perjantai 4. joulukuuta 2015

83. Iltapäivällä sataa

Sade oli alkanut sillä hetkellä, kun Grace ja Stuart olivat päässeet kotiin. Mutta toisin kuin useimmiten, se tuli pysty- eikä vaakasuoraan, ja ilma oli kohtuullisen lämmin. Niinpä he olivat asettuneet verannan korituoleihin ja nauttivat siitä, että olivat aivan kuin turvallisessa luolassa ryöppyävän sateen suojaamina.

Grace oli laittanut teetä ja Stuart tehnyt muutaman voileivän, ja he olivat syöneet ja juoneet verannalla. Ketään muuta perheestä ei ollut vielä tullut kotiin, joten huutokauppa ja myyjäiset jatkuivat vielä.

Stuart oli kertonut, että oli hypännyt junaan edellisiltana heti viimeisen konsertin jälkeen, odottamatta edes seuraavan aamun lehdissä julkaistavia arvosteluita, vain päästäkseen pian kotiin. Hän oli toki tiennyt huutokaupasta — Gracesta oli niin hauskaa, miten Stuart nyt tiesi kaikesta kaiken, koska hänen kanssaan oli koko pitkän talven ajan oltu kirjeenvaihdossa, toisin kuin hänen kadottuaan Amerikassa — ja tullut asemalta suoraan seurakuntasalille.

-Seisoin siinä ovensuussa hyvän aikaa, Stuart kertoi ja keinutteli viimeistä teetilkkaa kupissaan. -Ihmiset olivat niin tohkeissaan tapahtumasta, etteivät juuri kiinnittäneet minuun huomiota. Ajattelin, että odotan kunnes huutokauppa loppuu ja yllätän teidät, kun lähdette pois. Joskus on hauska vain olla sivussa ja katsella muita.

-Niin on, Grace sanoi ja nyökytti innokkaasti. Ajatella, että yleensä kaiken keskipisteenä olevasta Prinssistäkin tuntui joskus tuolta!

-No, jatkoi Stuart ja joi kuppinsa tyhjäksi, -sitten Alec Torran nosti pinosta sinun tanssikorttisi, ja tietenkään minun mieleenikään ei tullut sekaantua asiaan. Mutta se alkoi käydä vähän hurjaksi.

Grace painoi päänsä.

-Pojat ovat typeriä, hän mutisi.

Stuart oli hiljaa niin kauan, että Grace vilkaisi häneen. Veli istui kuluneessa korituolissa paitahihasillaan, toinen pitkä sääri toisen yli heitettynä. Hän oli laskenut kuppinsa pöydälle, ristinyt kädet rinnalleen ja katseli sateeseen. Punaiset hiukset oli leikattu tyylikkäästi ja vaatteet olivat hyvän amerikkalaisen räätälin tekoa. Prinssi oli hyvin komea, lempinimensä veroinen — ja sittenkin hänessä oli jotakin kotoisaa ja turvallista.

-Kymmenen puntaa, hän sanoi puoliksi itsekseen. -Nuorella Gordonilla on melkoiset taskurahat, tai sitten hän luotti isänsä anteliaisuuteen.

-Sinusta voisi sanoa samoin, Grace huomautti. -Kolmekymmentä!

Nyt Stuart katsoi häneen tuikkivin silmin.

-Ehkä sitä muistellaan tässä kaupungissa yhtä suurena asiana kuin kunnianarvoisan isämme maksamaa summaa tanssimisesta eräässä hyväntekeväisyystilaisuudessa!

-Sinähän olit silloin Amerikassa!

-Totta, enkä voi väittää, että asiasta olisi sentään siellä puhuttu, mutta palattuani olen kyllä siitä kuullut enemmän kuin tarpeeksi. Stuart virnisti poikamaisesti. Sitten hän vakavoitui. -Minä ansaitsin kohtuullisesti talven aikana, ja olen elänyt niin säästäväisesti kuin suinkin mahdollista. Kolmekymmentä puntaa on hyvin suuri raha, mutta sanottakoon vaikka, että lyhensin sillä vähän velkaani tälle kaupungille, jolle en aina ole ollut kunniaksi.

-Stuart, kukaan ei vaadi…

-Ethän ole pahoillasi? Stuart katsoi Graceen tiukasti. -Sekaannuinko minä sittenkin? Olisit tietysti halunnut tanssimaan illalla. Mutta minä en vain voinut seistä kuulemassa, miten… Oletko pettynyt?

Grace mietti hetken. Hän oli odottanut tätä päivää ja iltaa suurella jännityksellä, mutta nyt — varsinkin toissaillan tapahtumien jälkeen ja Stuartin ilmestyttyä — tuntui hyvältä jäädä kotiin.

-Ei, hän sanoi. -En minä ole pettynyt. Näin oli parempi. Se oli kauheaa! Isä aikoi juuri saattaa minut ulos, kun sinä avasit suusi.

-Minä olen reilun pelin ystävä, Stuart sanoi puoleksi itsekseen. -Niin kauan, kuin nämä sinun sankarisi kilpailivat tasaveroisesti, tilanne lähinnä huvitti minua. On kovin imartelevaa olla noin suositun tytön veli! Mutta kun nuori Gordon heittäytyi kohtuuttomuuksiin…

-Sehän oli tietysti huutokauppa, Grace totesi puoleksi itsekseen.

-Niin oli. Mutta jos viisitoistavuotiaalla pojalla on kymmenen puntaa yhden tanssikortin ostamiseen…

Stuart vaikeni ja hieroi pitkiä, hoikkia sormiaan. Grace mietti, miten niitä mahtoi särkeä koko pitkän talven jatkuneen ja milloin missäkin vetoisassa salissa järjestetyn konserttikiertueen jälkeen.

-Minulla ei ole sinällään mitään nuorta Gordonia vastaan, Stuart sitten jatkoi vakavasti. -Mutta hänen kasvatustaan vastaan kyllä. Hänestä on kasvatettu prinssiä! Aivan kuin koko maailma olisi olemassa vain häntä varten, ja aivan kuin ainoa merkitys olisi sillä, mitä hän tahtoo ja toivoo! On käsittämätöntä, että Fanny ja pikkupojat voivat olla niin toisenlaisia.

-Niin, mutta Gordie oli kuolla pienenä, Grace pisti väliin.

-Ei se ole mikään syy pilata häntä. Pahinta on, mikäli se alkaa mennä niin pitkälle, että poika luulee voivansa ostaa kaiken haluamansa rahalla…

-Hän on minun paras ystäväni, Grace tunsi tarvetta puolustella.

-Minun puolestani hän saa vapaasti olla sitä. Mutta minä en tahdo, että sisareni on hänelle kuin jalkapallo tai karamellipussi, jonka voi ostaa omakseen sen mielipidettä kysymättä.

-Niin mutta huutokaupan tarkoitushan…

-Sinä ymmärrät oikein hyvin, mitä minä tarkoitan, Gracie. On eri asia huutaa reilusti kohtuullisilla summilla hyvään tarkoitukseen ja yleisön huviksi. Mutta tyrmätä nyt kaikkien kilpatoverien mahdollisuudet kohtuuttomalla huudolla vain siksi, että voi sen tehdä — se ei ole reilua peliä. Sen tähden minä tahdoin vähän näpäyttää häntä. Jos olisin arvannut etukäteen hänen mahtailunsa, olisin rahoittanut sitä toista huutajaa vähin äänin. Se vasta olisikin hiljentänyt Gordonin.

-Stu!

-Pidätkö sinä hänestä sitten niin paljon, että annat hänen kohdella sinua kuin omaisuuttaan? Jos niin on, olen pahoillani — monestakin syystä.

Grace painoi päänsä.

-Minä pidän hänestä kauheasti, mutta… En minä tahdo olla jalkapallo tai karamellipussi. Minä pidän… monista muistakin.

Stuartin käsi ojentui ja hoikat sormet puristivat Gracen kättä lämpimästi.

-Äiti kirjoitti sinun tukastasi, hän sanoi ja nyökkäsi Gracen kostean ilman pörröttämiä kiharoita kohti. -Jos oikein käsitin, nuori Gordon oli jollakin tavalla sekaantunut asiaan.

Grace huokasi.

-Minä tahtoisin olla hänen ystävänsä, mutta en tahtoisi olla lieassa, hän tunnusti. -Olen lopulta iloinen, että leikkasin tukkani, enkä aio sitä enää kasvattaakaan, sillä Gordon tahtoo, että olisin pitkätukkainen. Aivan kuin minulla ei voisi olla mitään omaa elämää eikä omia ajatuksia, ellei Gordon niitä hyväksy!

-Siinä tapauksessa olen harvoin käyttänyt kolmeakymmentä puntaa niin hyvin kuin tänään, Stuart sanoi vakavasti. -Minun puolestani sinä saat olla mielellään hänen ystävänsä, vaikka sitten paras sellainen, mutta ystävyyteen kuuluu kunnioitus molemmin puolin! Se toinen huutaja oli apteekin poika, eikö niin?

-Niin oli.

-Hän taitaa käyttäytyä sinua kohtaan kauniimmin.

Stuartin ääni oli kysyvä, ja jostakin syystä Grace ei tohtinut nostaa katsettaan.

-Axel on hirveän reilu, hän mutisi toivoen, että tämä olisi kyllin mitäänsanomaton vastaus.

-Hyvä niin, Stuart sanoi pehmeästi, puristi hänen kättään vielä kerran ja irrotti otteensa.

He istuivat taas vaiti vähän aikaa, kuuntelivat ja katselivat sadetta ja miettivät omiaan. Grace oli suunnattoman iloinen siitä, ettei Stuart kysynyt Axelista yhtään enempää, vaikka ei oikein tiennytkään miksi. Ja yhtäkkiä hän oli myös hiukkasen harmissaan. Ellei Gordon olisi heittäytynyt typeräksi, ehkä Axel olisi voittanut huudot ja…

-Oletko sinä suudellut monia tyttöjä? Gracelta lipsahti. Hän ei ollut aikonut kysyä sitä, hän ei ollut tajunnut edes ajatelleensa asiaa.

Stuart hätkähti vähän.

-Minäkö? Sitä minä en aio sinulle kertoa, Prinsessa, ymmärrät kai! Veljen äänessä oli kujeilua, sitten hän vakavoitui. -Voin sanoa, etten ole suudellut ketään viime kesän jälkeen. En sen jälkeen kun… viimeisen kerran suutelin Fannya.

-Miltä se tuntuu? Grace sopersi.

-Mikä niin?

-Suuteleminen.

Prinssi kääntyi ja katsoi häneen vähän hämmästyneenä.

-Grace Cathleen Fleming, hän sanoi sitten juhlallisesti, -sinä ehdit saada sen kyllä itsekin selville aikanaan. Mutta minua ilahduttaa voidessani tästä kysymyksestä päätellä, ettei nuori Gordon ole vielä saanut sitä kunniaa.

-Ei kukaan! Grace puuskahti. Yhtäkkiä hän veti jalat koukkuun tuolin reunalle ja hautasi kasvonsa hameenhelmaan, vaikka se oli aivan naurettavaa, kun hän oli jo koulunsa päättänyt nuori neito, jolla oli tyylikäs uusi puku. -Mutta…

Ja sitten hän huomasi yhtäkkiä kertovansa Kylen kosinnasta ja siitä, miten kiusallista kaikki oli ollut. Jotenkin asiasta oli sittenkin jopa helpompi kertoa Prinssille kuin oli ollut äidille.

Hänen lopetettuaan Stuart ei sanonut vähään aikaan mitään. Veli nojasi kyynärpäätään tuolin käsinojaan ja leukaa kämmeneensä ja tuijotti sadepisaroita kuin lumoutuneena. Sitten hän käänsi katseensa taas Graceen.

-Kuulehan, Gracie, hän sanoi hyvin hitaasti. -Sinä olet suloinen tyttö, enkä minä ihmettele ollenkaan, että pojat ovat tuolla tavalla sinua piirittämässä. Mutta sinä olet myös tavattoman lahjakas tyttö. Minä uskon, että ainakin jonkin vuoden sisällä sinulla on hyvät mahdollisuudet päästä taideakatemiaan, ja mitä sen jälkeen tapahtuu, on kiinni omasta ahkeruudestasi.

-Mutta en minä tiedä olenko…

-Kyllä sinä olet kyllin lahjakas, Gracie. Niin lahjakas, että minä kadehdin sinua.

-Kadehdit!

-Kadehdin. Aivan kuten äiti, sinä osaat luoda uutta, ja siihen minä en kykene. Minä voin vain toistaa sellaista, mitä muut ovat säveltäneet, mutta en osaa itse luoda musiikkia. Sinä et jäljennä toisten kuvia, vaan tuotat kokonaan oman maailmasi, kuten äiti kirjoissaan. Sitä minä kadehdin.

Grace vaikeni aivan mykistyneenä. Hän ei ollut koskaan ajatellut asiaa tuolta kantilta.

-Mutta ei se ole totta! hän sitten huudahti. -Luothan sinä uutta! Kun sinä soitat, ei se ole yhtään samanlaista kuin jos joku muu soittaa!

Stuart naurahti.

-Vai niin, hän sanoi. -Kiitos, olisin iloinen, jos niin on. Mutta vaikka ei olisikaan, minä tiedän, että muiden tekemän musiikin toistamisessa minulla on joltisiakin lahjoja. Ja minä tiedän myös, miten saattaa käydä, jos on valmis heittämään lahjansa hukkaan. Olen kiitollinen, olen ikuisesti kiitollinen siitä, että… No, tämä kuulostaa ikävältä, mutta olen kiitollinen siitä, että Chadsworthit tekivät konkurssin. Jos minä olisin saanut aina vain jatkaa hemmoteltuna ja palvottuna, ilman että kukaan vaatii minulta mitään, ilman että minun on pakko todella tehdä työtä minkään asian eteen…

Hän mietti hetken.

-Minusta oli hyvää vauhtia tulossa samanlainen kuin nuori Gordon, hän tunnusti. -Kuvittelin, että tietyt miellyttävät asiat elämässä kuuluvat minulle luonnostaan lankeavina, ja raivostuin, jos joku koetti etuihini puuttua. Jos olisin jäänyt siihen luuloon, olisin tuhlannut koko elämäni, heittänyt menemään Jumalan antaman lahjan.

Grace ei ollut koskaan aiemmin kuullut Stuartin puhuvan Jumalasta, ja tilanne tuntui hyvin juhlalliselta.

-Se, että koko maailma ympäriltäni romahti, herätti minut. Tajusin, ettei mikään ole niin varmaa, eikä koskaan pidä jäädä laakereilleen lepäämään, koska mitä tahansa saattaa tapahtua. Hartaasti toivon, että ne kaksi vuotta Amerikassa ja tämä kulunut vuosi tien päällä ovat kasvattaneet minusta vihdoinkin miehen. Olen tehnyt työtä voimieni takaa, kehittynyt soittajana, saanut nimeä, voinut tuoda kunniaa ihmisille, jotka rakastavat minua.

Grace mietti, keitä kaikkia Stuart viimeisellä lauseella tarkoitti, mutta sai olluksi hiljaa. Veli puhui niin totisena, aivan toisella tavalla kuin koskaan aiemmin, eikä hän uskaltanut keskeyttää.

-Minä toivon, Gracie, ettei maailman tarvitse romahtaa sinun ympäriltäsi, jotta sinä alat kunnioittaa lahjojasi ja tehdä työtä niiden eteen. Stuart katsoi häneen vakavin harmain silmin. Miten outoa, että Stuartin katseessa oli nykyisin niin usein vakavuutta! -Minä toivon, että sinä käytät hyväksesi kaikki ne mahdollisuudet oppia ja kehittyä, joita sinulle tarjotaan. Ellei taideala lopulta olisikaan sitä, mitä haluat, sinä löydät kyllä jotakin muuta. Mutta älä milloinkaan, älä koskaan lakkaa elämästä omaa elämääsi!

-Minä en ymmärrä, Grace sopersi.

-Minä kysyn suoraan, Gracie. Jos sinä tavalla tai toisella sitoutuisit Gordoniin, luuletko, että saisit täysin vapaasti kehittää lahjaasi?

-Onhan äitikin saanut! Tiedätkö, hän kirjoittaa taas…

-Minä en puhu nyt isästä, Gracie. Olen sanonut hänestä vuosien mittaan monia ikäviä asioita, joita kadun. Mutta silloinkin, kun emme tahtoneet sietää toisiamme laisinkaan, minä sentään arvostin hänessä sitä, miten hän kunnioittaa äitiä ja tämän työtä. Minä puhun Gordon MacDonaldista sellaisena kuin hänet nyt tunnemme. Vastaa minulle.

Gracesta tuntui äkkiä, kuin hän olisi joutunut uudestaan tutkintoon. Häntä melkein pelotti Stuartin totisuus ja tiukkuus.

-Ei hän kieltäisi minua piirtämästä, Grace sopersi.

Yhtäkkiä hän muisti, miten kauan sitten apteekilla Gordon oli julistanut ”pitävänsä hänestä huolta” ja ohittanut täysin herra Barclayn maininnan siitä, että hänellä olisi taiteilijanlahjoja.

-Mutta antaisiko hän sinun opiskella? Taideopinnot vaativat paljon työtä ja aikaa, monesti ulkomaanmatkojakin.

-En minä tiedä, mutisi Grace onnettomana.

Korituoli narahti. Stuart nousi, kyykistyi Gracen eteen ja tarttui tämän käsiin, niin ettei tyttö voinut peittää kasvojaan.

-Gracie, hän sanoi lempeästi. -Sinä pidät Gordonista, ja se on oikein, sillä ei hän ole huono eikä paha poika. Mutta lupaa minulle, ettet sitoudu häneen — etkä sen puoleen kehenkään toiseenkaan — ennen kuin olet miettinyt, mitä se merkitsee sinun lahjoillesi ja omalle tulevaisuudellesi. Siinä sinulla on oikeus olla joissakin asioissa puhtaasti itsekäs.

-Äitikin jätti opettamisen ja meni isän kanssa naimisiin!

-Prinsessa, äiti jätti leipätyön. Hän ei jättänyt kirjoittamista. Hän kirjoitti jopa silloin, kun isä oli sodassa ja hänen piti huolehtia meistä ja myymälästä. Eikä hän olisi jaksanut kirjoittaa siinä tilanteessa, ellei olisi rakastanut sitä.

-Meitä ja myymälääkö? ei Grace voinut olla tiedustelematta näsäviisaasti. Hänen oli turvallista istua siinä kädet Prinssin käsissä.

-Meitä ja isää ja kirjoittamista, Stuart korjasi hymyillen. -Käsitäthän sinä, mitä minä yritän sanoa? Älä anna kenenkään tulla sinun ja tulevaisuutesi väliin ilman vakaata harkintaa.

Grace punastui vähän. Hän ei ollut koskaan puhunut Stuartin kanssa näin vakavasti, ja se tuntui sekä juhlalliselta että pelottavalta. Tulevaisuus! Sitoutuminen!

-Entä sinä itse? hän kysyi nopeasti siirtääkseen taistelun vastapuolen kentälle. -Ja tulevaisuus! Oletko sinä kirjoittanut Fannylle?

-Kymmeniä ja kymmeniä kirjeitä, mutta hän ei ole saanut niistä ainoatakaan, Stuart sanoi ja nousi. -Hän kertoi asiasta omissa kirjeissään, jotka minä sain, sillä hän postitti ne salaa.

-Mutta kuka sitten…

-En minä epäile kuningaskunnan postilaitosta, vaan että tohtorilaan päädyttyään kaikki posti ei tavoittanut vastaanottajiaan. Stuart nykäisi niskaansa. -Aluksi ajattelin, etten toimi salaa enkä takanapäin, mutta enhän minä saattanut olla. Rupesin laittamaan Fannylle kirjelipun Faithin kirjeen mukana.

-Mutta täytyyhän Alice-tädin ja Fergus-sedän nyt suostua! Sinä olet niin menestynyt ja…

-Minä en tiedä, olenko heille koskaan muuta kuin hulttiopoika, jolla on paha tapa joutua tappeluihin.

-Ethän sinä enää tappele!

-Koetapa vakuuttaa se heille.

-Minä vaikka koetan!

-Gracie, minä en ollut tosissani. Stuart katsoi sisareensa terävästi. -Älä sekaannu tähän, minä pyydän. Minä selvitän kyllä omat asiani. Ellen pysty siihen, en ole Fannya ansainnutkaan.

Grace hymyili yhtäkkiä ja silitti hameenhelmaansa.

-Toivottavasti sinä kunnioitat hänen lahjaansa!

-Mitä sinä tarkoitat?

-Tämä on Fannyn suunnittelema ja ompelema puku.

-Tuoko se on? Stuart näytti kiinnostuneelta. -Hän kirjoitti kyllä siitä, mitä oli tekemässä. Sait aikamoista suitsutusta piirustuslahjoistasi, Prinsessa! Minä en kylläkään paljon naisten hepenistä ymmärrä, mutta eikö tuo ole aika hauskannäköinen?

Grace purskahti nauruun.

-”Aika hauskannäköinen”, hän matki. -Alice-täti oli kysynyt äidiltä, mistä mallihuoneesta tämä on ostettu, ja tutkinnossa rouva Saunders kuului sanovan rouva Coburnille, että eräillä sitä on varaa hankkia kasvaville lapsille pariisilaispukuja!

-Vai kysyi Alice-täti sellaista. Stuartin suupielessä leikki hymy, ja hän katseli sateen läpi tohtorilan suuntaan. -Naapurista ovat kai kaikki huutokaupassa? Siellä oli niin kova tungos, etten nähnyt, ketä kaikkia paikalla oli.

-Ei, pikkupojat ovat Evanin ja Walterin kanssa kalassa — tai tällä hetkellä he todennäköisesti ovat siinä rannan luolassa savuavan nuotion ääressä paistamassa saalistaan, ja tulevat kotiin läpimärkinä ja pikimustina! Fanny on kotona. Hän ei tahtonut lähteä huutokauppaan, saati että olisi antanut tanssikorttinsa myytäväksi. En minä ihmettelekään. Häntä Alice-täti ja Fergus-setä ovat koettaneet pitää lieassa, ja on aivan oikein, että hän tempoo!

Nyt Stuart alkoi nauraa.

-Voi sinua, Prinsessa, hän sanoi hellästi. -Vai on Fanny yksin kotona.

-Mene vikkelästi, ennen kuin he palaavat, Grace kehotti.

-Mutta enhän minä voi jättää sinua…

-Älä nyt ole tyhmä! Minusta on mukava olla yksin kaiken tämänpäiväisen jälkeen. Mene ja tee Fanny onnelliseksi.

-Hyvä tapa kai vaatii tervehdyskäyntiä naapurissa, kun on ollut pitkään poissa kotoa, Stuart sanoi puoleksi itsekseen.

-Juuri niin, vastasi Grace, -ja on hyvin epäkohteliasta heittää tällainen vierailija ulos, minkä kuvittelisin Fergus-sedänkin käsittävän!

Prinssi virnisti.

-Minä pidän sinusta kauheasti, Gracie, hän sanoi kuin ohimennen ja nipisti sisartaan nenänpäästä, aivan kuin tämä olisi ollut viisi- eikä viisitoistavuotias. Sitten hän meni sisään ja palasi kohta yllään isän öljykangastakki. -Jos hyvin käy, viivyn jonkin aikaa.

-Käytä kaikki aika minkä voit, Grace kehotti.

Stuart veti takin hupun päähänsä ja katosi sateeseen. Pisaroiden kohinan läpi Grace kuuli, miten heidän porttinsa sarana vingahti, ja sitten kuului kolahtavan tohtorilan portin salpa.

Hän istui vähän aikaa verannalla nauttien yksinolosta, kuten oli Stuartille sanonutkin. Oli niin hyvä hengittää raikasta sadeilmaa ja antaa ajatusten vaeltaa.

Stuart oli tuntunut olevan huolissaan hänestä ja Gordonista, ja Gracella oli tapana ottaa veljensä puheet todesta — oli ollut jo silloin, kun kovin moni ei ottanut. Nyt hän mietiskeli kaikkea sitä, mitä veli oli sanonut, eikä voinut väittää vastaan. Hän tahtoi oppia piirtämään ja maalaamaan, hän tahtoi päästä elämässä eteenpäin, hän tahtoi seikkailla sen minkä voi.

Stuart oli oikeassa. Kun hänelle oli annettu tällainen lahja, sitä ei saanut heittää hukkaan! Gordon oli hänen paras ystävänsä, mutta hänen piti silti elää omaa elämäänsä. Hän ei saanut antaa kenenkään estää häntä tekemästä ja elämästä niin kuin oikealta tuntui.

Toissailtana hän oli tuon nyt sateen liottaman puutarhapöydän ääressä torjunut Kylen hupsun kosinnan — sillä hupsuahan se oli, kyllä hän sen nyt ymmärsi. Eihän kenenkään ollut tarve puhua hänelle sillä tavalla pitkään aikaan. Mutta siltikin rukkasten antaminen oli ollut yksi askel kohti omaa elämää, ja nyt hän ottaisi toisen.

Grace nousi korituolista, kokosi astiat tarjottimelle ja vei ne keittiöön. Emma Wood hypähti venytellen olohuoneen lepotuolista ja tuli hakemaan hyväilyjä.

Yhdessä kissan kanssa Grace meni yläkertaan tyttöjen huoneeseen. Hän polvistui vuoteensa ääreen, veti esiin herra Wallacen vuosia sitten tekemän lukitun arkun ja avasi sen avaimella, jota säilytti vuoteen yläpuolella olevan hyllykön lokerossa.

Arkussa alimmaisena oli hänen edellinen päiväkirjansa, se, jonka Stuart oli aikoinaan tullut Edinburghista, ja päiväkirjan viimeisen sivun välissä oli taitettu paperi. Se oli piirros, tuo kummallinen, salaperäisen voiman inspiroima piirros, jonka Grace oli tehnyt Gordonista kauan sitten ryöväriluolalla, ja joka oli kiusannut häntä siitä pitäen.

Viime kesänä Stuart oli käskenyt hänen joko polttaa tai repiä kuvan. Grace ei silloin ollut käsittänyt, mitä veli tarkoitti, mutta nyt hän ymmärsi.

Tyttö katsoi kuvaa hetken haikeana, sitten hän tarttui paperin nurkkaan ja alkoi repiä.

Emma Wood hypähti innosta, kun ensimmäinen paperisuikale putosi lattialle, eikä Grace estänyt sitä leikkimästä. Rauhallisesti ja varmasti hän repi koko kuvan pieniksi suikaleiksi, rypisti mytyksi kädessään ne palaset, joilla Emma Wood ei leikkinyt, ja heitti mytyn takkaan, johon varmaan sytytettäisiin tuli näin kosteana iltana.

Grace tiesi, että tuo piirros oli parasta, mitä hän oli koskaan tehnyt. Hän tiesi, ettei ehkä koskaan enää kykenisi luomaan mitään samanlaista, yhtä taianomaista, yhtä salaperäistä.

Mutta hän tiesi myös, että hänen piti yrittää. Hänen piti yrittää piirtää kaikki taianomaisesti ja salaperäisesti! Ehkä hän ei kykenisi siihen, ja ehkä hän vielä katuisi sitä, että oli hävittänyt kirkkaimman todisteen lahjoistaan. Mutta ellei hän olisi tehnyt sitä, hän olisi ollut lieassa lopullisesti. Nyt hän oli vapaa.

-Tule, Emma, sanoi Grace ja nosti syliinsä kissan, joka huitoi tassulla paperisuikaletta. -Minä annan sinulle kermaa, ennen kuin äiti ja muut tulevat kotiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti