sunnuntai 29. marraskuuta 2015

78. Eliza

-Betty? Eliza sanoi oudoksuen ja kosketti hänen käsivarttaan. -Mikä sinun on?

Bettyn suuta kuivasi ja hänen silmiensä takana tykytti samalla tavoin kuin päänsäryn uhatessa. Hän oli harvoin myymälässä ottamassa postia vastaan. Yleensä Duncan toi sisään yksityiskirjeet. Olivatko Beverly ja Duncan olleet kirjeenvaihdossa koko tämän vuoden ajan hänen selkänsä takana? Olivatko kaikki Duncanin vakuutukset olleet sittenkin valetta? Entä ne kaikki kerrat, jolloin Duncan oli kuluneena talvena ollut poissa kotoa — vaalitilaisuuksia pitämässä, valokuvaamassa — oliko hän…

Ei, sehän oli hullua. Eihän Duncan ollut käynyt lähelläkään Edinburghia. Tuskin ihana Beverly olisi lähtenyt mihinkään ylämaalaisiin pikkukyliin häntä tapaamaan. Ja tuskin Duncan olisi sallinut ihanan Beverlyn kirjoittaa näin avoimesti!

-Betty? Eliza ravisteli häntä. -Voitko sinä huonosti?

Hänen täytyi rauhoittua. Hänen täytyi ajatella järkevästi. Ennen kaikkea hän ei saisi paljastaa Elizalle mitään. Hän ei nyt kestäisi tältä vastavuoroisesti hyväätarkoittavan viisaita ajatuksia, ei sen jälkeen, mitä sisar oli äsken tunnustanut!

-Tämä lämpö käy vähän voimille näin oudokseltaan, Betty sanoi ja heitti kirjeet tiskille. -Toivottavasti kesä ei ole kylmä, kun nyt on näin hyvä sää.

-Bet?

-Haluatko mennä sisään ja laittaa vesikattilan tulelle? Ehdimme juoda teetä, kun nyt on näin hiljaista.

Eliza katsoi sisartaan pitkään, sitten hän nyökkäsi.

-Tee tekee varmasti hyvää, hän sanoi hiljaa.

Hänen mentyään Betty nojautui tiskiin, kietoi käsivarret ympärilleen ja koetti hengittää syvään ja rauhallisesti. Hänen piti nyt rauhoittua. Hän ei saanut repiä tai polttaa kirjettä eikä myöskään juosta Elizan perään höyryttääkseen sitä auki keittiössä, vaikka mieli teki. Hänen piti käyttäytyä kuin ei mitään olisi tapahtunut.

He joivat teetä takahuoneessa ovi raollaan myymälään, kun kello oven päällä kilahti. Betty nousi jo mennäkseen kaupan puolelle, mutta istuutui uudelleen nähdessään, että tulija oli Duncan.

-Kas, pikku kälyni! Duncan näytti ilahtuneelta, kuten aina tavatessaan Elizan. Tämä oli pienestä pitäen ollut hänen lemmikkinsä. -Oletko sinä päättänyt ryhtyä hyödylliseksi ja opetella myymälänhoitoa?

-Minä osaan sen jo, Eliza näpäytti. -Muistaakseni pidin tätä paikkaa pystyssä, kun sinä leikit sotasankaria!

-Totta, sanoi Duncan totisena. -Mihin me olisimmekaan joutuneet ilman sinun uhrautuvaisuuttasi!

Betty pakotti itsensä hymyilemään.

-Posti on tiskillä, hän sanoi.

-Oli hyvä päivä, Duncan ilmoitti häntä kuulematta ja laski kameralaukkunsa lattialle. -Sain puhuttua muutaman matkailijan kameran eteen, he hakevat kuvansa huomenna, ja luulen saaneeni myös tämän kesän postikorttikuvat.

-Kehitätkö sinä nyt? Eliza kysyi. -Saanko minä auttaa?

Eliza todellakin auttoi toisinaan Duncania kuvien kehittämisessä, niin yllättävältä kuin tuntuikin ajatella häntä ja pimeää huonetta ja kemikaaleja samassa yhteydessä. Toisinaan Betty mietti, oliko ihmisten edessä niin ylenpalttisen hilpeästä ja kevytmielisestä Elizasta turvallista sulkeutua pimiön hämäryyteen seurustelemaan vain kehitysnesteiden ja negatiivien kanssa.

-Mielellään, Duncan sanoi. -Jos sinä menet jo valmistelemaan, minä siemaisen kupin teetä.

Betty nousi ja meni keittiöön. Hänen kätensä vapisivat niin, että hän sai tuskin otettua puhdasta kuppia kaapista, ja hän pelkäsi leikkaavansa sormeensa tehdessään Duncanille pari voileipää.

Kun hän palasi, takahuone oli tyhjä. Elizan käsilaukku oli tuolilla, joten hän oli ilmeisesti vetäytynyt pimiöön. Duncan puolestaan seisoi myymälässä ja selasi kirjeitä.

-Syö vähän, Betty sanoi niin tasaisella äänellä kuin pystyi, vaikka hän oli räjähtämäisillään tunteista, jotka oli jo kuvitellut voittaneensa. -Varsinaiseen teeaikaan on vielä pitkä, ja kevätilma tekee nälkäiseksi.

Duncan ei vastannut. Hän piti kädessään kallista, paksua, hajuvedeltä tuoksuvaa kirjekuorta, jossa hänen nimensä oli vieraalla käsialalla. Sitten hän nosti päänsä ja katsoi Bettyyn.

Jälleen äänet haipuivat jonnekin kauas. Myymälän ja takahuoneen välinen ovi tuntui laajentuvan ja kohoavan, aurinko paistoi niin säkenöivästi kuin ei talossa olisi ollut kattoa lainkaan, hämärä huone oli täynnä valoa.

Betty upposi Duncanin silmien harmauteen kuten niin monta kertaa heidän yhteisen elämänsä aikana. Mutta koskaan vielä hän ei ollut uponnut näin syvälle, ei näin luottavaisesti, ei näin suurta mielenrauhaa tuntien.

Duncan katsoi Bettyyn. Ja äkkiä tämä tiesi, yksinkertaisesti vain tiesi, että mitä ikinä Beverly Chadsworthin kirje sisälsikin, Duncanilla ei ollut asian kanssa mitään tekemistä, ja mitä ikinä Beverly Chadsworth toivoikin, Duncan ei niihin toiveisiin aikonut vastata, ei nyt eikä koskaan.

Yhä Bettyyn katsoen Duncan kaivoi kynäveitsen taskustaan ja viilsi kuoren auki. Hän veti esiin taitetun paperiarkin siihen vilkaisemattakaan ja ojensi sen Bettyä kohti.

-Lue, Sappho.

-Se on sinun kirjeesi, Betty kuiskasi.

-Lue se. Minä tahdon, että sinä luet sen ensin. Minä tahdon sinun uskovan, että…

-Minä uskon, Duncan. Minä en epäile. En epäile enää mitään.

-Mutta…

-Minä tiedän, ettei ole mitään syytä epäillä. Betty hymyili vähän.

-Minä tahdon silti, että sinä luet tämän.

Duncan ojensi yhä kirjettä, ja lopulta Betty astui lähemmäksi ja tarttui siihen. Paperi oli yhtä paksua kuin kirjekuorikin, eikä hän voinut olla miettimättä, olivatko nämä viimeisiä jäänteitä Theodore Bissetin luoman imperiumin loistosta.

Kirje oli lyhyt. Rouva Chadsworth kertoi siinä nauttineensa sukunsa vieraanvaraisuutta talven yli ja palaavansa nyt New Yorkiin. ”Kun luet tätä, minä olen jo mennyt”, hän kirjoitti, ja Betty mietti, oliko se naisellinen tapa koettaa herättää vastapuolessa edes jonkinlaista haikeutta, jos ei mitään muita tunteita ollut luvassa.

-Hän on palannut Amerikkaan. Se kai tarkoittaa sitä, että hän on saanut talon myydyksi? Betty tiedusteli levollisesti ja ojensi kirjeen takaisin.

-Viime keväänä jo. Hän kirjoitti asiasta. Duncan otti kirjeen vastaan ja loi Bettyyn syyllisen katseen. -En kertonut sinulle siitä. Ajattelin, että niin on parempi. Hän kirjoitti muutaman kerran sen jälkeenkin ja kertoi olevansa sukulaisissa — nämä kai ottivat hänet armoihinsa, kun raha-asiat saatiin joltisellakin tavalla järjestykseen. Minä avasin kirjeet siltä varalta, että hän tarvitsisi todellista neuvoa jossakin asiassa. Mutta ei hänellä ollut mitään kysyttävää. Hän vain…

-Kyllä minä tiedän tarkalleen, mitä hän toivoi, Betty sanoi hämmästyen itsekin levollisuuttaan.

-Minä en vastannut yhteenkään niistä kirjeistä, Sappho. Uskothan sinä sen?

-Minähän sanoin, etten epäile enää mitään.

-Dugald voi varmasti todistaa, etten minä ole postittanut…

-Duncan Archibald Fleming! Haluatko sinä, että minä alan epäillä? Betty kysyi huvittuneena. -Kyllä, minä järkytyin, kun näin tuon kirjeen. Mutta se myös todistaa sinun puolestasi. Et ole niin tyhmä, että…

-…järjestäisin salaisia tapaamisia rautatieasemalle, Duncan sanoi ja hymyili vähän arasti.

-Mitä?

-Niinhän sinä sanoit aikoinaan Rosielle, kun hän epäili, että sinun ja Ianin välillä on jotakin! Rosie on kertonut.

Betty naurahti.

-Minä toivon rouva Chadsworthille kaikkea hyvää elämässä, hän sanoi lempeästi. -Mutta en voi olla iloitsematta siitä, että hän on nyt eri maanosassa. Jumala Amerikkaa varjelkoon.

-Sappho! Duncanin äänessä oli lempeä moite.

-Syö voileipäsi, Betty sanoi arkisesti, vaikka hänen sydämessään tuntui hyvin lämpimältä ja turvalliselta. -Minä en luota Elizan kehittäjänkykyihin niin täysin, että jättäisin hänet kovin pitkäksi aikaa vastuuseen matkailijoiden ainutkertaisista kuvista!

Duncan katsoi häntä ja hymyili. Sitten hän tarttui rouva Chadsworthin kirjeen nurkkaan ja repi arkin pieniksi paloiksi.

-Hyvää valkeanviriä, jos päivät tästä taas viilenevät, hän ilmoitti ja heitti paperit myymälän kamiinaan. -Mene kotiin, Sappho. Sinulla on siellä kylliksi tekemistä. Minä pystyn valvomaan myymälän pimiöstä käsin, sikäli kuin tällaisella säällä asiakkaita edes tulee.

Betty totteli. Hän ehtisi vielä silittää vähän pyykkiä, ennen kuin lapset tulisivat koulusta ja olisi teeaika. Ja ehkäpä Elizalle tekisi hyvää olla Duncanin seurassa. Hän ei olisi hämmästynyt, vaikka sisar olisi uskoutunut tälle enemmän kuin hänelle, ja se olisi vain hyvä. Duncan oli hyvä kuuntelija, eikä Elizan saisi hautoa ajatuksiaan yksin.

Mutta jonkin ajan kuluttua Duncan kurkisti asunnon puolelle.

-Sappho, hän sanoi oudolla äänellä. -Ehditkö tulla.

-Mikä nyt on? Betty oli juuri päässyt työn alkuun, rauta oli täsmälleen sopivan kuuma, ja hän tiesi, että jos jättäisi pyykit odottamaan, Emma Wood käpertyisi nukkumaan niiden päälle.

-Sinun pitää nyt tulla.

Vastahakoisesti Betty totteli. Niin tyypillistä, että Duncan vakuutti pärjäävänsä myymälän ja kehitystyön kanssa, eikä pärjännytkään! Betty huoahti, mutta siltikin hänestä tuntui edelleen lämpimältä ja hyvältä. Mitä sitten, vaikka Duncan pyysikin häntä. Pääasia oli, että Duncan pyysi häntä!

Mutta takahuoneessa Betty huomasi, että Elizan käsilaukku oli kadonnut, ja kun Duncan johdatti hänet pimiöön, sisar ei ollut siellä.

-Minä tahdon, että sinä katsot yhtä kuvaa. Duncan nosti pihdeillä jossakin aineessa kelluvan valokuvan nähtäväksi. -Mitä sinä sanot tästä?

-Mitä minun pitäisi siitä sanoa? Betty kysyi. Kuva oli samanlainen kuin sadat ja sadat kuvat, joita Duncan oli uransa aikana ottanut: selvästikin lomamatkalla oleva pariskunta seisomassa Glenfinnanin muistomerkin juurella. -Keitä he ovat?

-Sen minä juuri tahtoisin tietää. Oletko varma, ettet tunne kumpaakaan?

-En tietenkään tunne!

-Sappho, Duncan sanoi vakavasti, -Eliza ja minä puhelimme tässä niitä näitä. Sitten hän yhtäkkiä meni aivan valkoiseksi ja hiljeni. Minä luulin, että hän oli hengittänyt kehitysainetta ja käskin hänen mennä ulos raittiiseen ilmaan. Hän syöksyi ulos — aivan kuin joku olisi ajanut häntä takaa — sieppasi laukkunsa ja juoksi tiehensä. Ja hän oli käsitellyt juuri tätä kuvaa. En voi käsittää muuta kuin että jokin tässä järkytti häntä.

Betty katsoi kuvaa uudestaan. Rouvalla oli yllään reippaat urheiluhousut ja tukevat kengät, ja hänen tyylikkäitä kiharoitaan peitti sellainen pieni myssy, joita terveellistä elämää viettävät naiset käyttivät vaelluksilla. Herra hänen vieressään oli myös urheiluasussa, ja hänellä oli reppu olkapäällään. Kuten Duncanin kuvissa yleensäkin, kuvattavat henkilöt näyttivät rentoutuneilta ja hilpeiltä, aivan kuin heidän elämässään ei olisi ollut minkäänlaista murhetta.

-Tilasivatko he kuvasta kopion? Silloinhan sinulla täytyy olla heidän nimensä tiedossa, sanoi Betty. -Sinun tässä pitäisi tietää, keitä he ovat!

-Minä katsoin, mutta nimi ei sano minulle mitään. Duncan otti esiin listan, johon merkitsi tilaukset. -Muistan vain, että he olivat amerikkalaisia, ja herra kertoi olleensa täällä sodan aikana. Hän oli aika huvittava, kun koetti esitellä paikkoja paikallisoppaan elkein. Odotas… Davis.

-Davis? toisti Betty. Nimi ei sanonut hänellekään mitään.

-Frederick J. Davis. Ilmeisesti Amerikka on puolillaan Frederick Daviseja, kun hänen pitää kuljettaa J:tä mukanaan.

-Freder… Betty aloitti. Sitten maailma kiepahti hänen silmissään kuten äsken, kun hän oli nähnyt rouva Chadsworthin kirjeen. -Freddy?

Duncan katsoi vaimoonsa kummissaan.

-Rouva taisi kutsua häntä Freddyksi. Sinäkö sittenkin tunnet hänet?

-Duncan, onko hän Freddy? Se Freddy? Josta Eliza ei tullut koskaan tietämään edes sukunimeä, ja jonka henkilöllisyyttä isä koetti turhaan selvittää sen jälkeen, kun… Duncan, onko hän se Freddy? Betty haukkoi henkeään, ennen kuin pystyi sanomaan seuraavan lauseen: -Niallin isä?

Duncan Fleming ei ollut tunnettu siitä, että hänet olisi kovin usein saatu vaikenemaan hämmästyksestä. Mutta nyt hän seisoi ahtaassa pimiössä tilauslista kädessään ja vain tuijotti Bettyyn.

-Se Freddy? hän lopulta änkytti. -Hyvä Jumala!

-Anna suurennuslasi. Betty huitoi kädellään kuin kirurgi, joka on tekemässä elintärkeää leikkausta ja tarvitsee puristimet, ennen kuin potilas kuolee verenvuotoon. -Minun pitää nähdä tarkemmin.

Suurennuslasista ei ollut paljon hyötyä. Sinä sotakesänä oli Elizan ympärillä pyörinyt niin paljon amerikkalaissotilaita, ettei Bettyllä ollut minkäänlaista tarkkaa muistikuvaa siitä, miltä Freddy oli näyttänyt. Ja vuodet olivat joka tapauksessa tehneet tehtävänsä: kuvan mies ei ollut enää mikään poikanen, minkä lisäksi hänen rento vapaa-ajan asunsa teki tunnistamisen vielä vaikeammaksi.

Lopulta Betty luovutti.

-Minä en voi olla varma, hän sanoi surkeana. -Mutta jos Eliza lähti… Herra varjele, Duncan! Me puhuimme juuri tänään tuosta miehestä! Eliza on kaikki nämä vuodet uskonut, että Freddy kaatui, kun tästä ei enää kuulunut — että Freddy olisi kosinut, jos olisi selvinnyt sodasta! Juuri tänään hän paljasti, että ajattelee tätä vieläkin joka päivä. Ja nyt hänelle selvisi, että tämä…

-Mene, sanoi Duncan ja astui sivuun ovelta. -Mene niin nopeasti kuin suinkin pääset! Soita, ellei hän ole kotona, niin minä hälytän poliisit. Rukoillaan, että olemme väärässä!

Betty oli ollut nuorempana hyvä juoksija. Ja vaikka hän ei ollut harrastanut erityistä ruumiinliikuntaa vuosiin, jalat tuntuivat muistavan, millaista oli juosta niin nopeasti kuin kykeni. Toisin kuin silloin, kun oli kiiruhtanut kotiin tapaamisestaan Robert Melvillen kanssa, hänellä oli nyt matalat järkevät kengät, joilla oli hyvä juosta. Fort Williamissa ei juurikaan nähnyt keski-ikäisiä rouvashenkilöitä ryntäilemässä pitkin katuja hatutta päin keskellä iltapäivää, joten vastaantulijat kääntyivät tuijottamaan hänen peräänsä, mutta Betty ei antanut sen häiritä.

Palavissaan ja hengästyneenä hän vihdoin saapui rehtorin talon portille, heitti sen auki ja pinnisti viimeiset voimansa rynnätäkseen portaat ylös.

-Missä rouva on? hän parahti nähdessään ”tytön”, jonka nimeä ei kuollakseenkaan muistanut, vaikka tämä oli kestänyt rehtori Ramsayn perheen palveluksessa jo viikon ajan.

-Rouva on huoneessaan, hän tuli juuri, tyttö sanoi hämmentyneenä.

-Jumalan kiitos! Betty mutisi.

Sitten hänen päähänsä pälkähti, ettei uutinen välttämättä ollut sittenkään hyvä, sillä makuuhuoneessa saattoi olla unilääkkeitä, kirjeveitsiä, vesikarahveja rikottaviksi…

Hän harppoi yläkertaan kaksi porrasta kerrallaan.

Makuuhuoneen ovi ei ollut lukossa, kun Betty törmäsi sisään. Hänen pillastunut mielikuvituksensa oli ehtinyt näiden silmänräpäysten aikana kehitellä toinen toistaan kauhistuttavampia kuvia, ja meni hetken, ennen kuin hän tajusi Elizan seisovan ikkunan luona elävänä ja hyvissä voimissa, ulos tuijottaen, kädet ristiin kouristuneina.

-Eliza? Betty koetti saada hengityksensä tasaantumaan. -Onko kaikki hyvin?

-Ehkä hän menetti muistinsa, Eliza sanoi hiljaa, aivan kuin olisi alkanut puhua ääneen sitä, mitä oli juuri itsekseen ajatellut. -Sellaistahan tapahtui, eikö totta? Kranaatin paineaalto, tai sirpale… Eikö olekin mahdollista, että ihminen voi unohtaa palasia elämästään?

-Eliza kulta. Betty tarttui häntä lempeästi olkapäistä.

-Tai ehkä se oli hänen serkkunsa tai veljensä? Puheen tahti kiihtyi. -Se on mahdollista. Ehkä se ei ollut hän?

-Eliza, oli miten tahansa…

-Jos se olisi ollut hän, hän olisi tullut heti, kun sota loppui! Niinhän? Eliza pyörähti ympäri. Hänen siniset silmänsä olivat suunnattomat. -Hän olisi tullut hakemaan minua! Hän lupasi! Hän sanoi, ettei minun pidä murehtia mistään!

-Eliza kiltti…

-Tietenkään se ei ollut hän. Nyt Eliza melkein kompasteli sanoihinsa. -Minä katsoin väärin. Sanotaan, että kaikilla ihmisillä on kaksoisolento. Eikö olekin hupsua? Rose osaisi varmaan selittää tämän. Me puhuimme hänestä sinun kanssasi, ja koska hän oli juuri ollut mielessäni, minä olin tuntevinani hänet kuvasta… Miten typerää. Mitä Duncan mahtaa minusta ajatella! Totta kai minun olisi pitänyt käsittää, ettei se ole hän. Koska hän tulee lunastamaan kuvan?

Puheryöpyn lopussa esitetty kysymys tuli niin yllättäen, että Betty räpytteli vähän aikaa.

-Huomenna kai, häneltä lipsahti, ennen kuin hän ehti ajatella. Voi, hänenhän olisi pitänyt sanoa, ettei kuvaa aiottu lunastaa, että kuvan pariskunta ei halunnut sitä itselleen, että he olivat jo jatkaneet matkaa!

Elizan hysteerisyys hiipui yhtäkkiä, mutta sen sijaan tullut täydellinen rauhallisuus oli melkein vielä pelottavampaa.

-Minä tulen huomenna liikkeeseen, hän sanoi niin luontevasti kuin olisi kertonut aikovansa soittaa ompelijalleen. -Tietenkään se ei ole hän, mutta ehkä sukulainen, joka tietää jotakin.

-Eliza, sinä et tule! Se… se ei ole sinulle hyväksi.

-Minä tahdon tietää! Elizan silmät leimusivat. -Sinä et voi kieltää minua ottamasta selvää asioista!

-Duncan kysyy, Betty ehdotti rukoilevasti. -Anna hänen tehdä se!

Mutta Eliza pyöritti päätään.

-Minä tulen, hän ilmoitti.

Samassa alakerrasta kuului ääniä.

-Catrina ja Niall tulivat koulusta, Eliza sanoi tyynesti. -Minun pitää mennä heidän luokseen. Ehkä minun pitäisi ottaa huomenna Niall…

-Eliza! Betty ravisteli häntä. -Sitä sinä et tee! Oli miten oli, kävi miten kävi, mutta pidä Niall tästä erossa!

-Hänellä on oikeus…

-Eliza, hän on vasta lapsi! Anna hänen olla sitä! Hänen ei tarvitse tietää yhtään mitään vielä aikoihin! Hän ehtii kärsiä myöhemminkin! Anna — anna hänen pitää isänsä, edes vielä jonkin aikaa!

Eliza katsoi Bettyyn oudosti, tavalla, joka yhtäkkiä toi tämän mieleen Robin, kun veli oli tullut sodasta kranaattikauhusta kärsien. Sitten hän ilmoitti määrätietoisesti kuin kuningatar:

-Minä tulen huomenna. Mene sinä nyt pois.

Betty koetti viivytellä talossa jonkin aikaa vaihtaen kuulumisia lasten kanssa, mutta lopulta Eliza melkein ajoi hänet ulos. Sean ei ollut vielä tullut, ja kotimatkalla Betty mietti surkeana, pitäisikö tälle kertoa. Ei, ei tietystikään, miehen sydän ei kestäisi!

Kuullessaan Elizan suunnitelmista Duncan pöyristyi.

-Ei missään nimessä, hän sanoi. -Oli mies Freddy tai ei, hänen tapaamisensa ei ole Elizalle hyväksi. Minä puhutan häntä, vaihdoimme jo muutamia sotakokemuksia ja hän tuntuu muistelevan mielellään aikaansa Euroopassa. Mutta Eliza ei saa tulla tänne!

Eliza kuitenkin tuli. Päättäväisesti hän marssi sisään myymälään heti, kun Sean ja lapset olivat lähteneet seuraavana aamuna kouluun. Ja koska Duncan ei voinut väkivalloin nostaa kälyään kadulle ja lukita kaupan ovea, tämä asettui taloksi takahuoneeseen.

Betty istui sisarensa seurana. Hän ei olisi kyennyt kuitenkaan keskittymään mihinkään työhön asunnon puolella, ja lisäksi hän toivoi hartaasti voivansa edes jotenkin estää mahdollisen katastrofin.

Päivä oli pitkä. Satoi, joten asiakkaita kävi tämän tuosta, mutta takahuoneessa oli hiljaista. Eliza istui ryhdikkäänä ja suoraselkäisenä, yhteen kohtaan tuijottaen, vastaten kaikkiin kysymyksiin yksitavuisesti ja välttäen kaikkea ylimääräistä keskustelua.

Betty ei tiennyt, mitä olisi tehnyt. Hän ei kyennyt keskittymään lukemiseen, hän ei tehnyt käsitöitä, eikä hänellä ollut edes Gracen lahjaa piirustella paperille, kun aika kävi pitkäksi.

Sitten kello kaupan oven päällä kilahti, ja Duncanin tervehdykseen vastattiin amerikkalaisella aksentilla.

Eliza nousi kuin mekaaninen nukke, yhä suoraselkäisenä ja täysin tyynenä. Ennen kuin Betty ehti estää, hän oli avannut oven ja mennyt myymälään, eikä Betty voinut kuin seurata häntä.

Mies seisoi tiskin luona valokuva kädessään ja oli ilmeestä päätellen siihen tyytyväinen. Hän ojensi sen takaisin Duncanille, jotta tämä laittaisi sen ja negatiivin suojakuoreen, ja kaivoi esiin lompakkonsa maksaakseen. Samalla hän rupatteli huolettomasti niitä näitä siitä, miten Fort William oli muuttunut sotavuosista.

Ja kun Betty kuuli miehen äänen, hän tiesi. Hän ei ollut kuullut Freddyn sanovan sinä sotakesänä kuin muutaman sanan, mutta siltikin hän tiesi.

-Taisin käydä täälläkin silloin, mies sanoi ja vilkaisi ympärilleen. -Mukavaa, että selvisitte sakemanneista. Teillä on virkeä pieni yritys.

Eliza käveli myymälän halki kirjahyllylle, otti jonkin teoksen käteensä ja avasi sen, mutta tuijotti koko ajan asiakasta. Mies puolestaan katsoi Elizaa päästä varpaisiin — Betty mietti, oliko vieraalla Robert Melvillen lailla tapana tarkastaa sillä tavalla kaikki naiset, vaikka hänen rouvansa epäilemättä odotti hotellissa — ja nyökkäsi sitten, kuten ventovieraalle nyökätään kohteliaisuudesta osuttaessa samaan kauppaan.

-Olemmehan me tässä selvinneet, Duncan sanoi tyyneydellä, jota ei voinut kuin ihailla. -Miten kauan te olitte Fort Williamissa aikoinaan?

-En pitkään, jonkin aikaa lomalla ennen mantereelle siirtymistä. Muistaakseni meillä oli täällä oikein hauskaa, kuten nuorilla miehillä pitääkin. Mies iski silmää. -No niin, kiitoksia paljon. Vaimoni oli hyvin vihainen, kun kolautin kameramme kivikkoon toissapäivän vaelluksella, ja te tulitte kuin taivaan lahjana ottamaan kuvan! Naiset, ymmärrättehän.

Hän naurahti ja iski taas silmää, ja Duncan hymyili toisella suupielellään. Sitten mies hyvästeli ja lähti luoden mennessään Elizaan vielä yhden katseen, sellaisen, jonka hakkailuun taipuvainen mies luo viehättävään vieraaseen naiseen.

Kun kello oven päällä kilahteli poistuneen asiakkaan merkiksi, hiljaisuus myymälässä oli täydellinen. Betty ja Duncan katsoivat toisiinsa, sitten he katsoivat Elizaan. Tämä seisoi yhä miehen jälkeen tuijottaen, kirja käsissään, kunnes se alkoi liukua alemmas ja putosi vihdoin lattialle hänen jalkojensa juureen, ilman, että hän olisi edes yrittänyt pitää siitä kiinni.

-Hän ei muistanut minua, Eliza sopersi äänellä, joka oli kuin tuulenhenkäys. Sitten, voimakkaammin: -Hän ei tuntenut minua! Ja lopulta huutaen: -Hän ei ole ajatellut minua sen jälkeen!

-Eliza, Betty parahti ja ojensi käsiään, kun sisar alkoi kirkua suoraa huutoa ja romahti polvilleen lattialle, mutta Duncan työnsi hänet takahuoneeseen.

-Soita Rose tänne, heti, hän sanoi. -Minä koetan rauhoittaa häntä.

Pari tuntia myöhemmin lääkettä saanut Eliza nukkui leposohvalla Bettyn työhuoneessa. Keittiön pöydän ääressä Betty ja Rose sekoittivat teekupposiaan. Duncan oli kaupan puolella, ja Emma Wood kehräsi puulaatikolla, kuin olisi koettanut tuoda jonkinlaista rauhaa ja sopusointua tähän tilanteeseen.

-Eliza on vahva, Rose sanoi lohduttaen. -Jos hän nyt romahtikin, hän kokoaa itsensä. Hän nousee kyllä. Mutta minun on tunnustettava, etten tajunnut hänen uskoneen noin lujasti sen miehen puheisiin. Kuvittelin, että hän on kiitollinen hyvästä elämästään ja siitä, että hänen nuoruuden typeryytensä on unohdettu!

-Niin minäkin luulin, Betty vastasi surkeana. -Mutta juuri eilen me puhuimme siitä, ja… Voi hyvä Jumala, mitä varten Duncanin piti ottaa juuri sinä päivänä heistä valokuva! Se oli kauheaa, Rose. Mies katsoi häntä kuin vierasta, kiinnostuneena — kuvittele, vaikka on matkalla vaimonsa kanssa! — mutta selvästikin tunnistamatta! Vaikka hän oli meidän myymälässämme, vaikka hän muisti kyllä käyneensä siellä sodan aikana! Miten se on mahdollista?

-Kaikki on mahdollista, sanoi Rose hiljaa. -Tuolle Freddylle ei seikkailu Elizan kanssa ole selvästikään ollut mitään muuta kuin yksi kokemus muiden joukossa. Eliza parka.

-Mitä me nyt teemme? Pitääkö Seanille…

-Ei, sanoi Rose lujasti. -Me emme kerro Seanille mitään niin kauan kuin voimme sen välttää. Ei siksi, että haluaisin puolustaa typerää sisartani, mutta en tahdo, että hyvän lankomme sydän pettää. Meidän pitää saada Eliza jaloilleen. Minä veisin hänet mukanani, kun vain keksisin uskottavan tekosyyn ihmisiä varten.

-Et sinä voi keksiä sellaista, sanoi Betty. -Kukaan ei usko, jos väität, että Eliza auttaa sinua taloustöissä! Mutta entä Jennie? Hän totisesti tarvitsisi apukäsiä.

-Jos Eliza tosiaan lähtisi Glen Longiin, Jennie olisi ammatti-ihminen valvomaan häntä, ja minä voisin käydä siellä häntä katsomassa epäilyksiä herättämättä, Rose sanoi. -Kirjoitan hänelle lääkettä, joka rauhoittaa — ei noin paljon kuin nyt, tällä kertaa tahdoin vain saada hänet nukkumaan, mutta sen verran, että hän selviää pahimman yli. Luuletko, että Murrayt voisivat ottaa hänet?

-Minä kerron Jenille totuuden, Betty ilmoitti. -Hän ymmärtää kyllä. Elizahan rakastaa lapsia, Jen laittaa hänet hoitamaan pikkuväkeä niin, ettei hän ehdi ajatella paljonkaan muuta. Mutta entä Sean ja Niall ja Catrina?

-Murtunut varvas, sanoi Rose.

-Mitä?

-Jennie on tänä aamuna kompastunut makuuhuoneessa ja lyönyt paljaan jalkansa pahasti takkakiveen. Varvas murtuu, se on tympeä vaiva, jota ei hoida kuin aika. Sitä varten ei tarvitse hälyttää lääkäriä, jolle tarvitsisi selitellä mitään, varsinkaan kun potilas itse on hoitajatar. Mutta Jennie ei saa kenkää jalkaansa eikä voi kävellä kunnolla, joten miten hän hoitaa talouden ja lapset ilman apua? Hän soittaa hädissään sinulle, ja sinä ehdotat, että Eliza lähtisi auttamaan, kunnes pahin on ohi. Murtuma paranee noin kuudessa viikossa, ja minä uskon, että sen jälkeen Eliza on jo rauhoittunut. Ja kun äiti kuulee asiasta ja syöksyy Murraylle, Jennie osaa kyllä esittää osansa siteineen kaikkineen kuten pitää.

-Rose, tarkoitatko sinä, että me valehtelisimme…

-Meidän on pakko valehdella nyt, Rose sanoi tiukasti. -Jos Seanille selviää, että kaikkien näiden vuosien jälkeen, kaiken sen jälkeen, mitä hän on Elizan ja Niallin hyväksi tehnyt, tuo typerä tyttö ajattelee yhä vain amerikkalaista sankariaan…

He katsoivat toisiinsa keittiön pöydän yli, sitten Betty huokasi syvään kuin väsyneenä.

-Voi Rose, hän mutisi. -Yksi virhe! Eliza teki nuoruudessaan yhden ainoan virheen, ja häntä rangaistaan siitä yhä vielä! Se ei ole oikein!

-Tietystikään se ei ole oikein, Rose sanoi surullisena. -Eikä Eliza parka voi mitään tunteilleen. Sen tähden meidän tuleekin auttaa häntä. Hän on meidän sisaremme, tuo typerä tyttöraasu.

Betty värähti.

-Minä en voi olla joskus ajattelematta omia tyttäriäni, hän mutisi. -He ovat järkeviä, mutta sittenkin…

-Minä tiedän, Rose sanoi hiljaa.

Taas he katsoivat toisiinsa, sitten Betty puristi pöydän yli sisarensa kättä.

-Menen soittamaan Jennielle, hän sanoi. -Voitko sinä viedä Elizan?

-Voin kyllä. Rose oli tullut omalla autollaan peruutettuaan kaikki iltapäivän klinikka-ajat hätätilanteeseen vedeoten. -Koetan livahtaa Sellorin talon ohi niin, etteivät äiti ja isä näe meitä, jotta en joudu vielä selittämään mitään. Äiti ei kestäisi, jos saisi tietää.

Kun Betty nousi mennäkseen puhelimeen, Rose sanoi puoleksi itsekseen:

-Eliza on suloinen tyttö, mutta joskus minä en voi olla miettimättä, näkisikö hän vaivaa meidän tähtemme, jos meillä olisi ongelmia.

Betty ajatteli erästä kevätiltaa, jolloin Eliza oli pukenut häntä kuin nukkea kohtaamiseen Robert Melvillen kanssa. Mitä sisar oli silloin sanonut rooleista? Jos Betty ei olisi ollut niin täynnä omia asioitaan ja Alicen rahatilannetta ja olisi pakottanut silloin Elizan kertomaan enemmän, olisivatko he nyt tässä pisteessä?

-Kyllä hän tekisi, Betty sanoi hiljaa. -Hän on ehkä ajattelematon ja kevytmielinen, mutta hän on meidän sisaremme.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti