lauantai 28. marraskuuta 2015

77. Pilviä auringon edessä

Toukokuun päivä oli lämmin ja aurinkoinen. Ärsyyntyneenä Betty havaitsi, että myymälän näyteikkuna oli huomattavan likainen ja ilmassa tuoksui pöly.

Hänen olisi tietysti pitänyt siivota nyt, sillä asiakkaita tuskin tulisi — näin kauniina päivänä ihmiset yleensä viihtyivät muualla kuin kirjakaupassa, ellei heillä ollut sinne aivan välttämätöntä asiaa — mutta hän ei jaksanut ajatellakaan sellaista. Tytöt saisivat auttaa, kun Grace ja Moira palaisivat koulusta ja Faith käsityökurssiltaan. Hänelle riitti kylliksi tekemistä kotiaskareissa.

Ilma oli niin ihana, että Duncan oli ottanut kameransa ja lähtenyt "kierrokselle", kuten hänellä oli tapana sanoa. Varsinaiseen lomakauteen oli vielä aikaa, mutta yksittäisiä matkailijoita oli jo liikkeellä, ulkomaalaisia varsinkin, ja pikaisella kierroksella Suuressa Laaksossa saattoi saada useampia kuvattavia. Lisäksi tällaisella säällä maisemakuvista tuli varsin viehättäviä. Duncan oli ottanut tavakseen painattaa joka kesä muutamia parhaista luontokuvistaan postikorteiksi, jotka tekivät mukavasti kauppansa, varsinkin, jos hän väritti niitä.

Bettyllä ei tietysti ollut sinällään mitään sitä vastaan, että hän palveli myymälässä Duncanin ollessa poissa. Niinhän hän oli tehnyt lukemattomia kertoja heidän avioliittonsa aikana, sotavuosina päivittäin. Mutta tänään kaikki tuntui niin ikävältä. Koko elämä tuntui ikävältä, aivan kuin hän olisi ollut Faithin tai Gracen ikäinen nuori tyttö, jonka mieliala ailahteli kuin huhtikuun sää.

Hän katsoi himmeää peilikuvaansa, joka heijastui tomuisesta näyteikkunasta esillä olevien kirjojen ja muun tavaran yli. Muutaman vuoden kuluttua olisi hänen vuoronsa täyttää viisikymmentä. Hänen vanhimmat lapsensa olivat aikuisia — hänen vanhin tyttärensä oli jo kihloissa!

Betty huokasi syvään, sillä kihlauksesta hänen ajatuksensa lipsahtivat Stuartiin, joka olisi myös saattanut olla kihloissa. Vaikka välit tohtorilaan olivat huomattavasti parantuneet, ennallaan ne eivät olleet, eikä Betty tiennyt, tulisivatko ne ennalleen koskaan. Hän ikävöi Alicea ja heidän välitöntä ystävyyttään, mutta niin kauan kuin MacDonaldit eivät kelpuuttaneet hänen poikaansa vävykseen — hänen vanhinta poikaansa — entinen sydämellisyys loisti poissaolollaan.

Eihän Betty sitä voinut kieltää, etteikö olisi ymmärtänyt Alicea ja Fergusta. Stuartin entinen maine ei ollut kaunis, ja toisinaan hän mietti, miten kauan poika jaksaisi pitää yllä nykyistä. Stuart kirjoitti säännöllisesti, haaskasipa joskus rahaa kaukopuheluunkin. Hän lähetti toisinaan lehtileikkeitä, joissa kerrottiin rouva Vernonin konserteista, erityisesti, jos niissä mainittiin tämän säestäjä, ja tietysti aina arvostelut omista konserteistaan, sillä Rosie salli hänen pitää niitä mahdollisuuksien mukaan kiertueen ohessa.

Nykyinen Stuart oli lahjakas, ihailtu, hienokäytöksinen. Mutta oliko hän kokonaan unohtanut entiset tapansa? Kykenikö hän todella hillitsemään temperamenttinsa niin täydellisesti?

Kuinka paljon helpompaa olisi ollut, jos Fanny olisi sittenkin suostunut Archielle! Stuartin sydän olisi särkynyt, mutta hän olisi selvinnyt siitä. Hän olisi löytänyt lohduttajia. Sen sijaan Betty ei ollut täysin varma, selviäisikö Archie. Pojan kirjeet käsittelivät vain kauppakoulun tapahtumia tai korkeintaan joitakin elokuvia tai urheilukilpailuja, joissa hän kävi — harvakseltaan, oli Flora sanonut viimeksi soittaessaan. Enimmäkseen Archie viihtyi vapaa-aikanaan kotosalla, eivätkä Flora ja Jamie tienneet, että tällä olisi ollut ketään tyttöä edes toveripiirissään saati missään läheisemmissä suhteissa. 

Tietysti poika oli vielä nuori ja ehtisi kyllä, mutta — Betty toivoi niin hartaasti, että tämä olisi vaikka heittäytynyt vähän vastuuttomaksikin, kunhan olisi vain jollakin tavalla koettanut paikata sydäntään, osoittanut jonkinlaista inhimillisyyttä. Nyt Archie oli kuin kone. Vain se lohdutti häntä, että Flora kertoi Stuartin kirjoittavan Archielle toisinaan. Kun vain poikien välit tulisivat kuntoon!

Koneista hänen mieleensä juohtui Donald, ja kolmannen poikansa ajatteleminen sai äidin hymyilemään ensimmäisen kerran. Hänen rakas pieni insinöörinsä! Eivät Donaldinkaan kirjeet olleet järin jännittäviä, eikä kotiväki aina ymmärtänyt puoliakaan hänen innostuneista teknisistä selostuksistaan, mutta hän oli onnellinen. Hän rakasti kouluaan ja koneitaan, ja teki hartiavoimin töitä valmistautuessaan teknillisen korkeakoulun pääsykokeisiin.

Tällainen täydellinen uppoutuminen koulunkäyntiin olisi ehkä saanut vanhemmat huolestumaan myös Donaldin kohdalla. Mutta onneksi Flora oli kielinyt, että poika sai säännöllisesti Ballachulishissa leimattuja kirjeitä, joissa vastaanottajan osoite oli kirjoitettuna tyttömäisen pyöreällä käsialalla, vaikka lähettäjän nimeä ei kuoressa lukenutkaan. 

Nämä kirjeet näyttivät kuulemma ilahduttavan Donia aivan erityisesti ja saivat pojan vetäytymään omaan rauhaansa koko illaksi vastatakseen niihin välittömästi. Milly oli tavattoman suloinen tyttö, ja Betty tiesi, että Donald miellytti Rosea ja Charlieta suuresti. Tämä ei ehkä ollut mikään romanttinen sankari, mutta pitäisi varmasti Millystä hyvän huolen, mikäli niin pitkälle joskus päästäisiin.

Sen ei tietysti olisi pitänyt olla yllätys, että ensimmäisenä heidän lapsistaan oli kihlautunut Faith. Sillä kuluneina vuosina häneen oli vihdoinkin ilmaantunut se särö, jota Betty oli niin huolissaan odottanut. Tosin särö oli aivan toisenlainen, kuin mitä hän oli osannut edes aavistaa. Että ystävällisestä, suloisesta Faithista oli tullut niin tietoinen ulkonäöstään ja niin tavattoman kiinnostunut vastakkaisesta sukupuolesta! He olivat Duncanin kanssa molemmat loppujen lopuksi helpottuneita, kun Dugald Farlane oli tullut kuvaan mukaan, sillä tämä vaikutti varsin luotettavalta ja järkevältä. Hänen suojissaan Faithkin ehkä vähän aikuistuisi, ennen kuin he menisivät naimisiin.

Betty hymähti vähän itsekseen. Miten hän oli aikoinaan joutunut taistelemaan sen asian puolesta, että isä päästäisi hänet kouluun! Ja nyt Faithille riitti keittokurssi ja käsityökurssi. Mutta äidin piti vain tyytyä asioiden kulkuun eikä tehdä sitä virhettä, että yrittäisi pakottaa tytöstä itsensä kopion.

Ja sitäpaitsi — tämän Betty myönsi itselleen hiukan nolona — hän elätteli vielä hienoisia kunnianhimoisia toiveita Gracen suhteen. Tyttö oli viime vuosina kehittynyt ja kasvanut silmissä joka suhteessa, ja hänen taiteellinen lahjakkuutensa oli aivan hämmentävää. Tokihan Rose oli aina ollut hyvä piirtämään, ja Duncanin valokuvaajan lahjat olivat tunnetut koko kreivikunnassa, mutta siltikin Betty oli ihmeissään siitä, että Grace oli saanut tuollaiset perintötekijät.

Tytön pitäisi ehdottomasti saada kehittää lahjaansa. He olivat Duncanin kanssa puhuneet siitä, että ellei Grace pääsisi tai vielä haluaisi hakea taideakatemiaan, he silti lähettäisivät tämän syksyksi Edinburghiin isoäitinsä luo tai Glasgow'hun Jamien ja Floran hoiviin. Kaupungissa tyttö saisi käydä taidegallerioissa ja ehkä joillakin piirustuskursseilla, mikä valmistaisi häntä pääsykokeisiin.

Lontoo olisi tietysti paras, mutta sinne ei nuorta tyttöä voisi yksin päästää. Betty oli kyllä pohtinut, kysyisikö Mailfordeilta jotakin hyvää asuntolaa. Mutta nämä todennäköisesti näkisivät velvollisuudekseen tarjoutua ottamaan Gracen luokseen, ja sellaiseen vieraanvaraisuuteen he eivät toki voineet suostua.

Ylipäätään tuntui vaikealta ajatella, ettei tuo kirkassilmäinen, punakiharainen olento kohta olisi enää kotona heidän luonaan! Vaikka toisaalta olisi hyvä, jos Grace lähtisi. Betty oli yhä hiukan huolissaan Gordon MacDonaldin omistavasta suhtautumisesta tyttöön. Hän piti Gordonista, mutta tahtoi Gracen päättävän omasta elämästään itse, ei heittelehtivän kuin ajopuu virran päättämään poukamaan.

Ja muutenkin olisi hyvä, että Grace saisi muuta ajateltavaa. Hän oli sievä, yhtä sievä kuin vanhempi sisarensa, mutta ei selvästikään itse aivan tajunnut sitä — kun taas Axel Barclay ja Kyle Paton ja muut pojat alkoivat tajuta sen liiankin hyvin. Siksi Betty tahtoi kovin mielellään lähettää Gracen muualle, vaikka epäilemättä nuoret miehet eivät olleet sokeita ja tyhmiä Edinburghissa tai Glasgow’ssakaan.

Onneksi sentään Evan, Moira ja Walter olisivat vielä pitkään kotona. Evanista oli tullut hiukan reippaampi viime aikoina, mutta hän oli yhä niin herkkä, että äidin sydämeen toisinaan koski. Miksi tämä maailma vaati pojilta pelkästään kovuutta ja ruumiillista rohkeutta? Miksei se arvostanut muita ominaisuuksia, hyviä ominaisuuksia, joita Evanilla oli?

Onneksi Duncan ei enää ollut pojan kimpussa entiseen tapaan, vaikka tämä kyynelehtikin herkästi ja pelästyi omaa varjoaan. Muutoksesta oli varmaan kiittäminen anoppia, jonka tarkkanäköisyyttä Betty oli hämmästynyt Elsie-tädin asuessa heillä. Vai oliko joku kertonut tälle, miten helposti Evan oli isänsä hampaissa?

No, Moiraa ei kukaan voinut pitää arkana ja pelokkaana. Betty puisti taas päätään ja naurahti itsekseen. Tyttö oli joskus aivan mahdoton! Toivottavasti hänelle ei kävisi uteliaisuutensa kanssa kuin kissalle. Mutta oli myönnettävä, että elämästä riemukkaasti nauttivan ja koko maailman asioista kiinnostuneen Moiran ansiosta Koivurannassa ei ollut juuri ikäviä hetkiä hänen ollessaan kotona.

Ja Walter, toinen rauhan lapsista, kuopus, elämää täynnä oleva pikkupoika, nimetty sen pikkupojan mukaan, joka ei saanut elää kuin kaksi viikkoa, jota isoveli Duncan ei edes muistanut. Aina paikatessaan Walterin naarmuja ja puhaltaessaan mustelmiin Betty tunsi haikeaa, suloista riemua siitä, että tämä lapsi sai elää, ja että hän itse sai elää, vaikka toisin oli pojan syntyessä jo luultu. Jos he vain osaisivat kasvattaa ja ohjata Walteria oikein, tästä kasvaisi monin tavoin ryhdikäs mies, jonka ystävyydestä kuka tahansa saattaisi olla ylpeä.

