keskiviikko 2. joulukuuta 2015

81. Grace puuttuu asiaan

Sinä iltana olisi ollut teen jälkeen Moiran tiskivuoro, mutta tämän suureksi hämmästykseksi ja riemuksi Grace ehdotti, että he vaihtaisivat. Niinpä Moira pääsi juoksemaan Iona Barclayn luo aiemmin kuin oli luullutkaan, ja Grace jäi keittiöön.

Äiti oli istuutunut pöydän ääreen ja ottanut esiliinantaskustaan muistivihon. Grace ei tohtinut hiiskahtaa tai edes kolisuttaa astioita kovin äänekkäästi niin kauan kuin näki äidin kirjoittavan vihon ruudullisille sivuille lyhyitä lauseita. Hän tiesi, että äiti oli alkanut pitkän tauon jälkeen taas kehitellä tarinoita, joista teki pikaiset muistiinpanot milloin ehti, ja jotka kirjoitti sitten — niin käsittämättömältä kuin se tuntuikin — kirjoituskoneella suoraan paperille sunnuntai-iltapäivisin tai joskus harvoin iltaisin, jos hänellä oli aikaa.

Kun äiti sulki vihon, työnsi sen ja lyijykynän takaisin taskuun ja nousi mennäkseen puutarhatöihin, Grace huudahti:

-Äiti, minä… minun pitäisi puhua kanssasi!

Äiti istuutui uudelleen. Grace ei voinut olla ihmettelemättä sitä, että kaikista töistään huolimatta äidillä oli aikaa kuunnella aina kun heillä oli asiaa.

-Mitä sinulla on sydämelläsi, Gracie? hän kysyi.

Grace seisoi vähän aikaa pesuriepu kädessään epäröiden, sitten hän alkoi kertoa Corasta. Oikeastaan ei ollut erityisen paljon lisättävää siihen, mitä äiti jo tiesi, joten se oli helpompaa kuin hän oli osannut edes ajatella.

Kun hän lopetti, äiti oli hiljaa. Hän istui kädet ristittyinä pöydälle ja katseli pientä maljakkoa, jossa oli kimppu tuoksuvia kieloja. Evan oli löytänyt niitä retkillään ja tuonut äidille, sillä he kaikki tiesivät tämän rakkauden kieloihin.

-Cora parka, äiti lopulta sanoi. -Haluatko sinä, että minä koetan vielä puhua hänen äitinsä kanssa?

Grace äännähti pettyneenä.

-Eikö… Etkö… Emmekö… Äiti, ettekö te isän kanssa voisi ottaa häntä meille?

Äiti nosti katseensa.

-Meille? Rakas lapsi…

-Hän on kauhean taitava kaikissa taloustöissä, vaikka ei ole käynyt mitään kurssejakaan, ja sinä väsyt, äiti, kun sinulla on niin paljon tekemistä, ja jos hän tulisi meille kotiapulaiseksi, sinä ehtisit taas kirjoittaa, ja…

-Shh, sanoi äiti. -Rauhoituhan nyt. Grace kulta, isä ja minä emme ole ajatelleet ottaa meille kotiapulaista. Te lapset kukin vuorollanne lähdette kotoa, eikä teistä muutenkaan ole enää sellaista työtä kuin aikoinaan. Ja mikäli ottaisimmekin apulaisen, hänen pitäisi mieluiten olla täysikasvuinen.

-Mutta äiti, jos Cora tulisi tänne, hän voisi oppia, ettei ilo kuulu vain ”paremmille ihmisille”, vaan hänellekin! Otittehan te Ruthinkin tänne asumaan, vaikkei hän edes tullut työhön!

-Hyvä lapsi, sanoi äiti, naurahti ja puisti päätään.

-Äiti, jos me emme tee jotakin, Corasta tulee samanlainen kuin Anne-tädistä, jonka hänen oma äitinsä säikytti melkein kuoliaaksi — tai sitten hän tekee typeryyksiä, kuten — kuten Eliza-täti!

Äiti hätkähti.

-Mitä sinä siitä tiedät? hän kysyi tiukasti.

Grace nykäisi niskaansa, niin että punaiset kiharat hulmahtivat.

-Minä olen kuullut, kun te olette puhuneet, hän ilmoitti.

Äiti tuijotti häntä ja alkoi äkkiä nauraa.

-Sinä olet mahdoton lapsi, hän ilmoitti. -Aivan mahdoton lapsi!

-Ehkä olenkin, Grace sanoi loukkaantuneena, -mutta minä en aio katsella sivusta, kun Coran elämä menee pilalle!

Vähän aikaa äiti taas tuijotti häntä, kunnes nyökkäsi, aivan kuin olisi keskustellut itsensä kanssa ja tehnyt jonkin päätöksen.

-Hae isäsi tänne, hän sanoi.

Grace heitti pesurievun tiskialtaaseen ja juoksi takahuoneeseen, jossa isä teki paperitöitä.

Kun he tulivat keittiöön, äiti oli noussut ja jatkanut tiskaamista, aivan kuin hänen olisi pitänyt saada käsilleen jotakin tekemistä.

-Duncan, hän sanoi miettiväisesti, -pitäisikö meidän ottaa sittenkin kotiapulainen?

Isä näytti hölmistyneeltä.

-Mistä sinä nyt yhtäkkiä… hän änkytti.

-Gracella on jotakin kerrottavaa, sanoi äiti.

Ja niin Grace kertoi toistamiseen Coran tarinan. Isä seisoi pöydän päädyssä, nojasi käsiään tuolin selkänojaan ja katsoi häntä. Kun hän lopetti, isä katsoi äitiin. Ja sitten isä teki kuten äiti äsken — naurahti ja puisti päätään.

-Hyvänen aika, Sappho! hän sanoi.

-Grace on oikeassa, huomautti äiti. -Emme me voi vain katsoa sivusta, jos meillä on mahdollisuus auttaa!

Isä hieroi peukalolla ja etusormella nenänjuurtaan.

-Minä kuvittelin, hän sanoi, -minä tosissani kuvittelin, Sappho rakkaani, että kun saimme Ruthin aikuiseksi, olisin vihdoin vapaa siitä lupauksesta, jonka Morarissa annoin!

-Älä luulekaan, äiti sanoi ja kuivasi käsiään pyyhkeeseen. -Sillä tuskin sinä haluat vapauttaa minua siitä lupauksesta, jonka minä tuolloin annoin!

-Ei, sanoi isä, -sitä minä en halua. En koskaan.

Hän huokasi syvään.

-Cora on herttainen ja ahkera tyttö, mutta oletko sinä aivan tosissasi?

-No, sanoi äiti, -minä ajattelin sen itsekseni niin, että hän auttaa meillä taloudessa ja saa palkkaa — sinä saat avata hänelle tilin pankkiin, Duncan, niin ettei hänen isänsä pääse käsiksi rahoihin — mutta että samalla minä voisin auttaa häntä luvuissa eteenpäin, ja hän voisi ehkä käydä jonkin käytännöllisen kurssin täällä tai Ballachulishissa. Minä puhun Alicelle vapaaoppilasavustuksista ja…

-Sappho, isä keskeytti, -vaikka sinä oletkin taas ottanut yhden elämän kaltoin kohteleman tyttöparan siipiesi suojaan, muista nyt sentään, että hänellä on vanhemmat! Et sinä voi tehdä päätöksiä hänen suhteensa kysymättä heiltä.

-Tietysti minä kysyn, tyhmänäkö sinä minua pidät! äiti puuskahti. -Menen heti huomispäivänä MacRobeille ja kysyn, voisiko Cora tulla meille työhön. Mutta jos he suostuvat, ei heillä ole enää mitään sanomista siihen, mitä minä laitan tytön työajallaan tekemään.

Nyt isä nauroi ääneen, pörrötti punaista tukkaansa kuin Stan Laurel ja puisteli päätään.

-Lakimiehen tytär, hän sanoi. -Sinä olet aivan mahdoton, Sappho!

Grace oli seurannut keskustelua vaiti ja vähän hämmentyneenä, sillä hän ei ymmärtänyt läheskään kaikkea, mitä äiti ja isä puhuivat. Mutta nyt hänen kulmakarvansa kohosivat. Äitihän oli sanonut häntä mahdottomaksi!

-Jos kaupungilla tiedettäisiin, miten tossun alla minä olen, menettäisin kivikovan liikemiehen maineeni välittömästi, isä mutisi. Äiti hymyili ja Grace tirskahti itsekseen, sillä tiesiväthän he, ettei kukaan pitänyt isää kivikovana liikemiehenä — rehellisenä ja luotettavana sellaisena kylläkin. -Mene käymään MacRobilla, Sappho. Mutta käyttäydy ihmisiksi.

Gracesta neuvo oli vähän outo, sillä ainahan äiti käyttäytyi ihmisiksi. Hän ei kuitenkaan jaksanut nyt tarttua yksityiskohtiin, vaan lensi ensin isän kaulaan ja sitten äidin.

-Kiitos! Kiitos! hän huusi.

-Rauhoitu nyt, Gracie, äiti sanoi ja suuteli häntä. -Minä en voi tehdä muuta kuin käydä puhumassa Coran vanhempien kanssa. Jos he kieltäytyvät päästämästä häntä, me olemme voimattomia, ymmärräthän? Emme me voi kidnapata häntä.

-Älä ainakaan mene mainitsemaan mitään siitä pankkitilistä, isä huomautti. -On parempi, ettei MacRob tule ajatelleeksi sellaista mahdollisuutta liian aikaisessa vaiheessa. Saanko minä nyt mennä?

-Sinä olet maailman paras isä, Grace huudahti.

Isä pysähtyi kynnykselle ja katsoi häneen tavalla, jota Grace ei osannut eritellä.

-Yleensä viisitoistavuotiaat tytöt ymmärtääkseni kärttävät isältään uusia leninkejä ja hattuja ja suurempaa kuukausirahaa ja elokuvalippuja, hän sanoi. -Sinä olet tullut äitiisi, Gracie, ja minä olen siitä iloinen.

Seuraavana päivänä Grace oli koulussa kuin tulisilla hiilillä, sillä hän tiesi, että äiti kävisi päivän aikana MacRobin tilalla. Hän sai kaksi huomautusta neiti MacGregorilta, kun ei seurannut opetusta, ja iltapäivän välitunnilla Axel kiusasi häntä kysyen, oliko hän ottanut vahingossa mukaansa osan siitä muurahaiskeosta, joka edelleen kukoisti Koivurannan kanalan seinustalla.

-Sinä et ymmärrä elämän vakavaa puolta, Grace ilmoitti ylhäisesti.

-Ehkä sinä haluat selittää sitä minulle? Axel ehdotti toiveikkaasti. -Vaikkapa rouva Keirin kahvilassa viimeisen tunnin jälkeen?

Ettäkö hän haaskaisi aikaa kahvilassa, kun tahtoi tuskin jaksaa odottaa siihen, että pääsisi kuulemaan äidin uutisia!

-Minä menen suoraan kotiin, Grace ilmoitti.

-Sinä menet aina suoraan kotiin! Et ole lähtenyt minun kanssani mihinkään aikoihin. Axel työnsi alahuulensa törrölleen näyttääkseen murjottavalta pikkupojalta ja saadakseen Gracen nauramaan, ja onnistui. -Entä myöhemmin illalla?

-En minä tiedä, Grace sanoi. -Ehkä ei.

-Ehkä vai ei?

-Lopeta nyt!

-Mikä sinua vaivaa? Axel vakavoitui. -Onko kaikki hyvin?

Grace epäröi. Hän tiesi, etteivät äiti ja isä haluaisi hänen kertovan suunnitelmasta. Mutta hän oli liian jännittynyt, ja Axeliin saattoi sitä paitsi aina luottaa. Niin hän kuiskasi tämän korvaan, mitä oli tekeillä.

-Mutta katsokin, ettet hiisku tästä kenellekään, Coralle kaikkein vähiten! hän sitten ankarasti vannotti.

Axel katsoi häneen vähän samalla tavalla kuin isä edellisenä iltana.

-Olet sinä eri tyttö, poika sanoi vähän käheällä äänellä.

Grace punastui.

-Äh, hän sanoi imarreltuna. -Ehkä minä voin lähteä huomenna kahvilaan.

-Sovitaan niin! Minä pystyn kyllä tarjoamaan, vaikka säästänkin.

-Mitä varten sinä säästät?

-Hyväntekeväisyyshuutokauppaa varten tietenkin! Axel ilmoitti. -Aion panostaa kaikkein arvokkaimpaan kohteeseen.

Grace punastui aina vain enemmän. Tarkoittiko Axel — entä ellei tarkoittanut, mutta nyt luuli, että hän luuli, että tämä tarkoitti — voi hyvä tavaton!

-Minä menen katsomaan mitä Cora ja Jane ja Maisie tekevät, hän mutisi ja livahti tiehensä.

Kun Grace iltapäivällä ryntäsi sisään kotiovesta juostuaan koko matkan niin, etteivät yhtä aikaa koulusta päässeet Moira ja pojat pysyneet perässä, kotona ei ollut ketään. Mutta ovi kaupan takahuoneeseen oli auki, ja sieltä hän löysi äidin puhumasta isän kanssa. Äidillä oli yllään jakkupukunsa, jota hän käytti naisyhdistyksen kokouksissa ja muissa tärkeissä tilanteissa, ja hyvin sievä hattu, jonka Mary-täti oli lähettänyt hänelle viime syntymäpäivänä.

-Siinähän sinä olet, Gracie, hän sanoi. -Minä tulin juuri MacRobilta, ja Cora aloittaa meillä syksyllä. On aivan totta, että häntä tarvitaan kesäaikana tilan töissä, mutta syyskuussa hän tulee.

-Oh, Gracelta pääsi. -Voi — äiti! Oliko se hyvin vaikeaa? Pitikö sinun suostutella?

-Sinun äitisi jos kuka osaa suostutella, isä huomautti viattomasti, -vaikka valkea musliini ei taida enää olla muodissa.

-Me keskustelimme jonkin aikaa, äiti sanoi ympäripyöreästi, aivan kuin ei olisi kuullut. -Rouva MacRob parka. Hänellä ei ole helppoa. Minä luulen, että hän on helpottunut, kun yksi tyttäristä saa jonkin mahdollisuuden. Hän ei vain yksin uskalla pitää puoliaan miestään vastaan. Nyt on kyse enää siitä, tahtooko Cora itse.

Grace hämmentyi. Hän ei ollut suonut ajatustakaan sille asialle, tahtoisiko Cora tulla palvelukseen — vieläpä luokkatoverinsa kotiin! Hän oli täsmälleen yhtä itsekäs ja ajattelematon kuin tämän vanhemmat. Entä jos Cora loukkaantuisi, kun hän oli sekaantunut tämän elämään?

Jos Grace parka oli elänyt jännityksessä edellisen vuorokauden, hän joutui elämään vielä koko sen illan ja yön. MacRobeilla ei ollut puhelinta, joten hän ei voinut soittaa ja kysyä Coran mielipidettä. Oli odotettava seuraavaan kouluaamuun.

-Lähdetkö sinä illalla elokuviin? kysyi Gordon kävellessään Gracen kanssa kouluun.

-Kuka hullu menee pimeään elokuvasaliin ihanana kevätiltana? kysyi Grace hajamielisesti. Hän ajatteli Coraa.

-Minä tiedän montakin hyvää syytä, Gordon sanoi viattomasti.

-Osh, älä ole typerä.

-Sinä olet tietysti taas sopinut muuta!

-Entä sitten? Kai minä saan sopia mitä haluan.

-Patonin kanssako?

-Älä viitsi, Grace mutisi ja värisi muistaessaan tiedon, joka Janelta oli lipsahtanut.

Hän toivoi hartaasti, että Kyle olisi tarkoittanut kosintapuheensa vain leukailuksi, mutta pelkäsi pahoin, ettei niin ollut. Muutamanakin iltana Kyle oli koettanut suudella häntä portilla hyvästellessään, ja Gracen kieltäytyessä kylläkin nöyrästi vetäytynyt, mutta kysynyt kujeillen, oliko hän ”niitä tyttöjä, joita saa suudella vasta kihloissa” ja ilmoittanut olevansa siitä iloinen, koska ”hyvää kannattaa ehdottomasti odottaa”.

Ellei Coran asia olisi täyttänyt Gracen mieltä viime päivinä, hän olisi varmaankin uskoutunut äidille uhkaavan kosinnan suhteen ja pyytänyt neuvoja, mutta nyt hän oli vaivannut äitiä jo kylliksi. Niinpä oli varmasti vain viisainta koettaa hienotunteisesti pysyä niin kaukana Kylesta kuin suinkin. Kyllä hän joitakin tekosyitä keksisi siihen, ettei enää lähtisi ulos tämän kanssa, ja se olisi varmasti lempeämpi tapa torjua ihailija kuin antaa tilanteen mennä liian pitkälle. Grace oli kyllä lukenut tarpeeksi romaaneja tietääkseen, miten rukkasten antaminen tapahtui, mutta kyseisissä romaaneissa oli myös hyvin eläväisesti kuvattu hyljätyn kosijan tuskaa, ja hänen mielestään Kyle Paton oli hauska poika eikä hän halunnut tuottaa tälle minkäänlaista tuskaa.

-Kai sinä annat tanssikorttisi hyväntekeväisyyshuutokauppaan? Gordon hyppäsi uuteen aiheeseen, kun ei saanut vastausta ensimmäiseen kysymykseensä.

-Äiti ja isä ovat vähän epävarmoja siitä, onko se sopivaa, sanoi Grace. -Se käy paremmin isoille tytöille.

-Mitä hullua! Sinähän olet sitten jo poissa koulusta ja kaikkea.

-Mutta olisi kauhean noloa, ellei kukaan huutaisikaan, Grace sanoi rehellisessä viattomuudessa.

Gordon alkoi nauraa.

-Ei huutaisi? Sinun korttiasi? En minä tiennytkään, että sinä osaat koketeerata.

-En minä koketeeraa!

-Mitäs tuo sitten on? Kai sinä nyt käsität, millainen kilpalaulanta siitä tulee. Mutta minä olen jo varautunut.

-Varautunut mihin?

-Kisaan tietysti.

Gordonin mustat silmät vilkkuivat — hilpeyttä vai ilkikuria, siitä Grace ei ollut aivan varma.

-Kisaan! Kiitos vain, mutta minä en ole mikään laukkahevonen, josta lyödään vetoa, Grace tuhahti. Vertaus toi hänen mieleensä Niallin taannoiset vedonlyöntijärjestelyt siitä, ”kumpi räjähtäisi ensin, Axel vai Gordon”, kuten Walter oli asian ilmaissut, ja sai hänet ärsyyntymään entisestään. -Toivottavasti et nolaa itseäsi.

-Ei, sitä minä en tee, sanoi Gordon tavalla, joka sai Gracen vilkaisemaan häneen epäluuloisesti.

Samassa he olivat koulun portilla. Se etu Gordonin välillä rasittavasta seurasta oli ollut, että Grace oli hetkeksi unohtanut Coran asian. Mutta nyt hänen katseensa liukui huolestuneena koulunpihan yli. Oliko Cora jo tullut? Mitä tämä sanoisi? Entä jos hän menettäisi ystävänsä ajattelemattomuutensa vuoksi? Mutta olisivatko äiti ja isä ruvenneet tähän asiaan, jos olisivat pitäneet sitä jotenkin sopimattomana?

Äkkiä hän näki Coran istumassa yhdessä alakoululaisille tarkoitetuista keinuista kirja avoinna polvellaan. Malttamatta edes hyvästellä Gordonia Grace juoksi hänen luokseen.

-Hei, hän sanoi melkein hengästyneenä.

Cora kohotti katseensa.

-Hei, hän sanoi sävyisästi. -Osaatko sinä oikeinkirjoitusläksyn?

Oikeinkirjoitusläksyn! Grace oli vähällä hyppiä tasajalkaa. Miten Cora saattoi puhua oikeinkirjoitusläksystä tällaisella hetkellä!

Vai — eikö Cora tiennyt, että muutakin puhuttavaa olisi ollut? Eivätkö hänen vanhempansa olleet sanoneet tälle mitään? Pitäisikö Gracen pitää salaisuus vielä yhden päivän ajan? Koska he aikoisivat kertoa?

-En ole aivan varma, hän sopersi ja istuutui toiseen keinuun. -Osa sanoista oli kauhean vaikeita.

Cora tuijotti hetken kirjansa aukeamaa. Sitten hän katsoi taas Graceen, ja hänen silmänsä olivat totiset.

-Onko se totta? Että minä tulen teille töihin syksyllä?

Grace vetäisi terävästi henkeä kuin joku olisi pitänyt häntä pitkään veden alla ja hän olisi vaivoin päässyt pintaan.

-Haluathan sinä tulla? hän parahti rukoilevasti. -Ethän sinä loukkaantunut, kun minä… sekaannuin?

-Minä olisin kyllä selvinnyt, Cora mutisi.

Sillä tavalla. Hän oli loukkaantunut!

-Etkä olisi, Grace tiuskaisi yhtäkkiä täysin unohtaen kaikki syyllisyydentunteensa. -Eikä sinun olisi tarvinnut! Ei ihmisen tarvitse yrittää selviytyä kaikesta yksin! Hän voi pyytää apua! Sitä vartenhan ystävät ovat!

Yhtäkkiä Cora alkoi itkeä. Kyyneleet tipahtelivat kieliopin avoimelle aukeamalle, kun hän koetti epätoivoisesti pyyhkiä niitä villatakkinsa parsittuun hihaan.

-En minä ole koskaan… koskaan ajatellut… että joku näkisi sellaisen vaivan… minun tähteni!

-Mutta eihän siinä ollut mitään vaivaa! Grace oli niin hölmistynyt, että kesti hetken, ennen kuin hän tajusi kaivaa esiin nenäliinansa, joka oli vielä melkein puhdas. -Äiti tarvitsee apua! Hän haluaisi kirjoittaa, minä tiedän, että hän haluaisi, mutta hän ei ehdi eikä jaksa. Moira ja minä olemme päivällä koulussa ja Faith kurssillaan, ja syksyllä minä ehkä lähden pois kotoa enkä ole auttamassa sitäkään vähää, ja Faithin pitää saada keskittyä kapioiden tekemiseen. Jos sinä tulet meille, äiti rupeaa taas kirjoittamaan, ja silloin hän on onnellinen!

Cora tyrskähti kyyneltensä keskeltä.

-Tarkoitatko sinä, hän tiedusteli paksulla äänellä, -että yhtäkkiä minä olenkin se sankaritar, jonka ansiosta äitisi kirjallinen ura jatkuu?

Grace nyökkäsi hyvin totisena.

-Ehdottomasti, hän sanoi. -Ajattele, jos jätät tulematta, ja joudut koko elämäsi kantamaan tunnontuskia siitä, etteivät sadat ja tuhannet Beatrice Stewartin ihailijat saa häneltä riviäkään uusia tarinoita, ja se on sinun syytäsi!

Cora kuivasi silmänsä ja niisti nenänsä. Sitten hän katsoi Graceen ja virnisti.

-Minä olen aina kadehtinut sinua, hän tokaisi. -Ensimmäisellä luokalla minä tapasin rukoilla, että Jumala antaisi minun muuttaa teille asumaan. No, kaikkea ei voi saada. Minun pitää kuulemma mennä aina yöksi kotiin.

Grace alkoi nauraa hysteerisesti.

-Voi, miten hauskaa tästä tulee! hän huudahti.

-Mutta jos sinä lähdet kotoa…

-Eihän se ole varmaa, ja tulenhan minä aina lomille, ja sellaista. Kaikki meillä pitävät sinusta kauheasti, ja äiti puhui jo joistakin kursseista, joilla sinä voit käydä meiltä käsin — mutta et saa etukäteen hiiskua vanhemmillesi, etteivät he peruuta kaikkea!

-Sinä olet eri hoopo, sanoi Cora ystävällisesti. -Minä pesen sinun nenäliinasi ja palautan huomenna. Noin niin kuin työnäytteenä.

Sitten he alkoivat nauraa molemmat, vaikka eivät tienneet syytä. Ja kun kello soi, he liittyivät sisään tulvivien oppilaiden hyökyaaltoon tirskuen ja toisiaan tönien kuin olisivat olleet ensiluokkalaisia eivätkä suinkaan kohta kouluaan lopettamassa. Ja kun neiti MacGregor antoi heille oikeinkirjoituskokeen jälkeen kirjoitettavaksi aineen aiheesta ”Arkipäivän ihmeitä”, alkoi Cora MacRob kirjoittaa välittömästi, tarvitsematta hetkenkään mietintäaikaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti