toivoa, että kuulen uutisia Faithilta.”

Huhtikuun 10. päivänä
”Tänään me olimme käymässä Glen Longissa. Söimme Ramsayden ja Moorejen ja Murrayden kanssa lounasta pappilassa ja olimme teellä Kuusikukkulalla. Isoäiti oli kai vähän loukkaantunut, kun emme menneet sinne, vaikka hän ja isoisä olivat koko ajan mukana ja Annie-täti ja Anna-täti nimenomaan tahtoivat säästää häneltä vaivaa.

Kuusikukkulalla Leslie ja Moira ja Bessie ja Catrina katosivat yläkertaan puhumaan hupsuja pikkutyttöjen salaisuuksiaan, ja Walter ja Evan pitivät Chrisin ja Royn ja Niallin kanssa hirvittävää meteliä puutarhassa. Salista kuului riemunkiljaisuja, sillä Faith huvitti siellä Maryrosea, Catia ja pikkupoikia. Pikku Douglas on puolivuotias, ja hänen kikatuksensa on ihastuttavaa kuunneltavaa.

Suureksi harmikseni Milly oli mennyt jonkun toverinsa luo Ballachulishissa, enkä tavannut häntä. Tietysti olen iloinen, että hänellä on tovereita, joiden luona vierailla, mutta olisin mielelläni puhellut hänen kanssaan. Millyn kanssa on niin helppo puhella!

Olisin tietysti voinut viettää aikaa salissa, sillä pidän kauheasti pikkuisista Murrayn serkuista. En kuitenkaan malttanut, sillä Rob-eno on hankkinut pari uutta taidekirjaa, ja minä makasin kirjaston takanedusmatolla niitä selaamassa. Ellen voikaan käydä taidenäyttelyissä ja oppia suurten taiteilijoiden alkuperäisistä teoksista, voin ainakin koettaa hakea tietoa kirjoista.

Äkkiä kuulin, että joku tuli kirjastoon. Kuvittelin olevani täysin näkyvissä siinä mukavalla paikallani — itse asiassa aivan odotin, että jos tulija olisi äiti, hän käskisi minun lakata heiluttelemasta sääriäni ilmassa kuin katupoika ja nousta matolta sotkemasta pukuani ja Rob-enon kirjaa.

Äidin äänen kyllä kuulinkin, mutta hän ei puhunut minulle.

-Kylläpä lapset mekastavat, hän sanoi. -Toivottavasti Rob ei väsy heihin.

-Robista on tullut viime aikoina hyvin kärsivällinen, sanoi Anna-täti. -Ja minusta melkein tuntuu, että hän nauttii tästä hälinästä. Meillä on nyt niin kovin hiljaista, kun vain Leslie on enää kotona.

Kuulin äidin ja Anna-tädin istuutuvan sohvaan, enkä kiinnittänyt heihin enää sen kummempaa huomiota, sillä edelleen kuvittelin heidän huomanneen minut. Keskityin taidekirjoihin ja vain toisella korvalla kuuntelin Anna-tädin tarinointia Rozin kuulumisista ja Alanin uudesta työpaikasta ja kaksosten valmistumisesta ja siitä, miten Cameron viihtyy koulussaan St. Andrewsissa ja Leslie vielä Glen Longissa.

Ja sitten äiti tietysti kertoi, miten hyviä arvosteluja Stuartin konserteista on ollut kaikissa lehdissä ja miten Archie loistaa opinnoissaan ja miten Don aikoo jatkaa polyteknilliseen ja Faithin kihlauksesta ja minun tulevasta koulun päättämisestäni (onneksi ei sentään hiuksistani!) ja Evanin partiosta ja Walterin shakkikerhosta ja Moiran viimeisimmistä nenäkkyyksistä.

-Sinulle on mukava puhua, äiti sanoi yhtäkkiä. -Jenniellä on laumansa kanssa niin hirveästi puuhaa ja Rosella on usein kiire, ja Annie on… No.

-Aivan, sanoi Anna-täti.

Minä käsitin kyllä, mitä he tarkoittivat, vaikka kumpikaan ei sanonut enempää. Annie-täti on — no. Hän nyt vain on niin ankara ja tarkka kaikesta ja tahtoo aina olla vähän parempi kuin muut. Joskus kuulin äidin sanovan isälle, että ’Annieen ei lopulta tepsinyt edes sota’, mitä se ikinä tarkoittaakin.

-Muistatko ne ajat, jolloin meillä ei ollut niin kauheasti puhuttavaa toisillemme? Anna-täti sanoi.

Äiti naurahti pehmeästi, ja minä ajattelin yhtäkkiä luonnoslehtiötä, jonka oli takkini taskussa. Minun pitäisi piirtää kuva äidistä ja Anna-tädistä istumassa sohvalla tässä vanhassa huoneessa, jonka lyijylasi-ikkunoiden läpi huhtikuun kirkkaus päättäväisesti tunkeutui.

-Me kaikki muutumme ja opimme, äiti sitten sanoi. -Minä siinä kuin Eliza.

-Onko Elizalla kaikki hyvin? Anna-täti kysyi.

Nostin vähän päätäni. Vasta silloin tajusin, etteivät äiti ja täti nähneet minua. He eivät olisi alkaneet puhua sellaisia, jos olisivat tienneet, että olin huoneessa! Mutta ennen kuin ehdin tehdä itseni tiettäväksi, äiti sanoi:

-Maailman silmissä kyllä. Minä en osaa arvata, mitä hän sisimmässään tuntee tai ajattelee. Mutta onhan hänellä ainakin lapset.

-Niallista huomaa päivä päivältä enemmän, ettei hän… No, ettei hänessä ole vähääkään Seanin näköä. Jos hän muistuttaisi Elizaa, kaikki olisi hyvin, mutta että hänen onkin pitänyt periä piirteensä — siltä mieheltä.

-On ihme, etteivät juorut ole häntä vielä satuttaneet, sanoi äiti. -Hän täyttää kohta neljätoista. Hän ymmärtää jo, jos joku sanoo jotakin.

Yhtäkkiä minun mieleeni tuli sodan muistopäivä monta vuotta sitten, kun kuulin isän ja Sean-sedän puhuvan kummallisia asioita Koivurannan verannalla. En ymmärtänyt niitä silloin, mutta nyt, isompana, erinäisiä kauhistuttavia mahdollisuuksia tulvahti yhtäkkiä mieleeni. Lakkasin melkein hengittämästä, sillä jos äiti nyt havaitsisi minut, saisin ankarat nuhteet.

Samalla vapisin kiireestä kantapäähän. Käsitinkö minä oikein? Saattoiko se olla totta? Miten se olisi mahdollista? En minä tiedä ketään, joka… jolla ei… En voi edes kirjoittaa sitä tähän! Mutta miten Eliza-täti olisi saattanut…

-Miten Seanin sydän voi? Anna-täti samassa kysyi. -Hän on kovin harmaa.

-Elizan mukaan Fergus on luvannut, että jos Sean välttää kovaa ruumiillista rasitusta ja mielenliikutuksia, hän voi elää satavuotiaaksi. Mutta minä pelkään…

Äidin ääni hiipui. Sohva narahti vähän, ja aavistin, että Anna-täti oli tarttunut häntä kädestä.

-Meillä kaikilla on aikamme, emmekä voi sitä itse päättää, hän sanoi hiljaa.

-Joskus minusta tuntuu… Äiti tuntui epäröivän vähän. -Eliza on aina niin hilpeä, niin kevytmielinen, niin kiinnostunut kaikesta ulkoisesta. Sellainen hän on tietysti ollut aina, mutta… Ei hänkään enää mikään lapsi ole. Täytyyhän hänellä olla syvempiä ajatuksia!

-Varmasti hänellä on, Anna-täti sanoi. -Mutta joskus on turvallisempaa olla piilossa naamion takana.

-Eihän kukaan voi aina olla naamion takana! Minä pelkään, ettei hän avaudu kenellekään. Ei Seanille, ei kenellekään meistä.

-Et sinä voi tietää sitä, Anna-täti huomautti. -Sean on herrasmies sormenpäitään myöten. Mitä ikinä hän tuleekin tietämään, se ei koskaan mene eteenpäin.

Sitten täti sanoi jotakin siitä, että hänen piti mennä katsomaan, oliko Debbie laittanut teepöydän kuntoon, ja äiti lähti hänen mukanaan.

Minä jäin takkavalkean ääreen. Tulesta huolimatta palelin ytimiäni myöten, samalla kun kyyneleet polttivat luomieni takana. Voi, miksi olin kuullut tuon keskustelun! En minä olisi halunnut tietää tällaisista asioista mitään.

Ja sitten minä muistin. Muistin sen syysillan, jolloin Axel ja minä olimme puhelleet satamassa ja unohtaneet itsemme ja tulleet kotiin vasta, kun meitä varten oli jo järjestetty etsintäpartio. Mitä Eliza-täti olikaan silloin sanonut tyhmistä tytöistä, jotka eivät ajattele nenäänsä pidemmälle ja joutuvat vaikeuksiin?

Minkä ikäinen hän oli ollut? Aloin laskea. Niall on minua kaksi vuotta nuorempi, ja Eliza-täti on vähän yli kolmenkymmenen. Hänhän on ollut — hänhän ei ole ollut vielä kahtakymmentäkään, kun…

Kuka se mies oli? Miksei hän mennyt naimisiin tädin kanssa? Miksi Sean-setä taas meni naimisiin tädin kanssa, jos hän ei kerran… ja jos hänkin tietää… Siksikö, että hän on ’herrasmies sormenpäitään myöten’?

Miten voisin koskaan enää katsoa Eliza-tätiä silmiin? Miten voisin katsoa Niallia silmiin! Tietääkö hän, että on…

Samassa kuulin Anna-tädin sanovan aulassa, että tee oli pöydässä. Minun oli pakko nousta ja mennä juomaan, koska muuten minua olisi alettu etsiä. Istuin Catrinan ja Chrisin välissä, ja koetin olla katsomatta Niallia ollenkaan. Tietääkö Catrina, ettei Niall ole hänen veljensä? Tai tietysti on, mutta…

Voi, kunpa äiti ja Anna-täti eivät olisi tulleet kirjastoon!”

Huhtikuun 13. päivänä
”Tänään Faith tuli tohtorilasta mukanaan salaperäinen käärö. Hän sanoi tunteneensa itsensä aivan salaiseksi agentiksi koettaessaan livahtaa sen kanssa hovimestarin ja Alice-tädin ja Fergus-sedän ohi ilman, että kukaan ihmettelisi. Fannyn kanssa he olivat sopineet, että mikäli Faith jäisi kiinni, tämä selittäisi lainanneensa Fannylta leninkiä ottaakseen siitä mallin omaa kesäpukuaan varten.

Käärössä oli minun uusi pukuni! Se, jonka Fanny näki päässään ja jonka minä piirsin paperille ja jonka Fanny sitten kaavoitti ja jota olen saanut sovittaa vain lakanakankaasta ommeltuna.

Olisin niin hartaasti suonut, että Fanny olisi saanut olla mukana, kun nyt pukeuduin leningin oikeaan versioon. Mutta tämä oli sanonut, että olisi turvallisempaa, jos puku ja hän eivät poistuisi talosta yhtä aikaa. Hänen vanhempansa kun eivät edelleenkään tiedä, mitä hän on tehnyt ja mitä hän aikoo tehdä.

Kun Faye tuli käärön kanssa, minä syöksyin päätä pahkaa äidin työhuoneeseen sovittamaan. Olin aikonut vaihtaa paksujen sukkieni ja pikkutytön kenkieni sijaan silkkisukkani ja lainata äidiltä kannalliset kengät, joita olen joskus kokeillut, mutta en malttanut hakea niitä. Minun piti saada kokeilla pukua heti. Enhän ole edes tiennyt, millaisesta kankaasta Fanny on puvun tehnyt, sillä hän on halunnut pitää sen salaisuutena.

Se on vihreä. Juuri sen vihreä kuin pitääkin. Keväänvihreä pohja, jolla oli sammalenvihreitä kuvioita. Ja se istuu kuin hansikas, vaikka Fanny on tehnyt sen pelkästään mittojen ja yhden lakanaversion sovittamisen mukaan! Mikään sauma ei kiristä, missään kohtaa ei ole liikaa väljyyttä.

Kun tulin takaisin keittiöön, äiti sanoi: ’hyvä tavaton’, ja isä, joka luki lehteä pöydän ääressä, sai yskänpuuskan. Faith taputti käsiään ja Moira tanssi ympärilläni mekastaen, että minun pitäisi mennä peilaamaan.

Meillä ei tietenkään ole missään niin isoa peiliä, että siitä voisi nähdä koko ihmisen. Mutta takahuoneessa on lasioviset kaapit, joissa isä pitää papereitaan, ja siellä me peilaamme silloin, kun haluamme nähdä muutakin kuin kasvomme.

Menin siis takahuoneeseen, joka on aina vähän hämärä, sillä katossa on vain himmeä hehkulamppu ja kirjoituspöydällä vihreäkupuinen lukuvalo. Mutta hämäryydestä huolimatta, ja huolimatta siitä, että kuvani heijastui vasten kuitti- ja tilinpäätösmappeja, minä tajusin, että Fanny on luonut jotakin aivan ihmeellistä.

Se on asiallinen puku, joka sopii käytettäväksi iltapäivävierailuilla. Mutta siinä on jotakin, joka tekee siitä äärimmäisen tyylikkään. Ehkä se on vinoon leikattu helma, ehkä se on poimutus rinnan alla, ehkä pienet röyhelöt kauluksessa. Mutta kun katsoin itseäni, punaisia lyhyitä kiharoitani ja tätä vihreää pukua ja sitä, miten se kohotti koko olemustani, menin aivan hiljaiseksi. Sillä kaapin lasiovista minua ei katsonut enää takaisin koulutyttö, vaan nuori nainen.

Yhtäkkiä minua alkoi melkein huimata. Aivan kuin joskus ennenkin, minusta tuntui, kuin joku olisi avannut silmieni eteen kuvakirjan, joka selitti monia asioita. Minä ymmärsin yhtäkkiä, miksi Kyle ja Axel ja Gordon ja muutkin hakevat seuraani. Minä ymmärsin, mitä varten he tahtovat ottaa minua kädestä tai yrittävät suudella minua. Minä ymmärsin, mitä varten he jankuttavat yksitellen, olenko heidän ’tyttönsä’.

En minä ole sievä, eikä minusta tule koskaan sievää. Ei sillä tavalla kuin Faithista. Enkä minä tahdo, että edes tämä päiväkirja pitää minua turhamaisena ja itserakkaana. Mutta en minä myöskään voi valehdella. Tuossa himmeässä, epäselvässä peilikuvassa minä näin jotakin — en tiedä mitä, mutta jotakin — joka sai minut käsittämään monia asioita.

Kukaan ei tullut perässäni takahuoneeseen, ei edes Moira, jota kuulin äidin hillitsevän keittiössä. Minun oli annettu tulla yksin, aivan kuin äiti ja isä olisivat käsittäneet, että se oli välttämätöntä, että minun piti olla yksin nähdäkseni ja ymmärtääkseni.

Mitäkö?

'Kaikista vaikeinta on käsittää ja hyväksyä, että minun pienestä Prinsessastani on kasvanut neito', sanoi Stuart minulle viime kesänä.

Nyt minun täytyy itse se käsittää ja hyväksyä. Punastuin vähän seistessäni yksin siinä keskellä hämärää varastohuonetta. Aivan kuten jouluna, jolloin maailma oli yhtäkkiä täynnä värejä ja minulla oli siivet ja opin lentämään, tajusin, että maailma on auki, auki minua varten, kaikki ihmeellinen ja ihana vain odottamassa, että löytäisin sen!

Mutta toisin kuin Eliza-täti, minä en tee tyhmyyksiä. Sen lupauksen annoin omalle peilikuvalleni.”

4 kommenttia:

  1. Oi ja Voi!!!!!! Marjatta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän on haikea mieli, kun Gracesta alkaa tulla iso tyttö kaikin puolin. Melkein kuin oma lapsi olisi astumassa lapsuuden viattomuudesta aikuisten maailmaan.

      Poista
    2. Jotain sellaista minä tuolla tarkoitinkin. Grace on vielä lapsi sisältä, mutta kyllä aikuisuuden kynnyksellä. Marjatta

      Poista
    3. Ihanaa ja vaarallista aikaa. :)

      Poista