Hyvä tavaton, mikä hänet oli saanut käymään läpi koko lapsikatraansa! Betty räpytteli silmiään kuin unesta heränneenä. Onneksi kukaan asiakas ei ollut tullut sisään ja nähnyt häntä tuijottamassa tyhjin silmin jonnekin kauas ajatuksiinsa uppoutuneena.

Mutta lasten ajatteleminen oli tehnyt hänen olonsa paremmaksi, ja reippaasti hän pyörähti takahuoneeseen hakemaan pölyliinaa. Miksi suotta odottaa tyttöjä kotiin, kun hän oli aivan joutilas tomuttamaan näyteikkunaa nyt! Duncan aikoi vaihtaa somistuksen joka tapauksessa lauantaina, silloin hän voisi pestä lasin.

Pyyhkiessään pölyjä kirjojen kansista Betty mietti haikeana, ettei edes muistanut, milloin oli viimeksi kirjoittanut jotakin itse. Rouva Wallacen sairastumisen jälkeen taloustyöt olivat vieneet hänen aikansa siitä huolimatta, että lapset olivat hämmästyttävän nöyrästi olleet avuksi. Olisikohan hän kirjoittanut riviäkään naimisiinmenonsa jälkeen, ellei rouva Wallace olisi ollut heillä kaikkia näitä vuosia?

Toisaalta oli ollut helpottavaakin keskittyä kotitöihin. Hän oli kirjoittanut niin pitkään, että rakkaasta työstä oli tullut välillä jo rasite. Ei ollut helppoa keksiä jatkuvasti uusia kertomusten aiheita, mielenkiintoisia henkilöitä ja yllätyksellisiä juonikuvioita. Vaikka kulunut talvi kaikkine siivouksineen, ruuanlaittoineen ja pyykkäämisineen oli ollut ruumiillisesti raskas — varsinkin, kun Betty ei koskaan ollut kehittynyt millään tavalla lahjakkaaksi kodinhoidossa — se oli antanut hänen mielelleen tilaa levätä.

Miksi hän ei kirjoittanut nyt? Pölyliina pysähtyi ilmaan. Myymälä oli hiljainen, miksei hän tuonut tänne kertomusvihkoaan? Ehkä työ keskeytyisi harmittavassa kohdassa asiakkaan tullessa, mutta olihan hän oppinut kirjoittamaan pienissä pätkissä silloinkin, kun lapset olivat pieniä. Ja hän oli oppinut suunnittelemaan tarinan kokonaan valmiiksi päässään silloin, kun oli Donaldia odottaessaan ollut niin huonovointinen, ettei voinut olla jalkeilla, vaan Ruth oli kirjoittanut tekstit iltaisin puhtaaksi hänen sanelunsa mukaan.

Miksei se onnistuisi nytkin? Jos hän kehittäisi tarinan tiskatessaan ja keittäessään, ei sen muistiin kirjoittaminen veisi enää pitkää aikaa. Vaikka Duncan ei mitään sanonutkaan, Betty tiesi, että tänä aikana heidän taloudessaan kaivattiin kipeästi niitä rahoja, joita hänen työnsä toisi, vaikka he nyt säästivätkin kotiapulaisen palkan.

Ajatus mahdollisuudesta tehdä omaa työtään virkisti häntä aivan tavattomasti, vaikka samalla sydäntä kouristi, kuten aina, kun jokin asia toi hänen mieleensä Ruthin. Siitä olisi loppukesästä kolmetoista vuotta, kun kello myymälän oven päällä oli kilissyt, ja Felix Blumenthal oli astunut sisään — ei enää vihollisvaltion sotilaana ja sotavankina, vaan kunniallisena liikemiehenä, joka tuli hakemaan Ruthia. Ja Ruth oli lähtenyt, jättänyt kaiken kuten Raamatun kaimansa ja aloittanut uuden elämän vieraassa maassa. Eikä vain aloittanut, vaan luonut uran, sytyttänyt tähden, jonka koko Saksan kansa ja puoli muuta Eurooppaa tunsi.

Kunpa kaikki jatkuisi yhtä hyvänä! Betty tunsi yhtäkkiä epämiellyttävän väristyksen, vaikka aurinko suorastaan paahtoi kaupan ovelle hänen puistellessaan rappusella tomuliinaa. Hän ei juuri seurannut kotimaan saati ulkomaiden politiikkaa, mutta ei toki elänyt niin pimennossa, etteikö olisi tiennyt erilaisten ääriliikkeiden saaneen joltisestikin kannatusta ympäri maanosan.

Viedessään pölyliinaa takahuoneeseen Betty muisti, miten viime kirjeessään Ruth oli maininnut jotakin ”epämiellyttävistä ruskeapaidoista”, joita kuulemma näkyi Berliinissä yhä enemmän, ja joiden kansallissosialistiseksi kutsuttu puolue teki kovasti vaalityötä ensi kuussa pidettävien parlamenttivaalien vuoksi. Duncan oli sanonut, että kyseessä oli vain sodan käymättömien nuorten miesten armeijaleikki, jota ei tarvinnut ottaa vakavasti, ja Betty toivoi hartaasti tämän olevan oikeassa. Ja miksei Duncan olisi oikeassa! Se, mitä hän tuon kummallisen puolueen ohjelmasta tiesi, oli niin ylenannettua, ettei se toki koskaan suurempaa kannatusta saisi.

Samassa kello oven päällä todellakin kilahti. Betty kurkisti myymälään ja ilahtui nähdessään Elizan.

-Mitä sinä tahdot? hän kysyi kiitollisena siitä, että sai seuraa ja muuta ajateltavaa. Aivan kuten Moiran seurassa, ei koskaan ollut ikävää hetkeä siellä, missä Eliza oli — vaikka joskus tämän eläväisyys oli rasittavaakin.

-En mitään, Eliza julisti. -En aio jättää pennyäkään teidän kassaanne! Mutta verannan ovi oli lukossa eikä kukaan vastannut, kun kolkutin, niin että arvelin sinun olevan täällä. Taasko Duncan liehuu jossakin?

-”Liehuu”, matki Betty. -Hän on valokuvaamassa.

-Liehuu siis jossakin, Eliza virnisti ja hypähti istumaan tiskille kuin nuori tyttö. -Milloin te otatte uuden kotiapulaisen?

-Mitä se nyt tähän liittyy?

-No, kotityöt eivät odottaisi sinua, kun täältä pääset. Minä en ainakaan luopuisi tytöstä.

-Etkö sinä voi käyttää hänestä etunimeä?

-On paljon helpompi, kun en käytä. Hän vaihtuu niin usein.

-Eliza, Betty sanoi ankarasti, -oletko sinä koskaan ajatellut, miksi palvelustytöt eivät pysy teillä?

-Nykyään on mahdotonta löytää hyvää palvelusväkeä, Eliza sanoi puolustelevasti.

-Tai hyvää isäntäväkeä! Sinä olet kuulemma aivan mahdoton emäntä, kerrotaan kaupungilla. Muutat mieltäsi kuin tuuliviiri, ja ellei palvelija osaa lukea ajatuksiasi, hän on aina askeleen jäljessä. Onko sitten ihme, että he ottavat lopputilin heti kun voivat!

-Älä viitsi saarnata, sanoi Eliza ja ravisteli kultaisia kiharoitaan.

Hän oli yhä vielä tyttömäisen siro, ja yhtäkkiä Betty muistin erään sotakesän ja erään nuoren tytön ja... Hän vavahti ajatellessaan keskustelua, jonka oli taannoin käynyt Anna-kälynsä kanssa. Ehkä romaaneissa kovia kokeneet nuoret naiset kypsyivät ja kehittyivät henkisesti, mutta joskus hänestä tuntui, että kaikki kasvattavat kokemukset valuivat Elizasta kuin vesi hanhen selästä.

-Kai sinä muistat, miten äiti kohteli palvelusväkeä, kun me olimme lapsia? Betty jatkoi. -Ajattele vanhaa Effietä!

-Minä en ole äiti, Eliza sanoi napakasti. -Minä teen kuten tahdon!

Betty kohautti olkapäitään.

-Älä sitten valita seurauksista, hän sanoi. -Mitä muuten kuuluu?

-Aikani tulee pitkäksi. En jaksa istua kädet ristissä odottamassa, että Sean ja lapset tulevat kotiin.

-Eliza! Betty puuskahti. -Sinä tiedät vallan hyvin, ettei kenenkään tarvitse tässä kaupungissa istua kädet ristissä, ellei tahdo. Muistat kai, että Alice olisi mielellään antanut sinun vastuullesi naisyhdistyksen myyjäisten pöytäjärjestelyt, ja pastori Torranhan pyysi sinua ottamaan hoitoosi tyttökerhon koko kevääksi.

-Myyjäisjärjestelyjä ja tyttökerho! Eliza puuskahti. -Sinä et voi olla tosissasi.

-No, sanoi Betty järkkymättä, -ellet halua tehdä hyvää kodin ulkopuolella, ehkä voisit jättää seuraavan ”tytön” palkkaamatta ja hoitaa itse kotityöt?

-Betty! Eliza puisti taas hurjasti kiharoitaan. -Et kai sinä kuvittele, että minusta olisi sellaiseen!

-Tietysti sinusta olisi sellaiseen. Ei siihen vaadita korkeakoulututkintoa.

-Minä en aio koskea pölyriepuun, Eliza ilmoitti. -Niin, näin kyllä, että puistelit sitä portailla, kun käännyin kulmasta! Ei ihme, että kätesi ovat nykyään niin karheat. Kai sinä sentään hierot niihin jotakin iltaisin? Naisen on huolehdittava itsestään, käsitäthän sinä sen.

-Emme me kaikki voi heittäytyä hemmoteltaviksi siinä määrin kuin sinä. Betty katsoi toisaalle, sillä hän ei tahtonut Elizan näkevän kateutta silmissään. Että sisar viitsi! -Ei meillä kaikilla ole aikaa pelkästään itsemme laittamiseen, eikä rahaa pelkästään omien hattujemme ja pukujemme jatkuvaan uusimiseen. Toivottavasti sinä totisesti ymmärrät arvostaa sitä elämää, minkä Sean sinulle…

Yhtäkkiä Bettyn sormien ympäri puristui käsi, jota oli joka ilta voideltu tuoksuvalla voiteella, ja joka ei ollut vuosiin lionnut kuumassa tiskivedessä tai hieronut suopaa pyykkiin.

-Älä, Bet.

Jokin sisaren äänessä sai Bettyn kääntymään. Elizan katse oli ahdistunut.

-Sean yrittää kaikkensa, hän kuiskasi.

Betty hengähti syvään. Yhtäkkiä hän tunsi kauhua, puhdasta kauhua.

-Onhan kaikki hyvin?

-Kaikki on hyvin niin kauan kuin minä en valita.

-Mistä sinä valittaisit!

Eliza puri huultaan.

-Minulla on ehkä aikaa ja rahaa itseni hemmotteluun enemmän kuin sinulla tai Jenniellä tai… Mutta teillä on jotakin, jota minä en saa, en koskaan.

-Mitä sinä tarkoitat?

-Kyllä sinä tiedät. Sisar katsoi jonnekin kauas, maailmaan, jota ei enää ollut.

-Et kai… Eliza, et kai sinä enää ajattele… sitä miestä?

-Joka päivä, Eliza kuiskasi niin vienosti, että sitä tuskin kuuli. -Joka aamu ensimmäiseksi, joka ilta viimeiseksi.

-Eliza!

-Miten voisin olla ajattelematta! Niall muistuttaa häntä päivä päivältä enemmän kasvoiltaan, olemukseltaan, eleiltään.

-Eliza, sinä tunsit hänet vain viikon tai pari, ja siitä on toistakymmentä vuotta! Et tiedä edes hänen sukunimeään!

-Ei se estä minua ajattelemasta häntä!

Betty tempasi kätensä irti ja hieroi ohimoitaan. Miten heidän keskustelunsa oli tähän ajautunut — yleensä Elizan kanssa puhuttiin uusimmista elokuvista tai huulipunasävyistä tai tulevan kesän lomamatkoista, oikeammin rehtorin perheen lomamatkoista.

-Eliza, Betty sanoi niin isosisarmaisesti kuin saattoi, -hänellä on ollut kohta viisitoista vuotta aikaa ottaa sinuun yhteyttä. Hän tietää kyllä, mistä sinut löytää.

-Hän kaatui sodassa. Elizan ääni oli napakka. -Minä tiedän sen. Muuten hän olisi kirjoittanut, hän olisi tullut.

Betty katsoi sisartaan. Eliza oli kolmenneljättä, hän oli kahden lapsen äiti, koulun rehtorin puoliso, jäsenenä naisyhdistyksessä ja seurakunnan naistoimikunnassa, kuten hänen asemassaan olevan naisen kuuluikin. Saattoiko hän samalla olla yhtä sinisilmäinen ja uppiniskainen kuin — kuin oli ollut 18-vuotiaana?

Jos niin oli, sisaren päätä olisi mahdoton kääntää.

-Ehkä hän kaatuikin, Betty sanoi hiljaa. -Mutta et tee kauniisti Seania kohtaan, jos muistelet aamuin ja illoin toista miestä. Ilman Seania sinä ja Niall…

-Ei sinun tarvitse sitä minulle muistuttaa! Eliza nakkasi niskaansa. -Luuletko, etten ilmankin tiedä, miten suuressa kiitollisuudenvelassa olen Seanille! Luuletko, etten minä tiedä, mitä hän toivoo kiitokseksi! Mutta enhän minä voi valehdella rakastavani häntä, vaikka hän turvaisi minun tulevaisuuteni miten hyvin tahansa, kun en kerran…

Yhtäkkiä Eliza alkoi nyyhkyttää sydäntäsärkevästi.

-Anteeksi, hän mutisi ja haparoi käsilaukkuaan löytääkseen nenäliinan. -Anteeksi! Minä koetan osoittaa kiitollisuutta, olla reipas ja Seanille iloksi. Mutta aina minä en vain jaksa!

Istuessaan siinä tiskin reunalla viimeisen muodin mukaisessa puvussaan ja ehostuksessaan sydäntäsärkevästi nyyhkyttäen Eliza oli säälittävän ristiriitainen olento, aivan kuin äitinsä leninkiä sovittanut pikkutyttö, joka kompastuu helmaan ja kaatuu nenälleen. Betty ojensi kätensä koettaakseen lohduttaa sisartaan, mutta se tuntui jotenkin naurettavalta.

Samassa hän kuuli kadulta polkupyörän kellon kilahduksen.

-Iltapäiväposti, Betty sanoi nopeasti. -Haluatko mennä takahuoneeseen siksi aikaa?

Eliza nyökkäsi ja liukui lattialle. Ennen kuin herra Chisholm ehti sisään postilaukkuineen, hän oli kadonnut oven taakse.

Tällä kerralla Betty oli kiitollinen siitä, ettei herra Chisholm kuulunut niihin postinkantajiin, jotka katsovat asiakseen rupatella reittinsä varrelle osuvien asiakkaiden kanssa. Mies murahti jonkinlaisen tervehdyksen, ojensi Bettylle nipun postia ja katosi, ennen kuin tämä ehti tervehtiä saati kiittää.

-Voit tulla, hän meni jo, Betty sanoi selatessaan kirjeitä. Miriamilta oli lupaavan paksu kirjekuori, jossa oli varmasti valokuvia Intiasta, ja Nanny Welsh oli lähettänyt postikortin, jossa oli jokin Ranskan vallankumouksesta tehty maalaus ja vitsikäs kommentti lähestyvästä lukukauden päätöksestä ja vapaudesta.

-En minä tavallisesti ole tällainen, Eliza mutisi ja tuli takahuoneesta nenäänsä niistäen. -En käsitä, mikä minuun meni. En varmaan syönyt aamiaisella kylliksi tai jotain.

-Ehkä sinun pitäisi vain saada puhua jonkun kanssa aina toisinaan noistakin asioista, Betty sanoi ja sormeili loput kirjeet. Muutamia laskuja Duncanille, kirje Stuartilta, joka ehkä  jo tietäisi, milloin tulisi kotiin viimeisen konsertin jälkeen, ja…

Elizan hermostunut puheenpälpätys katosi yhtäkkiä Bettyn korvista, aivan kuin hänet olisi heitetty toiseen huoneeseen ja ovi suljettu perässä. Myymälän lattia keinui, kauppatiski kieppui puolelta toiselle, auringonsäteet sinkoilivat sinne tänne kuin kaleidoskoopissa.

Kirjekuori oli paksua, kallista paperia, ja se tuoksahti vienosti Chanelin numero viideltä. Betty ei ollut koskaan nähnyt käsialaa, jolla Duncanin nimi ja osoite oli kuoreen kirjoitettu, mutta kirje oli leimattu Edinburghissa, ja lähettäjän kohdalla luki yksinkertaisesti ”B. Chadsworth”.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti