maanantai 30. marraskuuta 2015

79. Kevätiltana puutarhassa

-Täytyy sanoa, etten olisi Eliza-tädista uskonut, Faith ilmoitti huvittuneena teepöydässä. -Eihän hän minun tietääkseni laita kotonaan tikkua ristiin, ja nyt hän on auttamassa Jennie-tätiä!

-Ei kukaan ole väittänyt, että hän tekisi Jennie-tädin luona taloustöitä, äiti huomautti. -Eliza-täti rakastaa lapsia ja hoitaa pikkuiset. Jennie pystyy kyllä keittämään ja sellaista, kunhan hänen ei tarvitse kävellä paljon.

-Minä voisin mennä avuksi, Faith jatkoi. Hän piti keitto- ja käsityökurssiensa innostamana itseään nyt varsinaisena kotitalousasiantuntijana.

-Ei, sanoi äiti. -Ei siellä nyt tarvita muita. Kyllä he selviävät.

-Mutta minä ehtisin…

-Faith, sanoi isä, -etkö sinä kuule mitä äitisi sanoo? Juo teesi äläkä väitä vastaan.

Faith näytti loukkaantuneelta ja mätti kuppiinsa neljä lusikallista sokeria.

-Minä olen sentään kihloissa, hän mutisi, aivan kuin se olisi todistanut jotakin.

Grace katsoi äitiin. Tämä ei ollut oma hilpeä itsensä — eikä tietysti voinutkaan, kun Jennie-täti parka oli loukannut jalkansa. Mutta jotakin outoa äidissä oli. Ja isässä samoin. He näyttivät kumpikin siltä, kuin joku olisi ollut sairaana vakavasti, ei vain murtanut varpaansa, joka paranisi muutamassa viikossa.

-Nyt pitäisi olla se diakonissa, hän sanoi. -Silloin Eliza-tätiä ei olisi tarvittu.

-Siinä sinä olet kyllä oikeassa, äiti myönsi. -Olen puhunut asiasta seurakunnan naistoimikunnassa, mutta he ovat niin kauhean vanhanaikaisia. Kuulemma naimaton nainen resuamassa talosta toiseen ei tekisi hyvää tämän kaupungin moraalille! Minä koetin sanoa, ettei se ole sen kummempaa kuin kätilö Ruskinin kierrokset, mutta rouva Morrison varsinkin on tiukka.

-Hän tahtoo olla tämän kaupungin laupeudensisar, isä mutisi. -Eikö Alice pidä sinun puoliasi?

-Toisinaan, sanoi äiti monimielisesti. -En voi joskus olla katumatta sitä, että muutimme Edinburghista. Siellä ei tiedettäisi naapureista mitään.

-Muutammeko me Edinburghiin? huusi Moira ihastuneena. -Sitten minä saan leikkotukan, kuten kaikki kaupunkilaistytöt!

-Ei, sanoi isä. -Emme muuta etkä saa. Äiti puhuu nyt mahdottomia. Syökää ruokanne ja lukekaa läksynne ja painukaa tiehenne, jotta me saamme iltarauhan!

He nauroivat isälle, kuten tarkoitus oli, mutta söivät ripeästi päästäkseen nopeasti läksyjen kimppuun ja sen jälkeen vapauteen, sillä toukokuun ilta oli ihana.

Gracella oli tiskivuoro, joten hän ehti viimeisenä tarttua kirjoihinsa. Huomenna olisi geometrian koe, ja se kauhisti häntä. Axel oli tarjonnut hänelle apuaan, mutta Grace oli kieltäytynyt. Hänen oli pakko alkaa ymmärtää asioita itse, ilman että Axel selitti kaiken, tai että hän opetteli kirjan esimerkit ulkoa ja toivoi opettajan käyttävän niitä kokeessa.

Oli niin kaunista, että Grace ei tahtonut sulkeutua iltapäiväauringon kuumentamaan tyttöjen huoneeseen. Sen sijaan hän perusti leirinsä puutarhapöydän ääreen verannan lähelle. Sisältä kuului riemukkaita ääniä ja askelten kopinaa — Evan ja Walter olivat jo selvinneet läksyistään ja pian mekastivatkin ovesta ulos matkalla ongelle. Kohta Moirakin syöksyisi pihalle, ellei olisi unohtunut jonkin tyttökirjan ääreen. Faith oli jo aikaa kadonnut Dugaldin kanssa kaupungille.

Grace työnsi sormet korviinsa ja tuijotti geometriankirjan aukeamaa, jolla auringonsäteet leikkivät. Hänen oli tajuttava tämä. Se ei voinut olla mahdotonta. Axel ymmärsi nämä asiat, ja Gordon, ja Jane, ja Cora. Jopa Maisie, vaikka tämä totisesti ei ollut mikään ruudinkeksijä. Hän ei voinut olla niin paljon tyhmempi!

Tyttö havahtui kirjansa äärestä, kun portti narahti.

-Iltaa, Grace, sanoi Sean-setä. -Ovatko vanhempasi kotona?

-Ovat, sanoi Grace ja nousi niiamaan, kuten hän oli tottunut tekemään rehtorille koulussa. -Walter ja Evan menivät ongelle, mutta Moira on vielä kotona.

-Minä menen sitten rantaan, ilmoitti Niall ja kääntyi saman tien kannoillaan. Hupsut pojat! Aina heidän piti päästä kaloja narraamaan, vaikka äiti ei edes yhtään pitänyt niiden perkaamisesta.

-No, me menemme sisälle, sanoi Sean-setä ja johdatti Catrinan edellään portaita ylös.

Grace upposi taas kirjaansa sen ilahduttavan tietoisuuden vallassa, että todennäköisesti he kohta saisivat ylimääräisen teekupposen ja Walkersin tehtaan pikkuleipiä. Rouva Wallace olisi saanut uuden sydänkohtauksen, jos olisi tiennyt, että Koivurannan vieraille tarjottiin nykyään kaupan leivonnaisia, mutta äiti oli ilmoittanut, ettei aikonut kaiken hyvän lisäksi leipoa vielä vierasvaraakin.

Sisältä kuului puhetta ja, aivan oikein, lupaavaa astioiden kilinää. Sean-setä oli arvatenkin istuutunut keittiön pöydän ääreen, koska yhtäkkiä Grace kuuli avoimesta ikkunasta selvästi, miten tämä sanoi, aivan kuin olisi puhutellut tuhmaa oppilasta:

-Kertokaapa nyt minulle, mitä oikein on tekeillä.

-Mitä sinä tarkoitat? kysyi äiti, ja Grace olisi voinut vannoa, että hän kuulosti hermostuneelta.

Kuului narahdus, ja Grace arvasi, että Sean-setä nojautui taaksepäin tuolissaan. Niin hän aina teki kansliassakin, kun oppilas oli joutunut puhutteluun.

-Eliza katoaa yhtäkkiä tuolla tavalla! Lily sanoo, että rouvan on pitänyt lähteä Glen Longiin — mutta ei lopulta uskalla olla varma, oliko asiasta soittanut henkilö rouva itse — ja kun minä soitan Murraylle, Jennie käytännöllisesti katsoen kieltäytyy pyytämästä Elizaa puhelimeen. Sanoin, että voisimme mennä sunnuntaina käymään, mutta hän suorastaan torjui ajatuksen.

-Elizaa tarvitaan siellä, äiti sanoi, ja nyt Grace oli varma, että tämä melkein änkytti. -Jennien jalka…

-Mitenkä minusta tuntuu, että Jennien jalassa ei ole sen enempää vikaa kuin minunkaan! Sean-sedän ääni kohosi.

-Väitätkö sinä, että Betty valehtelee? kuului isä sanovan moittivasti.

-Kutsukaa sitä miksi haluatte. Mutta minä olen elänyt Elizan kanssa toistakymmentä vuotta ja tiedän, että hän ei totisesti ole syntynyt tähän maailmaan muita varten. Minä en usko, että hän lähtisi yhtäkkiä kauas maaseudulle hoitamaan suuren viljelijäperheen taloutta, vaikka hänen sisarensa olisi kuolemantaudissa!

Grace oli unohtanut geometrian täysin. Hän oli aavistanut, että jokin asia oli hullusti!

Keittiössä oli hetken hiljaista, sitten äiti sanoi epävarmasti:

-Ihmiset muuttuvat.

-Mitä on tekeillä? Sean-sedän ääni oli yhtäkkiä rukoileva. -Älkää nyt vain sanoko, että…

Oli taas hiljaista, sitten setä jatkoi äkkinäisesti, aivan kuin olisi pakottanut sanat suustaan:

-…eihän hän ole mennyt tekemään… typeryyksiä?

-Eliza tekee useimmiten typeryyksiä, isä sanoi, ja hänen äänensä oli luonnottoman levollinen, samanlainen kuin silloin, kun äiti oli ollut sairaalassa Walterin synnyttyä, ja Grace oli kysynyt, milloin tämä tulisi kotiin.

-Minun pitää tietää! Onko hänellä — joku — josta on — seuraamuksia?

-Mitä sinä puhut? äiti puuskahti.

-Kyllä sinä tiedät! Viimeksi hänet lähetettiin tällä tavalla yhtäkkiä tiehensä, kun — kun oli paljastunut, että…

-Herra varjele, ei! äiti parahti. -Ei, Sean, miten sinä saatat edes kuvitella…

-Mitä muuta minä voisin kuvitella? Hän oli jo eilen outo, ja tänään hän sitten katoaa, ja te — te kaikki valehtelette minulle!

Grace ei tohtinut edes hengittää, etteivät aikuiset huomaisi hänen läsnäoloaan ja sulkisi ikkunaa. Hänen sydäntään kouristi. Sean-setä parka!

Pitkän hiljaisuuden jälkeen isä sanoi:

-Meidän pitää kertoa hänelle, Sappho.

-Niin mutta…

-Onko sitten parempi, jos hän kiihdyttää itseään turhilla epäluuloilla? Sean, mitään sellaista, mitä sinä kuvittelet, ei ole tapahtunut.  

-Mitä sitten…

-Minä kerron, äiti kuului sanovan surkealla äänellä. -Mutta Sean, sinun pitää luvata, että koetat olla rauhallinen. Onko sinulla lääkkeet mukana?

-Aina, sanoi setä, ja hänen äänensä oli vähän tyly. -Mitä se on?

Tarina, jonka äiti kertoi, sai Gracen kutistumaan kokoon puutarhapenkillä. Miten traagista, miten romanttista, miten hirvittävää! Voi Eliza-täti parkaa, voi Sean-setä parkaa, voi Niall-parkaa — ja Catrinaakin! Miten tuo amerikkalainen saattoi! Miten uskollisesti Eliza-täti oli häntä muistanut, ja hän…

Grace tunsi räjähtävää raivoa. Sellaisiako miehet olivat!

Ei, eivät kaikki. Eivät kunnon miehet. Ei Sean-setä. Sillä kun äiti lopetti selostuksensa, oli taas hetken hiljaista. Sitten setä sanoi:

-Eliza-rukka. Kiitos, että lähetitte hänet pois. Tyttö on paljon herkempi kuin monet aavistavat, ja hänen pitää saada olla nyt rauhassa.

Tyttö! Grace hymyili itsekseen. Eliza-tätihän oli ikivanha, yli kolmenkymmenen!

-Mutta minä en ymmärrä, minkä tähden te ette kertoneet minulle. Tietystikään tästä ei pidä hiiskahtaa kaupungilla, rouva Munro halkeaisi ja rouva Saunders repeäisi. Mutta miksi te valehtelitte minulle?

-Voi Sean kulta, äiti mutisi. -Me… Me tiedämme, että sinua pitää säästää mielenliikutuksilta!

-En toki ole niin heikko, etten kestäisi uutisia vaimoni terveydentilasta!

-Ei, emme me sitä ajatelleetkaan, vaan…

Grace arvasi, että äiti katsoi anovasti isään, sillä isä sanoi:

-Betty on ollut aika järkyttynyt siitä tosiasiasta, että… Eliza on kaikki nämä vuodet ajatellut… sitä miestä. Kaiken sen jälkeen, mitä sinä olet tehnyt hänen ja Niallin hyväksi. Ja että… se tieto olisi sinulle liikaa.

Yhtäkkiä Sean-setä naurahti — lyhyesti ja pistävästi.

-Liikaa? Kuvitteletteko te sitten, etten minä ole tiennyt? Etten ole kohta viidentoista vuoden ajan ymmärtänyt olevani vain hätävara, ajopuu, joka pitää hänet pinnalla virran pyörteissä, vaikka itse asiassa hän tahtoisi kiivetä veneeseen. Totta kai minä olen tiennyt, että hän ajattelee sitä miestä!

-Voi Sean, äiti mutisi.

-Myönnän, että kun Catrina syntyi, minä toivoin vähän aikaa ihmeen tapahtuneen. Mutta tiesinhän minä, ettei niin olisi. Minä rakastan sinun sisartasi, Betty. Ja minä tiedän oikein hyvin, ettei hän voi koskaan rakastaa minua. Hän on seikkailijatar, nälkäinen elämälle, kokemuksille, ylellisyydelle — minä olen koettanut tarjota hänelle kaikkea sitä aina kun olen saattanut, jotta hän jaksaisi elää turvallisen ja ikävän maalaiskoulun rehtorin puolisona! Sillä niin kauan kuin hän tahtoo olla kanssani, niin kauan kuin hän ei hylkää minua, minä tyydyn osaani.

-Voi Sean, äiti sanoi uudestaan, ja hänen äänensä värisi.

-Se kuulostaa tietysti säälittävältä. Mutta minä tein viisitoista vuotta sitten valintani. Tahdoin hänet ja sain hänet. Vaikkakaan en niistä syistä, joista joskus unelmoin, ja vaikkakin olosuhteissa, joihin en koskaan olisi toivonut hänen joutuvan, sain kuitenkin. Mutta minä en omista häntä ja hänen ajatuksiaan.

-Tarkoitatko sinä, sanoi Duncan, -että sinä todellakin olet tiennyt hänen koko ajan…

-Tarkoitan. Ei hän ole sitä sanonut, mutta enhän minä ole tyhmä. Tietysti olen ollut pahoillani siitä, että se mies kaiken tämän jälkeen on hänen mielessään. Tietysti minuun koskee ajatella, että kaikessa minua verrataan tuohon unelmasankariin ja jään aina toiseksi. Mutta minkä minä sille voin! Onhan vihkitodistus kuitenkin ollut minun puolellani, ja itsekin ajattelin, että mies kaatui sodassa, eikä hänestä enää koskaan kuulla. Olisin toivonut, että… ettei Elizan olisi tarvinnut kokea tätä.

-Haluatko sinä hänet kotiin? äiti kysyi katuvaisesti.

-En. Hänen on nyt parempi Jennien suojassa, jos tämä vain jaksaa. Koetan peitellä asiaa lapsilta ja kaupunkilaisilta. Annetaan hänen olla rauhassa. Ja jos… jos hän sitten tahtoo tulla takaisin…

Oli taas pitkään hiljaista. Grace kietoi käsivarret ympärilleen kuin häntä olisi palellut, vaikka kevätilta oli suloisen lämmin. Hän ei ollut koskaan osannut kuvitella mitään tällaista Eliza-tädin kohdalla. Täti oli ollut aina niin kaunis ja hilpeä ja kevytmielinen, aivan kuin hänen elämässään ei olisi huolen häivää, aivan kuin hän ei koskaan murehtisi mitään. Ja totuus oli tämä!

-Kyllä hän tulee, sanoi isä, ja taas tämän ääni oli vähän liian rauhallinen. -Hän saa surra surunsa Murraylla ja palaa kuin ei mitään olisi tapahtunut.

-Toivottavasti, Sean-setä sanoi hiljaa.

-Sean! äiti napautti yhtä terävästi kuin silloin, kun Walter oli kuullut uusia sanoja isoilta pojilta ja tiedustellut viattomana niiden merkitystä illallispöydässä. -Et kai sinä kuvittele, ettei hän tulisi?

-Mistä minä tiedän. Tähän asti olen luottanut siihen, että minä kelpaan, koska amerikkalaista ei ole — mutta nyt…

-Kuuntele itseäsi, hyvä mies, isä sanoi. -Voisit käyttää kesälomasi kirjoittamalla kioskikirjoja! Totta kai Eliza tulee takaisin. Miksi hän lähtisi naimisissa olevan miehen perään, joka ei edes muista häntä?

Keittiöön laskeutui syvä hiljaisuus, aivan kuin Sean-setä olisi puntaroinut tätä mahdollisuutta ja sen todennäköisyyttä.

-Kiitos, setä sitten sanoi vähän töksäyttäen. -Kiitos, että huolehditte Elizasta. Tämä oli varmaan viisain järjestely, ja minä koetan jättää hänet rauhaan.

-Jennien jalka paranee kuudessa viikossa, mutta jos se ei riitä, hän saattaa loukata jonkin muun ruumiinosan, äiti sanoi totisena.

Yhtäkkiä Sean-setä naurahti.

-Jennie-parka! Kahdeksan lapsen lisäksi hän joutuu huolehtimaan vielä Elizastakin.

-Eliza osaa olla halutessaan hyödyksi, äiti huomautti. -Minä uskon, että hän saa ajatuksensa järjestykseen siihen mennessä, kun koulu loppuu.

-Entä ellei…

-Shh, sanoi äiti. -Eliza ei ole tyhmä, Sean.

-Ei, sitä hän ei ole, Sean-setä myönsi. -Kiitos. Ja tunnustettakoon, että minä toivon Lilyn pysyvän meillä nyt jonkin aikaa — Eliza ei ole kauhean hyvä palvelusväen kanssa.

-Minä tiedän, äiti sanoi.

Tuoli kolahti.

-Minä menen nyt — ei, kiitos vain, en jää teelle. Älä huuda Catrinaa alas, Betty. Jos lähetette lapset kotiin illallisaikaan, olisin tyytyväinen. Minun — minun pitää saada olla nyt vähän aikaa yksin.

Grace ehti tuskin ajatella, että hänen puolestaan pitäisi livistää ylös koivuun piiloon, kun ovi jo avautui ja Sean-setä ja isä astuivat ulos. Koska hän ei ehtinyt piiloutua, hän istui pöydän ääressä niin hiljaa kuin kykeni, eikä häntä huomattu. Isä käveli sedän kanssa portille, ja he puhelivat keskenään, mutta niin hiljaisella äänellä, ettei Grace voinut kuulla sanaakaan. Sitten isä taputti Sean-setää hartioihin, ja tämä painoi hatun päähänsä ja meni.

Kävi täsmälleen kuten Grace oli pelännytkin: palatessaan takaisin isä näki hänet.

-Gracie? Mitä sinä siinä teet?

-Luen kokeisiin, Grace sopersi.

-Oletko sinä istunut siinä kauankin?

Grace olisi tahtonut valehdella, mutta ei voinut.

-Minä kuulin kaiken, hän tunnusti.

Isä seisoi hetken hiekkakäytävällä kädet taskuissa, sitten hän tuli lähemmäksi ja istui penkille pöydän toiselle puolen.

Hetkeen kumpikaan ei puhunut mitään. Isä katseli Gracea, aivan kuin olisi miettinyt jotakin, ja Grace katseli isää. 

Yhtäkkiä hän tajusi, että isän piirteet olivat viime aikoina aivan kuin terävöityneet. Hänen leuassaan oleva vino vako, jonka hän oli saanut pikkupoikana vedettyään tietosanakirjasarjan päälleen isoisän myymälässä, näkyi selvemmin kuin ennen. Harmaat alueet isän hiuksissa olivat laajentuneet, vaikka ohimossa olevan arven päällä roikkuva hiustupsu oli edelleen sinnikkään punainen. Isä hieroi oikeaa käsivarttaan, kuten hän teki aina huonon ilman edellä tai silloin, kun oli syvissä ajatuksissa. Paidanhihan suojassa oli toinen pitkä arpi, ja nyt Grace tiesi, mistä nämä haavat olivat tulleet.

Lopulta isä avasi suunsa.

-Miten paljon sinä ymmärsit siitä, mitä kuulit?

Grace punastui.

-Kaiken, hän tunnusti. -Minä… kuulin taannoin Kuusikukkulalla, kun äiti ja Anna-täti puhuivat… Niallista.

Isä naurahti.

-Sinäkin, Brutukseni! Sinähän olet kohta kuin Moira, joka ”sattuu kuulemaan” asioita milloin missäkin. Äläpä yhtään näytä loukkaantuneelta! Sinulla on kummallinen lahja joutua salakuuntelijan paikalle.

-Niin kai, Grace mutisi.

Isä vakavoitui.

-Ymmärrät toki olla vaiti? Niall ei tiedä mitään… tästä asiasta, eikä Catrina tietysti liioin.

-Tietävätkö… Faith ja isot pojat?

-Heille ei ole kerrottu mitään, mutta en tiedä, arvaavatko he jotakin. Virallisesti kukaan muu ei tiedä, ja annetaan asian olla niin. Minä luotan sinuun, Gracie.

Grace nyökkäsi ujosti. Tuntui juhlalliselta kuulla isän puhuvan tuolla tavalla.

Isä oli taas hetken hiljaa ja katseli oikean kätensä sormia, joita hän sulki nyrkkiin ja avasi hitaasti, aivan kuin olisi ihmetellyt, että kykeni siihen. Grace ajatteli hajamielisesti, että äiti oli varmaankin mennyt pois keittiöstä, koska tämä olisi ilman muuta tullut ulos, jos olisi kuullut heidän puhuvan.

-Kuulehan, Gracie, isä sanoi hiljaa. -Sinun Eliza-tätisi oli aivan tavallinen tyttö — ehkä vähän muita iloluontoisempi, mutta aivan tavallinen kiltti tyttö. Häntä oli kasvatettu ja neuvottu kuten ketä tahansa nuorta tyttöä. Mutta hän ei kuunnellut ohjeita, vaan teki virheen, joka… joka olisi voinut tuhota hänet kokonaan, ellei… ellei Sean olisi kaikesta huolimatta mennyt hänen kanssaan naimisiin.

-Sean-setä pitää hänestä kai kauhean paljon, Grace huomautti.

-Aivan varmasti. Sellaisia miehiä kuin Sean Ramsay ei ole kuin yksi tuhannesta. Tädilläsi kävi käsittämätön onni, ja minä totisesti toivon…

Isä puri huultaan, aivan kuin olisi unohtanut, että puhui Gracelle, ja aikonut sanoa jotakin, mitä olisi katunut.

-No niin, hän sitten jatkoi. -Minä vain yritän sanoa, että sinä olet kohta aikuinen ja ymmärrät jo paljon asioita. Siksi minä toivon, että sinä ymmärrät senkin, minkä tähden me äidin kanssa koetamme neuvoa ja ohjata teitä lapsia ja valvoa teidän tekemisiänne. Me toivomme, että teidän elämäänne ei pääse pilaamaan mikään sellainen virhe, joka voidaan välttää järkeä käyttämällä.

-En minä tekisi koskaan typeryyksiä, Grace huomautti vähän moittien.

-Monet pojat pitävät sinusta, eikö niin? isä sanoi, aivan kuin ei olisi kuullut. -Niin täytyy ollakin, sillä sinä olet sievä ja herttainen tyttö.

Grace alkoi tiuskaista, että hän viis veisasi mistään pojista, mutta muisti yhtäkkiä, miten lähellä oli ollut, ettei Axel…  

Onneksi isä ei tuntunut huomaavan, että hän punastui taas.

-Kun pitää jostakin ihmisestä oikein kovasti, on joskus vaikeata odottaa, isä sanoi. Hän katsoi edelleen sormiaan, jotka tekivät rytmikästä avautuvaa ja sulkeutuvaa liikettä, aivan kuin puristaen näkymätöntä palloa. -Kuten tiedät, minä kosiskelin äitiäsi kauan, ennen kuin hän lopulta suostui minulle. Ne olivat pitkiä vuosia, Gracie. Pitkiä ja turhauttavia vuosia. Monta kertaa minä mietin, olisiko ollut parempi luopua tavoittelemasta kuuta taivaalta ja ottaa vastaan se, mitä maan päällä tarjottiin.

-Teitkö sinä typeryyksiä, isä? Grace kysyi haltioituneena muistaessaan, mitä isoäiti oli kertonut hänelle valokuva-albumien ääressä.

Isä alkoi nauraa.

-Ei, hän sanoi, -en tehnyt — en enää silloin! Sillä aina, kun tällainen kiusaus tuli, muistin tahtovani olla äitisi arvoinen. Enkä ole katunut sitä, että odotin. En tiedä, ymmärrätkö sinä, mitä minä yritän sanoa. Tarkoitan, että jos tuntee kiusausta tehdä asioita, jotka järjellään ja sydämessään tietää vääräksi ja saamiensa neuvojen vastaiseksi, kannattaa odottaa. Kun ei syöksy päätä pahkaa seikkailuihin, vaan odottaa, vaikka hetkenkin, asiat saavat oikeat mittasuhteet. Jos sinun Eliza-tätisi olisi malttanut odottaa vaikka vain päivän…

-Mutta sitten ei olisi Niallia, Grace huomautti.

Isä puisti päätään.

-Sitä me emme voi tietää. Me emme voi tietää, miten olisi käynyt, jos Eliza olisi odottanut. Ainakaan hän ei olisi vuosia tuntenut suurta kipua, joka kärjistyi hirvittävään pettymykseen. Eikä Sean-sedän tarvitsisi kiduttaa itseään epäilyksillä. Ja niin edespäin.

He istuivat hetken hiljaa. Koivunoksat suhisivat hiljaisessa kevättuulessa, ja ilma oli kuulas, täynnä valoa. Grace ajatteli hajamielisesti, ettei pärjäisi tulevissa geometrian kokeissa sen paremmin kuin aiemmissakaan, mutta ei nyt jaksanut välittää siitä.

-Me äidin kanssa olemme varmasti monta kertaa raivostuttavia kysymyksinemme ja ohjeinemme, isä jatkoi. -Mutta käsitäthän, että me tahdomme vain, ettei kukaan teistä tekisi mitään, mikä saattaisi aiheuttaa hyvinkin laajakantoisia seurauksia. En nyt tarkoita vain jotakin sellaista, mitä Eliza-tädille tapahtui, vaan esimerkiksi sitä, mitä Stuartille oli vähällä tapahtua. Me pelkäsimme, että kiivaudessaan hän joutuisi vankilaan tai — kokisi vielä pahemman kohtalon.

-Oh! Grace vavahti.

-Äidillänne on tapana neuvoa teitä laskemaan sataan, ennen kuin suuttuessanne sanotte pahasti, isä muistutti. -Se on hyvä neuvo myös silloin, kun mikä tahansa väärä asia — ”synti”-sana kai alkaa olla poissa muodista? — tuntuu houkuttelevalta. Kun laskee sataan, joutuu väkisinkin odottamaan, ja se pelastaa monelta harmilta.

Grace nyökkäsi hitaasti.

-Minä uskon ymmärtäväni, hän sanoi hiljaa.

-Tietysti sinä ymmärrät. Sinä olet viisas tyttö. Isä ravisti äkkiä päätään, aivan kuin olisi tahtonut heittää yltään jonkin raskaan ja epämiellyttävän taakan. -Mitä sinä sanoitkaan lukevasi?

-Geometriaa. Meillä on huomenna kokeet, enkä minä osaa yhtään.

-Äitisikään ei koskaan ymmärtänyt laskentoa, isä mutisi ja käänsi kirjan itseensä päin. -Katsotaanpa.

Ja ennen kuin Grace huomasikaan, isä oli alkanut selittää hänelle esimerkkejä ja piirtää hänelle kolmioita. Ja niin kummallista kuin se olikin, isän selitykset hän käsitti vallan hyvin, paljon paremmin kuin opettajan.

Utuinen kevätillan hämy hiipi puutarhaan. Äiti kurkisti keittiön ikkunasta ja sanoi, että illallinen oli valmis, ja samassa Evan ja Walter ja Niall tulivat portista kaloineen, jotka nähdessään äiti epäilemättä laski sataan, ennen kuin loihti kasvoilleen ilahtuneen hymyn ja lupasi paistaa saaliin seuraavana päivänä. Niall komennettiin siistiytymään ja sitten hänet ja Moiran kanssa yläkerrassa viihtynyt Catrina lähetettiin kotiin, koska heidän isänsä odotti heitä illalliselle. Ja Faith ja Dugald tulivat ja asettuivat illallispöytään kertomaan elokuvasta, jota olivat käyneet katsomassa.

Grace istui omalla paikallaan ja tunsi suunnatonta turvallisuuden tunnetta. Hänen ympärillään oli ihmisiä, jotka välittivät hänestä ja tahtoivat hänen parastaan, eikä hän tahtonut tuottaa heille pettymystä. Voi, kunpa hän tosiaankin voisi elää niin, ettei mikään kohtalokas virhe pääsisi hänen elämäänsä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti