torstai 3. joulukuuta 2015

82. Hyväntekeväisyyshuutokauppa

-Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta! kajautti pastori Torran ja löi nuijan pöytään. -Myyty kahdella kruunulla Alec MacBridelle.

Hyväntahtoinen naurunhyrinä kulki läpi seurakuntasalin. Alec MacBride oli tulipunainen joutuessaan kulkemaan keskikäytävää salin etuosaan maksaakseen huutonsa kirjurina toimivalle kanttori Shaw’lle ja saadakseen tavoittelemansa tanssikortin. Sen omistava Ada Lynsey istui penkissä tuijottaen herkeämättä kengänkärkiään, vaikka ruusut kukkivat hänen poskillaan ja hymy tahtoi väkisinkin karata hänen huulilleen.

-Minä kävisin useamminkin huutokaupoissa, jos ne olisivat näin hauskoja, ilmoitti vanha rouva Keir ja hakkasi edessään istuvaa Bettyä olkapäähän sateenvarjollaan. -Miksi meklareiksi ei muualla oteta noin hyvännäköisiä pappismiehiä?

-Äiti! sähähti Neil Keir. -Ole vaiti! Ja rouva Fleming on kohta mustelmilla.

-Minulla on paksu nahka, Betty kuiskasi vastaan. 

Hän oli ollut auttamassa myyjäispöytien ääressä ruokasalin puolella, ja Duncan oli pitänyt myymälää auki iltapäivään, kun väkeä oli runsaasti liikkeellä myös kaupungilla. Siksi he olivat tulleet huutokauppatilaisuuteen niin myöhään, että ainoat vapaat paikat olivat olleet melkein eturivissä Keirien edessä.

Hyväntekeväisyyshuutokauppa, jossa kaupungin naimattomien tyttöjen tanssikortit olisivat kaupan illan juhlaa varten, oli herättänyt suurta huomiota koko kreivikunnassa. Väkeä oli tullut paikalle kaukaa, sillä nekin, jotka syvästi tapahtumaa paheksuivat, tahtoivat ehdottomasti nähdä sen.

Sali oli tungokseen asti täynnä, ja tunnelma alkoi olla melkoisen hilpeä huolimatta siitä, että pastori Torran oli melko lyhytsanainen meklari. Epäilemättä hänestä olisi missä tahansa muussa huutokaupassa saattanut kuoriutua huomattavasti suulaampi, mutta naisyhdistyksestä oli tullut sellaisia terveisiä, että tämä niin monia mielipiteitä herättänyt tilaisuus piti viedä läpi arvokkaasti.

Juuri sen takia pastori olikin meklariksi otettu: olihan kyse sentään seurakunnan tukemisesta diakonissa-asiassa. Itse asiassa Alice MacDonald oli ollut niin hurjapäinen, että oli käynyt kysymässä tehtävään itseään kirkkoherra Morrisonia, mutta tullut käännytetyksi pappilasta rouva Morrisonin vakaan närkästyksen saattelemana.

Flemingien lapsista istuivat penkissä vain Moira ja Grace. Moirankin oli ollut alun perin tarkoitus mennä apteekille odottamaan, kun myyjäisosuus päättyisi ja huutokauppa alkaisi, sillä äiti ei ollut aivan varma, oliko tilaisuus tytölle sopiva. Mutta Moira oli kärttänyt mukaanpääsyä niin sietämättömän sinnikkäästi, että lopulta hänen oli annettu jäädä. Gracen tanssikortti taas oli pitkän harkinnan jälkeen sittenkin lisätty myytävien pinoon. Grace oli itse sitä toivonut kuultuaan, että sekä Jane että Maisie aikoivat osallistua, ja vakuuttanut, ettei kokemus olisi hänelle millään tavalla vahingoksi.

Faith oli hänkin toki paikalla, mutta Dugaldin seurassa. Kihlapari oli istumapaikkojen loppuessa asettunut taloksi jollekin ikkunalaudalle sen jälkeen, kun Dugald oli kuluttanut myyjäisissä soveliaan määrän rahaa etupäässä niihin ompelutöihin ja leivonnaisiin, joita Faith oli myyntiin valmistanut.

Pojista ei yksikään ollut salissa. Evan ja Walter olivat käyneet haaskaamassa taskurahojaan myyjäisten makeispöydässä ja sen jälkeen kadonneet ongelle tohtorilan poikien kanssa ilmoittaen, ettei mikään mahti maailmassa saisi heitä uhraamaan kesälomansa alkuhetkiä mihinkään, mikä liittyi johonkin niin turhaan kuin tanssiin. Stuart puolestaan ei ollut vielä tullut kotiin päättymässä olevalta kiertueelta, ja Archie ja Donald olivat yhä Glasgow’ssa. Jälkimmäisen pääsykoe teknilliseen korkeakouluun olisi maanantaina, ja veljekset kotiutuisivat yhdessä sen jälkeen.

Betty ei lainkaan epäillyt, etteikö Archie olisi mieluusti jäänyt kaupunkiin vaikka koko kesäksi voidakseen pysytellä niin kaukana Fannysta kuin mahdollista. Mutta poika oli suorittanut kauppakoulun, ja hänen oli tarkoitus palata kotiin ja ottaa yhä enemmän vastuuta kirjakaupasta. Itsekseen Betty mietti, olisiko ollut parempi, jos Arch olisi tahtonut vielä tänä kesänä matkustaa johonkin, Edinburghiin tai minne tahansa — mutta toisaalta, ei tämä voinut loppuelämäänsä Fannya vältelläkään.

Grace istui äidin ja Moiran välissä ja koetti estää jälkimmäistä heiluttelemasta sääriään innostuksesta. Hänellä oli yllään Fannyn ompelema uusi vihreä pukunsa, ja hän tunsi itsensä aivan tavattoman täysikasvuiseksi.

Koulu oli ohi. Se oli ohi, lopullisesti. Koskaan enää hänen ei olisi pakko mennä sinne. Syksyllä hän voisi tehdä mitä tahtoisi, ilman, että kukaan määräisi häntä! Ja todistus oli ollut mukiinmenevä ja osoittanut, että hän oli ”tehnyt parhaansa”, kuten isä sanoi, vaikka tietysti olisi ollut hauskaa tuoda päästötodistuksessa kotiin pelkkiä kiitettäviä.

Ja nyt edessä oli koko ihana kesä, ja veljet olivat tulossa pian kotiin, ja tänä iltana hän saisi tanssia — niin hän uskalsi toivoa, vaikka olisi kyllä kauhean noloa, ellei kukaan huutaisi hänen korttiaan. Äsken oli Claire Buchanan paralle käynyt niin. Kun pastori Torran oli itsekin yhä kiusaantuneempana koettanut saada tanssikortille huutajia, oli Ferris lopulta tehnyt ainokaisen tarjouksen huutamalla kortin neljännespennyllä.

Ajatella, että Claire ei kelvannut kellekään kuin neljännespennyllä, ja silloinkin kyseessä oli oma veli! Gracea puistatti, vaikka tällainen nöyryytys epäilemättä teki hyvää teräväsanaiselle Clairelle. Oli ehkä parempikin, etteivät hänen veljensä olleet mukana. Jos kukaan ei tahtoisi hänen tanssikorttiaan, ei sentään oma veli koettaisi pelastaa hänen kunniaansa neljännespennyn kolikolla.

-Rona Munro, luki pastori Torran nimen seuraavasta kortista. -Ja tarjouksia tästä!

Moira, jota ei edes alkeellisin häveliäisyys ollut estänyt nauttimasta siitä nöyryytyksestä, minkä Claire Buchanan oli joutunut kokemaan, nipisti sisartaan käsivarresta, kun parin silmänräpäyksen kuluessa ei tullut yhtään huutoa. Grace rypisti kulmiaan ja mulkaisi pikkusisartaan, mutta hänenkin korviaan alkoi kuumottaa. Vaikka sekä Claire että Rona olivat monesti ilkeitä häntä kohtaan, ei hän toki edes näille olisi suonut tällaista häpeää. Ja rouva Munro kun kuulemma oli julistanut pitkin kaupunkia, ettei Rona saisi edes osallistua!

Samassa Will MacLean tarjosi shillingin. Grace saattoi aivan nähdä, miten Ronan jo painumassa ollut pää pompahti pystyyn. Olihan shillinki jotakin muuta kuin neljännespenny! Tämä tuntui rohkaisevan muitakin, sillä Ronaa pidettiin yleisesti varsin sievänä, vaikka hänen kohdallaan sisäinen kauneus ei ollutkaan erityisen silmiinpistävää.

Grace katseli ympärilleen kaupanteon edetessä. Käytännöllisesti katsoen koko kaupunki oli paikalla. Tosin Sean-setä oli käynyt vain tekemässä muutamia ostoksia, koska hänen oletettiin näyttäytyvän paikalla, mutta kadonnut tiehensä, ennen kuin kukaan kysyisi mitään. Grace tiesi, että vaikka Eliza-täti oli palannut kotiin, tämä ei tahtonut tulla vielä ihmisjoukkojen töllisteltäväksi. Äiti oli puhunut tädin kanssa puhelimessa edellisenä iltana ja sanonut sen jälkeen, että tämä oli ”koonnut itsensä”, mutta halusi vielä olla rauhassa.

Rose-täti ja Milly olivat tulleet ”vain hauskuuden tähden”, kuten täti oli ilmoittanut äsken teenurkkauksessa. Millynkin koulu oli nyt päättynyt, ja jotenkin Gracesta tuntui, kuin Rose-täti olisi koettanut epätoivoisesti olla tämän seurassa niin paljon kuin suinkin. Mihin Milly lähtisi syksyllä? Sitä Grace ei tiennyt.

Salissa oli kuuma, vaikka ovi oli auki ulos asti. Alice-täti leyhytteli itseään mainoslehtisellä, ja oletettavasti Fergus-sedällä oli hajusuolapullo taskussaan siltä varalta, että joku pyörtyisi. Fanny ja pikkupojat eivät olleet halunneet osallistua tilaisuuteen, joten mukana oli vain Gordon, mikä aiheutti Gracessa lievää levottomuutta.

-Yksi kruunu! kuului Kyle Patonin ääni.

Grace liukui alaspäin penkissä, aivan kuin olisi tahtonut painua maan alle. Ja tavallaan hän tahtoikin. Kaikki ne, jotka tiesivät Kylen pitäneen koko kevään seuraa Grace Flemingin kanssa, vilkuilivat ihmeissään toisiinsa nuorukaisen tarjotessa Rona Munron kortista. Äiti puristi lujasti Gracen kättä, ja todennäköisesti Jane loi häneen murhaavia katseita salin toiselta laidalta.

Toissailtana, kevättutkinnon jälkeen, Kyle oli tullut käymään Koivurannassa. Grace oli Janen lipsahduksen jälkeen pysytellyt niin etäällä nuorukaisesta kuin suinkin saattoi, mutta siihen hän ei ollut osannut varautua, että Kyle tulisikin heille. Eihän hän voinut komentaa tätä häipymään heidän puutarhastaan, vaikka olisi tahtonutkin! Sisään hän ei ollut Kylea kutsunut, ja soimasi nyt itseään: ehkä koko ilta olisi muodostunut toisenlaiseksi, jos Kyle olisi istunut olohuoneessa äidin ja isän ollessa kuuloetäisyydellä.

Mutta sitä hän ei ollut osannut silloisessa hämmästyksessään ajatella, ja niin he olivat asettuneet Kylen kanssa puutarhapöydän ääreen. Grace oli kertonut tutkinnosta, ja Kyle oli kertonut valmistautumisestaan poliisiopiston pääsykokeisiin. Sitten Emma Wood oli tassutellut paikalle, ja Grace oli nostanut sen syliinsä ja selittänyt sen viimeisimmät tempaukset, ja Kyle oli kertonut, että uimarannan laituri uusittaisiin siksi kesäksi.

Kaikki oli ollut heidän välillään niin hauskaa ja mutkatonta, että Grace oli ajatellut Janen puhuneen läpiä päähänsä. Hyvä tavaton, Kyle oli vasta seitsemäntoista ja menossa opiskelemaan, tietenkään tämä ei tässä vaiheessa tekisi hänelle mitään loppuelämää koskettavia ehdotuksia!

Ja sitten Kyle oli yhtäkkiä tarttunut Emma Woodiin, nostanut sen pois Gracen sylistä ja polvistunut tytön eteen.

Grace ei välittänyt muistella tarkemmin seuraavia hetkiä. He olivat olleet täysin näkyvissä sekä keittiön ikkunaan että tohtorilaan, ja milloin tahansa Moira tai Evan tai Walter saattaisi juosta sisään portista, ja tämä tieto oli kauhistuttanut Gracea melkein vielä enemmän kuin se Kylen hyvin romanttisin sanakääntein esiin tuoma ehdotus, joka koski hyvinkin heidän loppuelämäänsä ja sen viettämistä yhdessä.

Ja Grace parka, joka oli pitkin kevättä varmuuden vuoksi pyöritellyt mielessään sopivan lempeitä torjunnan muotoja, oli töksäyttänyt:

-Voi hyvä tavaton, toivottavasti sinä et kuvitellut, että minä edes harkitsisin myöntyväni!

-Mitä? Kyle oli näyttänyt järkyttyneeltä.

Grace oli purrut huultaan. Hän ei voinut paljastaa, että Jane oli mennyt lipsauttamaan etukäteen veljensä suunnitelman, mutta tiesi kuulostaneensa tavattoman tökeröltä.

-Me olemme aivan liian nuoria, hän oli sopertanut.

-Tietysti me menemme naimisiin vasta sitten, kun minä olen valmis, Kyle oli sanonut moittivasti. -Minä vain tahtoisin, että..

-Mutta ei se käy sittenkään, Grace oli kiiruhtanut sanomaan. -Minä… en tahdo. Älä ole vihainen.

Häntä oli myöhemmin harmittanut tuo loppukaneetti, sillä se oli kuulostanut jotenkin tavattoman lapselliselta. Mutta hän oli vain niin pelästynyt ja nolo, että tahtoi tilanteesta äkkiä pois.

-Senkö tähden, että juuri minä kysyn? Kyle oli tiedustellut pettyneenä.

-Minulle on aivan sama, vaikka kuningas kysyisi! En minä aio mennä vielä aikoihin kihloihin kenenkään kanssa. Nouse ylös nyt.

Kyle oli noussut kalpeana, hyvästellyt lyhyesti ja mennyt. Ja Grace, joka oli vasta nyt muistanut kaikki hienotunteiset tavat rukkasten antamiseen, oli jäänyt pihalle aivan surkeana. Hän olisi kai kiivennyt koivuun suremaan ja häpeämään — mitä osaa tapauksesta hän suri ja mitä häpesi, hän ei oikein tiennyt itsekään — mutta äiti sattui tulemaan juuri ulos ja löysi hänet kyyneleet silmissä puutarhapöydän luota.

Ja niin hän oli kertonut kaiken äidille. Äiti oli ollut tavattoman herttainen, vaikka Grace ei voinut olla huomaamatta, että tämä näytti sekä järkyttyneeltä että hiukan huvittuneelta. He olivat keskustelleet pitkään kihloihin menon merkityksestä ja loppuiäksi sitoutumisesta ja siitä, miten Kyle kyllä pian toipuisi.

-Ehkä sitten, kun sinä olet vähän vanhempi ja Kyle valmistunut… äiti oli aloittanut hiukan epävarmasti, mutta Grace oli puistanut hurjasti päätään. Kyle oli oikein hauska toveri, ja se riitti.

Hän havahtui ajatuksistaan siihen, kun Rona Munron tanssikortti meni lopulta Will MacLeanille kruunulla ja viidellä shillingillä. Kyle parka! Hän ei päässyt nyt edes näpäyttämään Gracea Ronan seuralla. Grace katseli hameenhelmaan ristittyjä käsiään välttääkseen luokkatoverien katseita, mutta oli havaitsevinaan silmäkulmastaan, että isä vilkaisi äitiin. Olikohan äiti kertonut isälle, että Kyle… Toivottavasti ei! Se olisi kauhean noloa.

Vaikka toisaalta Grace ei voinut mitään sille, että hän tunsi myös pientä ylpeyttä. Kunhan tarina vain menisi Maisie Armstrongin korviin — missä se saattoi jo ollakin. Jane oli suhtautunut Graceen koko päivän niin kylmästi, että Kyle oli epäilemättä kertonut sisarelleen saamistaan tylyistä rukkasista, ja Jane aivan varmasti purkanut sydäntään Maisielle.

No, siinäpä saivat sitten moittia häntä, häntä oli sentään kosittu! Tietysti olisi ollut hienompaa, jos kosija olisi ollut joku muu kuin Armstrongin kaupan apupoika, mutta joka tapauksessa Grace oli ensimmäinen koko luokasta, jonka kanssa joku oli tahtonut mennä kihloihin.

Äiti oli tosin varoittaen sanonut, ettei asiassa ollut järin paljon ylvästelemistä, ja ettei kosinnoissa ollut kyse määrästä eikä siitä, miten aikaisin kysymys esitettiin, mutta äiti oli joskus kauhean vanhanaikainen.

-Ja seuraava myytävä kortti on… Pastori Torran alkoi selvästi lämmetä tehtävälleen, sillä hän piti teatraalisen tauon ennen kuin sanoi: -Grace Flemingin! Mitä tarjotaan?

-Oh! kuiskasi Moira ja nipisti taas Gracea, joka tönäisi pikkusiskoa kyynärpäällään. Hän tunsi vapisevansa kiireestä kantapäähän. Oliko nyt hänen nöyryytyksen hetkensä?

-Puoli kruunua!

Sali kohahti. Ei yhdenkään kortin kohdalla ollut huutamista aloitettu tällaisella summalla.

-Kuka se oli? kysyi vanha rouva Keir kovaan ääneen. -Minä en nähnyt!

-Shh, hiljaa nyt, koetti Bobby-täti tyynnytellä.

Grace tiesi oikein hyvin, että se oli ollut Axel Barclay. Yhtäkkiä häntä alkoi kaduttaa, että hän oli lähtenyt tähän leikkiin mukaan. Se oli tietysti väärin — ajatella, että hän oli pelkällä olemassaolollaan jo koonnut puoli kruunua diakonissan palkkakassaan — mutta tuntui niin hirveän nololta ajatella…

-Yksi kruunu!

Se oli Gordon. Gracen poskia alkoi polttaa.

-Puolitoista!

-Kolme kruunua!

-Punta!

Pastori Torran ei ehtinyt edes esittää tilannetiedotusta huudetuista summista, niin nopeasti niitä sateli. Axel ja Gordon olivat kuin nyrkkeilijät, jotka iskivät toisiaan minkä ehtivät. Yhtäkkiä Grace oli sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, ettei Kyle enää sekaantunut tähän hulluun kisaan. Vaikka toisaalta hän ei voinut olla toivomatta, että joku sekaantuisi ja vaientaisi nuo typerät pojat.

-Viisi puntaa! huusi Gordon.

-Tohtorin poika taitaa olla tosissaan! ilmoitti rouva Keir, mutta kukaan ei enää edes hyssytellyt häntä. Sali kohisi, sillä nyt puhuttiin rahasummista, jollaisia ei nuorilla pojilla olisi kuvitellut olevan.

-Viisi puntaa ja kaksi shillinkiä! huusi Axel.

-Eikö pastori Torran voi jo lyödä nuijalla? Grace kuiskasi äidille ja puristi tätä käsivarresta. Äiti katsoi isään ja näytti pelästyneeltä, ja isä rypisti kulmiaan ja kumartui Moiran editse kuiskaamaan, että veisi Gracen täältä pois.

Mutta samassa Gordon MacDonald nousi seisomaan, niin että kaikki varmasti kuulisivat hämmentyneestä kohinasta huolimatta, ja antoi armoniskun:

-Kymmenen puntaa.

-Gordon! tohtori puuskahti ja tarttui poikansa puseronhelmaan kiskaistakseen tämän istumaan. -Oletko sinä hullu?

Kohina salissa vaimeni. Oli äkkiä niin hiljaista, että Gracesta tuntui, kuin hänen oman sydämensä pauke olisi sattunut korviin. Päät kääntyivät, yhä useammat katsoivat Axel Barclayta odottaen, mitä tämä sanoisi.

Mutta Axel parka, jolla ei ollut sellaisia kuukausirahoja kuin tohtorilan Gordonilla, painoi päänsä.

Pastori Torran tuntui vasta havahtuvan omaan tehtäväänsä.

-Kymmenen puntaa tarjottu, hän sanoi ja rykäisi selvittääkseen kurkkuaan. -Kymmenen puntaa Grace Flemingin tanssikortista. 

Salissa oli täysin hiljaista.
 
-Kymmenen puntaa ensimmäinen...

Isä ojensi kätensä Gracelle ja viittasi päällään sivukäytävälle.

-Kymmenen puntaa toinen…

-Kolmekymmentä puntaa, kuului ovelta.

Kohahdus kulki taas yleisön läpi kuin hyökyaalto. Grace, joka oli ollut nousemassa livahtaakseen isän turvissa pois paikalta ja kaiken tämän kauhean, kiusallisen huomion keskeltä, putosi takaisin istumaan. Moira puolestaan päästi pienen kirkaisun, ja äiti olisi hypähtänyt pystyyn, ellei isä olisi irrottanut otettaan Gracen kädestä ja painanut äitiä olkapäästä.

-Pysy paikallasi! isä kuiskasi. -Poika tuntuu osaavan näyttävät sisääntulot ilman meitäkin.

Pastori Torran oli unohtunut istumaan suu auki, sitten hän nielaisi kuuluvasti. Ja hänen leukaperänsä olivat yhtäkkiä samalla tavalla kireät kuin Sean-sedällä silloin, kun tämä koetti epätoivoisesti olla nauramatta koululaisten kepposille.

-Kolmekymmentä puntaa tarjottu Grace Flemingin tanssikortista, hän sen sijaan toisti tuon järjettömän summan. -Kolmekymmentä puntaa ensimmäinen…

Hän vilkaisi Gordoniin, joka oli istuutunut uudelleen ja tuijotti lattiaan suu tiukkana viivana.

-Kolmekymmentä puntaa toinen…

-Minä olen totisesti iloinen, etten kuollut eilen ja menettänyt tätä näytelmää! ilmoitti rouva Keir kuuluvalla äänellä ja mäjäytti Bettyä taas sateenvarjolla olkaan.

-Äiti! tiuskaisi Neil Keir.

-Kolmekymmentä puntaa kolmas kerta. Myyty Stuart Flemingille.

-Kiitos, sanoi Stuart, joka oli laskemisen aikana kävellyt levollisesti keskikäytävää pitkin ja saapunut kanttori Shaw’n pöydän luo. Koko kaupungin katsellessa hän veti esiin lompakkonsa ja latoi setelit pöydälle, odotti kuittia ja sujautti sen lompakkoonsa. Sitten hän ojensi kätensä ja otti vastaan pastori Torranilta Gracen tanssikortin. -Ei voi koskaan tietää, milloin diakonissaa tarvitsee.

Naurunpurskahdukset kiisivät riviltä toiselle, mutta Stuartin ilme oli täysin totinen, vain hänen harmaat silmänsä vilkkuivat. Sitten hän pujotteli perheensä luo, suuteli nopeasti äitiä poskelle ja kuiskasi:

-Tahdotko sinä kotiin, Gracie?

Grace sai vain nyökätyksi. Stuart ojensi kätensä ja veti hänet pystyyn äidin pidättäessä Moiraa, joka olisi hänkin tahtonut lähteä Stuartin mukaan.

He kiiruhtivat salin seinänviertä pitkin ulko-ovelle. Grace ei tohtinut vilkaista sivuilleen, vaan tuijotti ovea kuin autiomaassa kulkija keidasta, jonne pääsy takaisi eloonjäännin. Hän tunsi, miten hänen hamettaan nyittiin ja hänelle kuiskailtiin, kun he ohittivat tuttuja, mutta Stuart työnsi häntä edellään päättäväisesti ja antamatta hänen pysähtyä hetkeksikään.

Kymmenen puntaa! Kolmekymmentä puntaa! Oliko Gordon aivan hullu? Ja oliko Stuartilla todella tuollaisia rahasummia? Hänelle oli käynyt kuten Clairelle — oma veli oli pelastanut hänet — mutta siinä missä Ferris oli malttanut uhrata vain neljännespennyn sisarensa puolesta, josta kukaan ei ollut kiinnostunut, Stuart oli kuluttanut kolmekymmentä puntaa pelastaakseen sisarensa liiallisesta suosiosta!

Eteisessä Stuart käski Gracen mennä edeltä ja tungeksi naulakoita kansoittavien ihmisten lomasta. Hän katosi hetkeksi, ja tänä hulluna iltapäivänä Grace tunsi jo melkein alkavaa pakokauhua kiiruhtaessaan alas portaita, ennen kuin kukaan pysäyttäisi hänet, sillä rappusillakin oli ihmisiä.

Samassa Stuart oli taas siinä, toisessa kädessä naulakon alta hakemansa matkalaukku ja hattu ja käsivarrellaan takki, kuten kauan sitten palatessaan Edinburghista. Mutta tämä Stuart oli toisenlainen kuin silloin. Tämä oli hilpeä mutta tyyni, jollakin tavalla hyvin varma itsestään.

Ja sittenkin tässä Prinssissä oli samaa kuin siinä entisessä, ajatteli Grace onnellisena, kun isoveli kietoi vapaan käsivartensa hänen harteilleen ja sanoi:

-Eiköhän meidän ole nyt parasta mennä kotiin, Prinsessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti