tiistai 1. joulukuuta 2015

80. Skandaaleista ja mahdollisuuksista

-Tohtorinna on seonnut, ilmoitti rouva Munro Armstrongin kaupan lyhyttavaraosastolla. -Minä olen kuullut, että niin saattaa käydä lääkärien puolisoille, joilla on vapaa pääsy lääkekaapille.

-Herttinen, huudahti rouva Carson, joka oli ostamassa kirjontalankaa, -onko tohtorilaan murtauduttu? Minä luulin, että tohtori pitää lääkekaapin lukossa.

Rouva Munro mulkaisi häneen selvästi vähän epävarmana siitä, oliko lakimiehen rouva tosissaan vai ei. Tämähän astui Koivurantaa ja tohtorilaa vastapäätä, ja se epäilemättä näkyi hänen kummallisissa mielipiteissään. Varmuuden vuoksi Geraldine Munro päätti heittäytyä suojelevaksi.

-Te ette varmaan ottanut asiaa aivan vakavasti viimeisimmässä naisyhdistyksen kokouksessa. Ja parempi teille! Sellainen skandaali…

-Sota pilasi ihmisiltä kaiken moraalin, ilmoitti rouva Paton. -Kukaan kunniallinen ihminen ei olisi edes ajatellut moista ennen sotaa! Ja vielä diakonissan hyväksi!

-Anteeksi, mistä te puhutte? tiedusteli rouva Armstrong, joka tuli varastosta kantaen täyttä pakkaa rouva Munron kysymää paksumpaa tummanruskeaa verhokangasta. -Minäkään en päässyt kokoukseen, mutta tiedän, että siellä oli tarkoitus keskustella diakonissan palkkaamisesta.

Rouva Munro tuhahti.

-Diakonissa on seurakunnan työntekijä, ja seurakunnan työntekijät palkkaa seurakunta, joten minä en ymmärrä, miksi asiasta ylipäätään piti puhua naisyhdistyksessä, hän ilmoitti.

-No, sanoi rouva Armstrong ystävällisesti, joskin hiukan hengästyneenä laskiessaan painavan pakan tiskille, -sekä naisyhdistyksessä että seurakunnan naistoimikunnassa istuvat samat ihmiset, niin että samapa tuo.

-Kuulemma rouva Morrison ei hyväksy diakonissa-ajatusta, ja koska hän on seurakunnan naistoimikunnan puheenjohtaja, asia ei ole edennyt sitä kautta, sanoi rouva Carson. -Rouva Morrison parka on joskus tavattoman vanhanaikainen! Siksi oli minusta hyvä, että naisyhdistys tarttui asiaan. Rahat lahjoitetaan seurakunnalle nimenomaan diakonissan palkkaamista varten.

-No mutta sehän on hyvä ajatus, sanoi rouva Armstrong iloisesti. -Näin ei kukaan hypi rouva Morrisonin varpaille!

-Hyvä ajatus, voihkaisi rouva Paton.

-No, kertokaa! Mitä se on tällä kertaa? Myyjäiset, vai arpajaiset, vai juhla? Minä puhun joka tapauksessa Malcolmille, hän suostuu varmasti siihen, että myymälästä annetaan arpavoitto tai apua tarjoiluun.

-Ida Armstrong, sanoi rouva Munro äänellä, joka värisi järkytyksestä. -Kuuntele nyt itseäsi!

Rouva Armstrong hillitsi itsensä mestarillisesti, jotta ei olisi närkästyttänyt asiakkaitaan enää enempää.

-Niin? hän sanoi.

Samassa rouva Saunders pujotteli lankarullatelineiden lomasta.

-Oh, hän puuskutti, -mitä te oikein ajattelette siitä! Eikö se ole järkyttävää?

-Mikä on järkyttävää? rouva Armstrong kysyi.

Rouva Saunders katsoi häneen synkeänä.

-Minä aion lukita Tyran sisään, ja suosittelen samaa teidän Maisiellenne, hän varoitti.

-Shona, Tyra on vasta kahdentoista, huomautti rouva Carson. -Eihän toki…

-Mistä sen tietää, mikä tapainturmelus tästä seuraa! Olen aivan pöyristynyt. Vaikka tietysti tohtorinnan tuntien tästä ei pitäisi hämmästyä — lesket ja sellaista, tiedättehän…

-Jos te ette nyt heti kerro minulle, mitä on tekeillä, minä menen soittamaan tohtorilaan ja tiedustelen asiaa hevosen suusta, uhkasi rouva Armstrong.

Rouva Munro nosti päätään.

-Tanssien huutokauppa, hän sanoi.

-Mitä?

-Tanssien huutokauppa.

-Oh, sanoi rouva Armstrong, -olen kuullut sellaisesta.

-No sillä tavalla! parahti rouva Paton ja puisteli itseään. -Ja nyt sellainen lopunaikojen tapahtuma järjestetään täällä — diakonissan hyväksi!

-Minä en viitsinyt kokouksessa kysyä mikä se on, tunnusti rouva Carson. -Mutta käsitinkö oikein, että järjestetään iltajuhla, ja sitä ennen naimattomat tytöt antavat tanssikorttinsa huutokaupattaviksi ja sitten viettävät illan sen miehen kanssa, joka maksaa korkeimman hinnan?

-Jenny Carson, puuskahti rouva Cairn, -onko sinun pakko puhua noin suoraan!

-Niin mutta se kuulostaa hauskalta! rouva Carson huudahti. -Tytöille se on hirveän jännittävää, ja pojat saavat taistella heidän suosiostaan ilman, että tekevät sen kirjaimellisesti aamuyöstä sivukujilla.

-Hmph, sanoi Shona Saunders, -sellaista tuskin lienee tapahtunut sen jälkeen kuin eräät poistuivat kaupungista.

-Jos sinä tarkoitat Stuart Flemingiä, niin hänestä on tälle kaupungille nykyisin pelkkää kunniaa, tohti rouva Armstrong huomauttaa.

-Siitä perheestä ja kunniasta en puhuisi samassa lauseessa, rouva Saunders tokaisi. -Betty Fleming kannatti tohtorinnan ehdotusta — se on kuulemma ”jotakin uutta”. Uutta, totisesti! Kas kun eivät itse laittaudu huudettaviksi!

Rouva Armstrong alkoi nauraa.

-Muistaakseni urkujen hyväksi järjestetyssä varainkeruujuhlassa Duncan Fleming lahjoitti enemmän kuin useimmat miehet yhteensä, hän huomautti hilpeästi.

-No, joillakin on rahaa tuuleen heiteltäväksi eikä mitään käsitystä käytöstavoista, huomautti rouva Munro.

-En minä sanoisi sitä tuuleen heittämiseksi, jos antaa huomattavan avustuksen seurakunnan urkuihin, rouva Carson sanoi. -Ja Betty on niin herttainen, etten ihmettelisi, vaikka hänen tanssikortillaan olisi hyvinkin ottajia.

-Taivasten tekijät! puuskahti rouva Munro moraalisen järkytyksen vallassa. -Tuota te ette tarkoita!

-Miksi en? Minusta olisi mukavaa, jos minulle sanottaisiin…

-Minä haluaisin kyllä tietää, miksi Bet Flemingin sisaren piti niin yhtäkkiä lähteä kaupungista, pisti rouva Saunders väliin silmät kiiluen. -Ajattelenpa vain…

-Mitä niin? kysyi rouva Carson, joka alkoi jäädä pahasti alakynteen. Hän oli asunut vasta muutaman vuoden Fort Williamissa, eikä ollut täysin oppinut pitämään puoliaan sen rouvasväen seurassa.

-No, rouva Saunders sanoi maireasti, -mehän tiedämme hänestä yhtä ja toista! Tarkoitan — hänen kaltaisistaan naisista.

-Ja miten pitkältä sanoitkaan tarvitsevasi kangasta, Geraldine? rouva Armstrong keskeytti ja otti mittakeppinsä näyttävästi esiin sallimatta rouva Munron enää johdattaa puhetta ikkunaverhoja kauemmaksi.

Samaan aikaan kaksi kaupungin paheksutuinta rouvashenkilöä, Alice MacDonald ja Betty Fleming, istuivat teellä jälkimmäisen keittiönpöydän ääressä keskustelemassa samasta aiheesta.

-Minä aivan hämmästyin, kun ajatus meni läpi niin kivuttomasti, Alice sanoi ja otti neljännen keksin. -Luulin, että he polttavat minut roviolla.

-He tyrmistyivät niin, etteivät tajunneet mitä tekivät, kun suostuivat tuumaan, Betty vastasi rauhallisesti. Hän tunsi olonsa petollisen kodikkaaksi istuessaan siinä Alicen kanssa ”juonittelemassa”, niin kuin tohtori tapasi sanoa, aivan kuten aikana ennen… Ei, sitä hän ei nyt ajattelisi. -Täytyy tunnustaa, että minäkin kyllä olen jälkikäteen miettinyt, mahtaako se olla järkevää.

-Totta kai se on järkevää! Itsehän sanoit jo silloin, kun urkuja varten kerättiin rahaa, että on keksittävä jotakin uutta.

-Mietin vain sitä, että nuorten miesten rahavarat ovat rajoitetut, ja vakiintuneemmat herrat tuskin sallivat rouviensa asettua ”huudettaviksi” — vai onko Fergus innostunut asiasta?

Alice nauroi.

-Höpsis, hän sanoi. -Huutokauppa on tietysti vain vetonaula. Kaikki tahtovat tulla katsomaan huutoja ja osallistua illan juhlaan, jolloin nämä sinun vakiintuneemmat herrasi saavat antaa lahjoituksensa siivosti keräyslippaaseen tai investoimalla myyjäistuotteisiin!

-No, sanoi Betty, -meidän varaamme et voi paljon laskea. Faith on jo kihloissa eikä voi tietystikään lähteä mukaan tuollaiseen hupsutukseen, enkä oikein tiedä Gracesta.

-Tietysti hän osallistuu! Tyttöhän päättää kohta koulunsa, ja mikäli olen oikein ymmärtänyt, täällä on ravannut komppanian verran nuoria miehiä…

-Alice, Betty keskeytti terävästi. -Sinä tietysti aiot asettaa Fannyn esille hetkeäkään epäröimättä!

Alice näytti yhtäkkiä vähän nololta.

-Hän ei suostu.

-Kuka?

-Fanny. Hän ilmoitti, ettei ole koskaan kuullut mitään typerämpää, eikä todellakaan aio osallistua.

Alice jätti sanomatta, että Fanny oli ilmoittanut viihtyvänsä vallan hyvin kotona kyseisenä tanssiaisiltana, kun häntä oli kerran koko talvi ”vahdittu kuin rangaistusvankia”, mutta Betty hymyili vinosti.

-Vai niin. No, minua se ei yllätä.

-Mitä sinä tuolla tarkoitat? Fannyn ulkonäöllä…

-Älä nyt ole typerä, Allie! Kuvitteletko sinä, että hän on jokin nukke, jonka voi sulkea kaappiin pois tieltä ja ottaa taas esiin, kun tahtoo leikkiä? Te olette koko hänen elämänsä koettaneet suojata häntä normaalilta kanssakäymiseltä ikätoveriensa kanssa, ja nyt hänen pitäisi yhtäkkiä heittäytyä intomielellä tallaiseen — valkoiseen orjakauppaan, kuten rouva Wallace epäilemättä sanoisi.

-Milloin Stuart tulee kotiin? Alicelta lipsahti, aivan kuin luontevana vastauksena Betty purkaukseen.

-Heinäkuun alussa — hyvin samoihin aikoihin kuin nämä sinun tanssiaisesi toteutuvat. Siinä mielessä ehkä parempikin, että pidät Fannya edelleen kotiarestissa.

-Älä nyt ole mahdoton, Bet! Missä kotiarestissa hän on ollut? Hän on käynyt keittokurssilla ja käsityökurssilla, ja minusta hän kirjoo koko sievästi.

Bettyn huulet värähtivät.

-Niin varmaankin, hän sanoi.

-Siitä tulikin mieleeni, sanoi Alice, -mistä mallihuoneesta olet ostanut sen Gracen puvun, joka hänellä oli kirkossa? Se näytti aivan tyylivaatteelta.

-Oh, sekö? Se on jokin yksittäiskappale, Betty muotoili. Hän ei tahtonut paljastaa Fannyn salaisuutta, vaikka olikin koettanut saada tytön kertomaan vanhemmilleen salaisesta harrastuksestaan.

-Muistatko suunnittelijaa? Se oli aivan tavattoman viehättävä ja puki Gracea niin hyvin. Tilaisin Fannylle samanlaisen.

-Jokin aloitteleva kyky. Otatko lisää teetä? Betty nousi nopeasti lieden luo.

Sinä vuonna alkukesän päivät tuntuivat toisaalta etenevän kovin hitaasti, toisaalta lentävän. Aivan kuten edelliskesänä, jolloin Faith ja Fanny olivat valmistautuneet loppukokeisiinsa ja samalla odottaneet suuria tanssiaisiaan, Grace ja hänen ystävättärensä koettivat keskittyä koulunkäyntiin ihastuneen jännityksen keskellä. Hyväntekeväisyysjuhla omituisine huutokauppoineen oli tarkoitus järjestää heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna, heti kesäloman aluksi.

-Minusta se on kauhean sopimatonta, sanoi Jane Paton ja värisi ihastuksesta. -Aivan kuin me olisimme jotakin hevosia!

-Ja höpsis, Maisie tuhahti. -Minusta on ainakin kauhean hauskaa olla kilpailun kohteena!

-Niin, kunhan sinusta vain kilpailtaisiin! tokaisi Jane vähän ilkeästi. -Entäpä, ellei kukaan huuda sinun tanssikorttiasi?

-Tietysti huutaa, Maisie sanoi varmana. -Gowan MacMahon sanoi, että huutaa vaikka seitsemään puntaan asti, jos niikseen tulee!

-Sinä valehtelet, sanoi Jane tyrmistyneenä. -Gowanhan on jo kahdenkymmenen!

-Kyllä minä sen tiedän. Maisie silitteli hameenhelmaansa hurskaan näköisenä. -Minkä minä sille voin, jos hän puhuu tuollaisia.

-Gracesta varmasti kilpaillaan, huomautti Cora MacRob urhoollisesti ja välittämättä ystävättärensä villistä päänpuistelusta. -Hänellä on monta ihailijaa.

-Hmh, Maisie tuhahti happamasti. -No, ehkä pikkupojilla on jokunen penny uhrattavana, elleivät he tuhlaa niitä kaikkia tikkunekkuihin. Tuletko sinä mukaan, Cora?

-En tietystikään, sanoi Cora huolettomalla tavalla, joka hämäsi monia, mutta ei Gracea. -Et kai kuvittele, että äiti laskisi minua moiseen syntiseen puuhaan? Ehei, kerätkää te rahaa diakonissan hyväksi, minä harvennan sillä aikaa turnipsia.

Gracen sydäntä kouristi, kun hän kuunteli Coran hilpeää puhelua. Miten tämä saattoi esiintyä noin, aivan kuin koko asia ei olisi koskenut häntä!

-No, sinä tietysti menet naimisiin jonkun maanviljelijän kanssa, ja sitten onkin tanssit tanssittu, Maisie letkautti. -Entä sinä, Jane?

-Mitä? Kyllä äiti ja isä antavat minun osallistua, vaikka äiti sanookin, että tämä on tohtorinnan typeryyksistä kaikkein typerin.

-Itse olet typerä! Mitä sinä aiot tehdä koulun päätyttyä, tarkoitin.

-Kyllähän sinä sen tiedät. Tulen teidän kauppaanne ostamaan äidille kanttinauhaa.

Maisie pyöritteli silmiään.

-Jane Paton, mitä sinä aiot tehdä elämälläsi, kun koulu kohta loppuu ikuisiksi ajoiksi? hän muotoili hyvin huolellisesti ääntäen.

-Ai, Jane sanoi vähän nolona. -En minä tiedä. Kai minä olen kotona niin kauan että menen naimisiin. Luultavasti osallistun keittokurssille tai jotain.

-Entä sinä, Grace? Maisie tiedusteli ylhäisesti.

Grace vilkaisi ylös luonnontiedon kirjastaan, sillä hän yritti hyödyntää välitunnin kertaamalla tulevaan kokeeseen.

-Minä menen taideakatemiaan, häneltä lipsahti.

Koulunpihan suuren koivun juurelle laskeutui syvä hiljaisuus. Grace parka lehahti yhtä punaiseksi kuin ruusunnuput hänen puseronsa painokankaassa. Mitä hän oli mennyt sanomaan! Hän oli koettanut salata haaveensa koulutovereiltaan, jotta nämä eivät pitäisi häntä suuruudenhulluna — ja nyt hän oli sanonut noin vain menevänsä taideakatemiaan, aivan kuin se olisi tupakkakauppa, johon kuka tahansa saattoi kävellä sisään ostaakseen lehtiä ja makeisia!

-Tuo nyt ei ollut kenellekään uutinen, Cora avasi ensimmäisenä suunsa. -Sinä olet hirmuisen lahjakas ja sinusta tulee vielä kuuluisa!

-Taideakatemiaan? toisti Maisie, aivan kuin ei olisi edes kuullut Coran kommenttia. -Sinä? Oletko sinä hullu?

-Ymmärtääkseni en, sillä sain kiitettävän historian kokeesta, Grace sanoi heittäytyen yhtä tyhmäksi kuin Jane äsken.

-Taideakatemiaan! Maisie toisti taas, kuten gramofoni, jonka neula juuttuu levyn yhteen kohtaan. -Mitä sinä siellä tekisit?

-No, sanoi Grace ja sulki oppikirjan mietteliäästi, -sikäli kuin tiedän, siellä opiskellaan eri tyylilajeja ja eri taiteenaloja, öljyvärimaalausta ja kuvanveistoa ja elävän mallin jäljentämistä ja…

Hetken hän pelkäsi, että Maisie saisi jonkin kohtauksen, sillä tämä oli aivan vihreä.

-Älä usko häntä, Jane tuhahti, -hän on vain ollakseen! Tietystikään hän ei mene mihinkään akatemiaan. Kyle kosii häntä heti kun koulu on lopussa.

-Mitä? parkaisi Maisie raukka. Sillä jos Grace Fleming taideakatemiassa ylitti hänen käsityskykynsä, ajatus Grace Flemingistä luokan ensimmäisenä tyttönä, jota kosittaisiin, ylitti hänen sietokykynsä. -Kosii?

Jane parka, jolta tämä veljen hänelle uskoma salaisuus oli näin kevyesti lipsahtanut, peitti kauhuissaan suunsa.

-Ei minun pitänyt sanoa sitä, hän sopersi. -Voi hyvänen aika, Kyle nylkee minut, jos saa tietää.

Grace purskahti nauruun.

-Hyvä tavaton, jos te vain voisitte nähdä itsenne nyt! hän tirskui. -Te olette aivan hirmuisen koomillisen näköisiä. Maisie, muista hengittää välillä — ja sinä myös, Jane! Tule, Cora, mennään kävelemään.

Hän työnsi luonnontieteen kirjan toiseen ja Coran käden toiseen kainaloonsa ja marssi tiehensä yhä nauraen, kunnes nauru muuttui melkein nyyhkytykseksi.

Cora puristi hänen käsivarttaan.

-Eivät he enää kuule, hän sanoi rauhallisesti. -Voit ruveta taas omaksi itseksesi.

Grace päästi pitkän, värisevän huokauksen.

-Toivottavasti Jane keksi sen, hän mutisi. -Et kai sinä usko…

-No, sanoi Cora miettiväisesti, -en minä sitä nyt niin hämmästyisikään.

-Mutta minähän olen vasta viidentoista!

-Sinä täytät syksyllä kuusitoista, ja Faith oli vain vuotta vanhempi, kun meni kihloihin. Etkö sinä pidä Kylesta?

-Pidän, tietysti, mutta en minä tahdo, että hän kosii minua!

-Kenen sinä sitten tahtoisit kosivan? Cora kysyi kierosti. -Ai ai, Grace, sinä punastut!

-Älä viitsi, Grace mutisi ja irrotti Coran käden käsivarreltaan. -Kyllä sinä tiedät, etten minä tahdo mitään kosintoja. Minä — minä haluan opiskella!

Cora naurahti vähän kirpeästi.

-Ja minulle kun kosinta tulisi taivaan lahjana, olisi mies kuka tahansa! En jaksa edes ajatella, millaista elämä on, kun en pääse enää kouluun.

Katuvaisena Grace palasi hänen vierelleen.

-Onko isäsi ollut oikein ikävä? hän kysyi.

-Häneen tottuu, Cora sanoi epämääräisesti. -Mutta minä toivoisin… Toivoisin niin, että äiti olisi… enemmän kuin sinun äitisi. Tarkoitan, että kun hän vain joskus näkisi jossakin jotakin hyvää!

-Jos elämä on oikein raskasta, ei aina jaksa, Grace sanoi epävarmasti. Yhtäkkiä hän tunsi itsensä kauhean ymmärtämättömäksi ja avuttomaksi sen edessä, millaista Coran kotona oli.

-Kyllä minä tiedän. Mutta joskus en voi olla ajattelematta, että äidillä olisi vähemmän raskasta, jos hän edes joskus olisi jostakin asiasta iloinen tai kiittäisi meitä jostakin. Että me edes joskus tekisimme jotakin oikein!

Grace puristi sanattomana ystävättärensä kättä. Yhtäkkiä hän ajatteli Anne-tätiä ja vanhempiensa ja sisar Ruskinin kertomuksia rouva Brucesta ja postin yläkertaa sellaisena kuin se oli ollut ennen Dugaldia.

Ei. Sellainen ei totisesti toistuisi, mikäli hän vain suinkin voisi asian eteen jotakin tehdä!

-Elleivät vanhempasi laske sinua kouluun tai kursseille, voisitko hakeutua johonkin työhön? hän kysyi.

-Työhön? Oletko sinä hullu. Aivan kuin meillä kotona ei olisi työtä kylliksi!

-Kyllä minä sen ymmärrän, sanoi Grace kärsivällisesti. -Mutta jos saisit työpaikan muualta, pääsisit välillä kotoa pois ja saisit oma rahaa ja…

Cora tuhahti.

-Et kai sinä kuvittele, että äiti ja isä päästäisivät minut töihin muualle, niin kauan kuin kotona riittää tekemistä? Tai jos päästäisivätkin, että he antaisivat minun pitää rahani? Silloinhan minun pitäisi osallistua perheen elättämiseen! Isä vei äidiltäkin ne rahat, jotka tämä ansaitsi talvella kutoessaan villasukkia ihmisille.

-Cora, Grace sanoi vakavana, -kuuntele nyt itseäsi. Huomaatko. Sinäkään et näe missään mitään hyvää.

Cora ravistautui irti hänen käsipuolestaan.

-Ehkä äiti on oikeassa! hän parahti. -Ehkä sellainen turhuus kuin onni ja ilo ovat meikäläisille aivan turhia ja tarkoitettuja vain paremmille ihmisille, sellaisille kuin sinä!

Hän käännähti kannoillaan ja juoksi sisälle jättäen Gracen seisomaan siihen paikkaan.

-Odotas vain, Grace mutisi ja puristi luonnontieteen kirjaa rintaansa vasten. -Odotas vain, Cora MacRob!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti