lauantai 5. joulukuuta 2015

84. Monenlaisia yllätyksiä

Heinäkuun 3. päivänä
”Stuart kysyi minulta eilen, olenko pettynyt, kun en päässyt tanssimaan. En ollut, ja vielä vähemmän sitä olen nyt, sillä meillä oli kauhean hauska ilta.

Äiti ja isä ja Moira ja Faith ja Dugald tulivat kotiin heti, kun saattoivat irrottautua myyjäis- ja huutokauppatohinoista (ilmeisesti kaupungin rouvat olivat tahtoneet käydä läpi tietyn huutokaupan kohdan yhä uudestaan ja uudestaan äidin kanssa, eikä hän ollut päässyt pakoon). Minä kerroin tietysti, mihin Stu oli mennyt, ja me olimme kaikki vähän jännittyneitä, sillä tohtorilan väki oli kuulemma poistunut seurakuntasalilta samaan aikaan kuin meikäläiset, eli he olisivat aivan kohta myös kotona.

No, neljännestuntia myöhemmin Stuart tuli takaisin. Ilmeisesti häntä ei ollut suorastaan heitetty ulos — Fergus-setä olisi varmaan tarvinnut siinä hovimestarin apua, sillä Stuart on vahva — mutta jos oikein käsitin, ei paljon puuttunutkaan. Silti hän oli iloinen ja hilpeä, ja siitä me päättelimme, että tapaaminen Fannyn kanssa oli ollut onnistunut.

Hauskuus ei suinkaan päättynyt tähän, sillä Rose-täti ja Milly tulivat illaksi meille. Alun perin oli tietysti ollut tarkoitus, että Faith ja Dugald ja äiti ja isä ja huutokaupasta riippuen minäkin olisimme menneet tanssiaisiin, mutta nyt Stuartin yllättävä kotiinpaluu antoi meille kaikille hyvän syyn jäädä kotiin. Minä ainakaan en tahtonut nähdä ketään ylimääräistä ihmistä! Satoi edelleen, mutta sisällä oli lämmintä ja kodikasta, ja me puhuimme kaikista maailman asioista, paljon tietysti tulevaisuudesta, kun sekä Milly että minä olemme lopettaneet koulun ja Stu tullut kotiin.

-Katsotaan nyt, Stuart sanoi epämääräisesti, kun hänen tulevaisuudestaan kyseltiin. -Muutamia hyviä tarjouksia on tullut, mutta teen päätöksen, kunhan saan tietyt asiat järjestykseen.

Minä ja Faye katsoimme toisiimme, sillä me kyllä arvaamme, mitä nämä ’tietyt asiat’ ovat. Voi, kunpa voisin ravistella Alice-tätiä ja Fergus-setää ja saada heidät järkiinsä!”

Heinäkuun 5. päivänä
”Arch ja Don tulivat tänään kotiin. ’Koko lauma on taas koossa’, kuten äiti sanoi kyyneleitään pyyhkien.

Donald ei tietysti osannut sanoa vielä mitään siitä, miten oli selviytynyt pääsykokeestaan. Mutta kuka sitten teknilliseen korkeakouluun pääsee, ellei hän! Hän meni heti korjaamaan isän moottoripyörää ja sanoi aikovansa hankkia syksyllä autonajoluvan.

Archien ja Stuartin kohtaamista me kaikki vähän jännitimme, todennäköisesti pojat itsekin. Mutta he käyttäytyivät oikein sivistyneesti, ja illallisen jälkeen he jopa lähtivät yhdessä kävelemään, vaikka epäilen, että Stuart joutui sen tähden peruuttamaan sopimansa salaisen tapaamisen Fannyn kanssa. (Tosin en tiedä, olisiko se muutenkaan onnistunut, sillä ilmeisesti Fannyn kaikki menemiset ja tulemiset ovat nykyään tarkan valvonnan alla.)

-Veri on vettä sakeampaa, isä sanoi, ja hänkin näytti iloiselta.

-Pojista kasvaa miehiä, vastasi äiti.

Archie tuli kai nyt kotiin jäädäkseen. Hän ei työskentele enää kaupassa vain loma-aikana, vaan vakituisesti. Isä on kysellyt häneltä kaikenlaista siitä, miten kauppakoulussa on mikin asia opetettu tekemään, sillä isähän ei ole koskaan käynyt muuta kuin kansakoulun. Kuulin hänen sanovan Archielle, että jos tämä tahtoo tehdä joitakin uudistusehdotuksia, isä kyllä kuuntelee häntä. Minua pelottaisi ajatella, että kokonainen myymälä olisi siirtymässä minun vastuulleni! Mutta minähän en ymmärräkään mitään numeroista.”

Heinäkuun 10. päivänä
”En ole juuri nähnyt Gordonia kuluneen viikon aikana, ja kun Kylekaan ei sattuneesta syystä enää käy meillä, olen ehtinyt tavata Axelia. Tosin ei hänkään enää kulje yhtä vapaasti kuin aiempina kesinä. Hän on juoksupoikana apteekilla ja välillä myös hotellilla, eikä voi tavata minua kuin iltaisin ja tietysti näin sunnuntaina.

Me olimme tänään uimarannalla ja sitten menimme Bobby-tädin kahvilaan jäätelölle. En hiiskunut mitään huutokaupasta, koska ajattelin, että se saattoi olla Axelille kiusallista (vaikka minkäs hän sille voi, ettei hänellä ole niin isoja taskurahoja kuin Gordonilla), vaan puhuimme kesäsuunnitelmistamme ja vähän syksystäkin.

Axel aikoo jatkaa lukiossa St. Andrewsissa. Tuntuu, kuin Barclayt olisivat vasta juuri muuttaneet kaupunkiin, ja nyt Axel jo lähtee! Kysyin, eikö häntä yhtään pelota lähteä kouluun uudelle paikkakunnalle, mutta hän sanoi, ettei siinä ole mitään pelkäämistä.

Minua kyllä vähän pelottaa. Äiti ja isä puhuivat jossakin vaiheessa, että voisin lähteä syksyllä joko isoäidin tai jommankumman tädin luo Edinburghiin tai sitten Jamie-enon luo Glasgow’hun, ja sekin tuntuu kyllin jännittävältä, vaikka Glasgow’ssa olisi toivottavasti seuranani myös Don. On tietysti ollut puhe myös siitä, että loppukuusta kokeilisin osallistua taideakatemian pääsykokeeseen, vaikka sitten vain ’oppiakseni miten siellä ollaan’, kuten isä sanoo, sillä emme kukaan usko, että pääsisin tuosta vain läpi.

-Tietysti sinä pääset läpi! Axel sanoi. -Sinä olet taitavampi kuin kukaan toinen.

-Höpsis, minä vastasin. -Minä pidän piirtämisestä, mutta en ymmärrä mitään kuvanveistosta enkä öljyväreistä, ja taidehistoriaa osaan vain sen verran, mitä olen kirjoista lukenut.

-No, sanoi Axel, -jos sinä jo osaisit kaiken, miksi ylipäätään menisit kouluun?

Noinhan Anne-tätikin joskus sanoi, joten ehkä se on totta. Minun täytynee alkaa valmistautua pääsykoetta varten. Onhan siinä se hyvä puoli, että näen Edinburghissa isoäidin ja Mary-tädin ja Chrissy-tädin ja serkut.”

Heinäkuun 14. päivänä
”Olen aivan mykistynyt. On tapahtunut jotakin sellaista, jota luulin sattuvan vain romaaneissa, sellaisissa kuin Pikku naisia. Mutta että sellaista voisi tapahtua minulle!

Muutaman kerran viime päivinä olen ottanut äidin kanssa puheeksi sen, että minun pitäisi pian ilmoittautua taideakatemian pääsykokeeseen ja alkaa valmistautua siihen. Se on erilainen pääsykoe kuin muissa kouluissa, sillä siellä ei kirjoiteta vastauksia kysymyksiin, vaan opettajat antavat jokin piirustus- tai muovailutehtävän, joka on suoritettava tietyssä ajassa. Se on siis paljon vaikeampaa kuin pelkkä kirjojen lukeminen etukäteen, koska kukaan ei voi tietää, millaisen tehtävän saa.

Äiti on kuitenkin ollut kumman vastahakoinen. Olen ajatellut, että ehkä hänen mielestään minun pitäisi sittenkin yrittää sisään vasta ensi vuonna, etten pettyisi.

Eilen hän sitten yhtäkkiä kutsui minua, kun olin kanakopilla munia keräämässä. En ymmärtänyt, mikä asia oli niin kiireellinen, sillä juuri äskenhän hänellä ei ollut mitään puhuttavaa, kun olin lähtenyt vasun kanssa ulos.

Kun palasin sisään, äiti käski minut olohuoneeseen, jossa isä jo oli. Emme tahdo millään tottua siihen, että nykyään isä voi toisinaan olla keskellä päivää muuallakin kuin kaupassa, kun Archie hoitaa myymälän ja tänään Donald oli lähtenyt kameran kanssa liikkeelle. Lapsellisesti mietin jo, olenko tehnyt jotakin väärää, josta joudun isän nuhdeltavaksi. Mutta isä istui sohvassa nojaten kyynärpäitä polviinsa ja näytti iloiselta.

-Istuhan, Gracie, hän sanoi. -Rose-tätisi soitti juuri.

En vieläkään käsittänyt, miksi ihmeessä minut oli kutsuttu sisään kuulemaan, että Rose-täti oli soittanut, sillä hänhän soittaa melkein joka päivä.

-Me puhuimme tästä ensimmäisen kerran silloin, kun Rose ja Milly olivat täällä huutokauppailtana, äiti sanoi. -Mutta en ole hiiskahtanut sinulle, koska niin moni asia on ollut epävarma. Nyt sain kuitenkin luvan kysyä, haluatko.

-Haluanko minä mitä? kysyin aivan hämmentyneenä. Mistä lähtien äiti ja isä olivat puhuneet noin sekavia!

Vihdoinkin äiti selitti juurta jaksaen. Ja sepä vasta oli selitys!

Rose-täti ja Charlie-setä ovat talven aikana miettineet, miten he palkitsisivat Millyn ahkeruuden ja menestyksen, kun tämän koulu loppuisi. Pitkän suunnittelun jälkeen he ovat nyt saaneet sijaisuudet järjestettyä ja päättäneet lähteä Millyn kanssa Eurooppaan talveksi ’sivistymään’, kuten Charlie-setä oli sanonut.

Ja nyt he haluavat minut mukaansa!

-Te menisitte ensiksi Belgiaan, isä selitti. -Vaikka Punainen Risti ei ole onnistunut löytämään Millyn sukulaisia, Rose ja Charlie haluavat tämän näkevän niitä maisemia, joissa on syntynyt. Ja kuka tietää, ehkä joku paikallinen… Mutta siihen me emme saa liikaa luottaa.

-Joka tapauksessa Rose sanoi, että on aina haaveillut pääsevänsä etelään talveksi, äiti jatkoi. -Te jatkatte Belgiasta Nizzaan, jossa viettäisitte jonkin aikaa, ennen kuin siirrytte Italiaan. Rose ja Charlie ovat sitä mieltä, että se, mitä voit nähdä Roomassa ja Firenzessä, valmistaa sinua taideakatemiaa varten paremminkin kuin mitkään harjoitustyöt tai taidekirjat.

-Kotiinpäin te lähdette keväämmällä, mutta Alppien yli ja Saksan kautta, sanoi isä. -Ruth ja Felix pitävät teitä mielellään vierainaan niin kauan kuin viihdytte.

Kun he lopettivat, minä istuin aivan hiljaa. Tunsin silmieni laajenevan niin, että pelkäsin niiden lopulta putoavan päästä.

-No, äiti sanoi, -haluatko sinä lähteä? Se tietysti tarkoittaa sitä, että et hae akatemiaan tänä kesänä, vaan vasta vuoden kuluttua.

Haluanko minä lähteä! Haluanko minä lähteä Millyn ja Rose-tädin ja Charlie-sedän kanssa Belgiaan ja Ranskaan ja Italiaan ja Alpeille ja Ruthin ja Felixin luo ja…

-Oikein oikeastiko? minä sopersin.

Äiti ja isä nauroivat.

-Oikein oikeasti, isä sanoi.

-Mutta sehän on aivan hirveän kallista!

-Gracie, äiti sanoi lempeästi, ja minä muistin, ettei minun saa sekaantua sellaisiin asioihin. Mutta ilmeisesti äitikin samassa muisti, etten ole enää pikkutyttö, sillä hän jatkoi: -Isoäiti ja isoisä maksavat osan sinun matkastasi. Hekin ovat sitä mieltä, että se tekee sinulle hyvää.

-Ja minulla on säästöjä, huomautin, sillä polkupyörähaaveeni on yhä toteutumatta. -Miten kauan me olisimme poissa?.

-Te lähtisitte syyskuussa, äiti sanoi. -Ja palaisitte joskus keväällä. Charlie sanoo, ettei tahdo tehdä tarkkoja aikatauluja, vaan kerrankin katsoa aikaa auringosta eikä kellosta. Sijaislääkäri on Ballachulishissa kesäkuun loppuun, jos tarvitaan.

Koko talvi poissa kotoa! Tietysti minä olisin koko talven poissa kotoa joka tapauksessa, jos lähden kouluun tai vaikka vain sukulaisiinkin, mutta tämä on toista. Matkustaa puolen Euroopan halki, nähdä ne paikat, joissa isä oli sota-aikaan, ja kaikki Italian taideaarteet, ja ennen kaikkea Felix ja Ruth ja lapset!

-Jos sinä haluat lähteä, meidän pitää laittaa pikaisesti vireille passi ja muut paperiasiat, isä huomautti.

Edinburghista tai Glasgow’sta tulisin kotiin lomilla, ainakin jouluksi ja pääsiäiseksi. Viettää joulu jossakin etelässä! Tuntuisiko se miltään? Ja Cora olisi täällä koko talven ilman, että näkisin häntä. Ja Gordon olisi täällä, enkä näkisi häntä. Ja Axel voisi yhtä hyvin olla kuussa kuin St Andrewsissa. Ja mitä Maisie sanoo? Maisie halkeaa!

Mutta mitä Stuart sanoikaan tuloiltanaan verannalla? ’Sinulla on oikeus olla joissakin asioissa puhtaasti itsekäs. Älä anna kenenkään tulla sinun ja tulevaisuutesi väliin ilman vakaata harkintaa.’

Miten minä olen surrut ja murehtinut sitä, että tiedän niin vähän ja osaan niin vähän — ja nyt isoäiti ja isoisä ja Rose-täti ja Charlie-setä ja äiti ja isä ojentavat minulle hopeatarjottimella kaikki maailman mahdollisuudet!

Minä tulen ikävöimään kaikkia ihmisiä aivan hirvittävästi, mutta minä en saa heittää hukkaan lahjojani ja mahdollisuuksiani!

-Kyllä minä lähden, sopersin.

Tämän jälkeen elämä onkin sitten ollut yhtä edestakaisin säntäilyä ja puhelimessa roikkumista. Milly ja minä varasimme linjan niin pitkäksi aikaa, että Archie kysyi, riittäisikö meillä enää mitään puhuttavaa koko talveksi Euroopassa. Ja sitten tietysti isä on ruvennut hoitamaan matkustusasiakirjojani ja äiti murehtimaan puvuistani.

-Mikä vahinko, ettei Fannylla ole ompelukonetta, sanoi Faith. -Hän tekisi sinulle aivan ihastuttavan matkapuvuston, mutta käsin ja vanhemmiltaan salaa hän ei kyllä ehdi.

Faith ja muut ovat tietysti hirveän kateellisia minulle ja hirveän iloisia puolestani. Archie ja Stuart, jotka ovat asuneet ulkomailla, eivät pidä matkaani niinkään ihmeellisenä. Mutta minusta tuntuu, että minulla pitäisi olla yksi matkalaukku matkatavaroilleni ja toinen tyhjä tuliaisille, sillä tunnen hirvittävää syyllisyyttä päästessäni tällaiselle matkalle, ja haluaisin lahjoa kaikki siitä hyvästä.

Tosin syyllisyyteni hellitti hieman, kun Moira kiersi yhtäkkiä kätensä kaulaani ja sanoi:

-Minäkin tahtoisin Berliiniin ja joka paikkaan. Mutta sinä olet niin kauhean kiltti kaikille, että sinulle se paremmin sopii.

Tietystikään minä en ole yhtään kiltti, mutta tuntui se silti hyvältä.”

Heinäkuun 17. päivänä
”En ymmärrä, mitä kautta tieto matkastani on levinnyt. Epäilen vahvasti Moiraa, jonka kieli pitää kuin seula. Mutta tänään jumalanpalveluksen jälkeen minut suorastaan piiritettiin kirkkopihassa ja minua vaadittiin kertomaan ’kaikki’.

-Ei siinä ole niin paljon kertomista, sanoin vähän arastellen, vaikka toisaalta helpottuneena. Huutokaupan ja Kylen kosinnan jälkeen sen paremmin Maisie kuin Janekaan eivät ole tahtoneet olla kanssani missään tekemisissä, jälkimmäinen jopa kerran vaihtoi mielenosoituksellisesti toiselle puolen katua, kun tulin vastaan. Niin että siinä mielessä oli tietysti mukavaa, kun minua puhuteltiin. -Menen tätini perheen kanssa Eurooppaan talveksi.

-Eurooppaan talveksi! huokaisi Beth Cairn. -Niin kuin filmitähdet!

-Olemme mekin käyneet Calais’ssa toissa kesänä, huomautti Maisie.

-Minne Euroopassa? Berliiniinkö? kysyi Jane.

Toivoin, ettei hän olisi kysynyt sitä. Tuntuu niin kiusalliselta selittää, aivan kuin kehuskelisin! Mutta enhän voinut valehdella, ja niin kerroin matkasuunnitelman.

Ensin kaikki tytöt aivan mykistyivät, sitten he alkoivat puhua yhteen ääneen. Jopa Maisie tuntui olevan rehellisesti innoissaan, kun kuuli minun pääsevän Nizzaan. Sain lukuisia neuvoja elokuvatähtien nimikirjoituksiin ja uusimpiin muotiluomuksiin liittyen. Minä myötäilin ja mutisin jotakin, sillä en oikein usko, että Rose-tädin ja Charlie-sedän matkakassa saati omat taskurahani taipuvat minkään sortin luomuksiin.

Olin oikein helpottunut, kun tällä kerralla Axel kiskoi minut tästä innostuksen pyörteestä viedäkseen minut kävelemään sillä aikaa, kun muu perhe meni Anne-tädin ja Adam-sedän kutsumana apteekin yläkertaan teelle.

Axelkin oli kuullut matkastani, ja hänkin oli innoissaan, mutta ei niin päällekäyvästi kuin tytöt. Sillä samalla hän oli hiukan haikea.

-Sinä tulet sitten takaisin vasta keväällä? Et jouluksi etkä pääsiäiseksi?

-Niin kai, minä sopersin. -Mutta olethan sinäkin poissa!

-On se silti pitkä aika, Axel sanoi.

Hän alkoi sitten puhua muusta, mutta jotakin surumielistä meidän kävelyssämme oli, aivan kuin syksy olisi tullut keskelle kesää.”

Heinäkuun 20. päivänä
”Stuart on kuluneina viikkoina koettanut tavata Fannya niin usein kuin mahdollista. Mutta valitettavasti se ei ole kovin mahdollista. Alice-täti ja Fergus-setä tekevät kaikkensa estääkseen Fannya lähtemästä Stuartin kanssa ulos, ja ellei Fanny olisi erityisen hyvää pataa sisäkön kanssa, joka toisinaan auttaa häntä livahtamaan, hän tapaisi Prinssiä tuskin koskaan.

Tiedän, että Stuart on useamman kerran mennyt reilusti tohtorilan pääovelle ja kysynyt Fergus-setää. En tiedä, onko hän tavannut tätä, ja jos on, mitä setä on sanonut, mutta ainakaan asia ei ole edistynyt mihinkään suuntaan.

Alice-täti on taas muuttunut happamaksi äitiä kohtaan. Kuulin, kun hän kysyi äidiltä aidan yli, kuinka kauan Stuart aikoo olla ’kotona elätettävänä’. Äiti vastasi rauhallisesti, että meillä lapset ovat aina tervetulleita kotiin.

Minä olisin kyllä huutanut Alice-tädille vastoin kasvoja, että Stuart pakotti isän ottamaan rahaa siitä, että hän asuu täällä muutaman viikon, ja että hän harjoittelee soittoa melkein koko hereilläoloaikansa, ja että hän saa tämän tuosta puheluja ja kirjeitä, joissa tehdään esiintymistarjouksia.

Mutta vielä ei Stuart ole päättänyt, mitä tekee syksyllä, koska se ’riippuu asianhaaroista’. Yksi asianhaara, ja varsin kiemurainen sellainen, on ilmeisesti Fergus-setä. Mutta häneenkin Stu suhtautuu jääräpäisen kärsivällisesti.

-Fanny tulee kerran vielä täysi-ikäiseksi, kuulin hänen sanovan äidille. -Ja silloin ne eivät voi hänelle mitään!

Tiedän, että isä kosiskeli äitiä monta vuotta, ennen kuin äiti suostui. Mutta silti tuntuu kauhealta ajatella, että Stuartinkin pitäisi odottaa monta vuotta, ja että Fanny täysi-ikäisenä sittenkin joutuisi toimimaan vasten vanhempiensa tahtoa! Sillä isästä kaikki ovat sentään aina pitäneet, lopulta äitikin.”

Heinäkuun 22. päivänä
”Eliza-täti oli tänään meillä käymässä. Näin äkkiseltään ei kukaan voisi huomata, että hänellä on ollut mitään huolia, sillä hän oli yhtä sieväksi laitettu ja puhelias kuin ennenkin. Mutta jokin hänessä oli muuttunut, aivan kuin jotakin sellaista olisi mennyt rikki, jota ei voi korjata.

Hänkin oli tietysti äärettömän kiinnostunut tulevasta matkasta ja matkapuvustostani ja kaikesta sellaisesta. Äiti aikoo varata ajan neiti Coburnilta, joka ompelee koko kaupungille. Tarkoitus on teettää minulle muutama sievä kesäleninki, siisti kävelypuku, pari paitaa ja uusi iltapuku, sillä viimekesäinen vihreäni ei enää oikein mahdu. Ja Chrissy-täti on jo lähettänyt Edinburghista kaksi paria hansikkaita ja Mary-täti kesähatun. Tukevat kävelykengät ja kesäkengät ja sukkia ja sellaista saan tietysti täältäkin.

Mutta Eliza-täti aivan kauhistui kuullessaan neiti Coburnista ja ilmoitti, ettei se missään tapauksessa käy, sillä tämän tekemät puvut ovat niin ’maalaisia’. (Eliza-täti teettää aina pukunsa luotto-ompelijalla Glasgow’ssa, niin että hän vain soittaa kertoakseen mitä tahtoo ja saa puvun ja laskun postissa. Kuulin äidin joskus valittavan Jennie-tädille, miten väärin on, etteivät Eliza-tädin mitat ole muuttuneet miksikään kymmeneen vuoteen.)

-Miksei Gracen puvustoa teetetä siinä muotihuoneessa, josta se hänen sievä iltapäiväpukunsa on? Eliza-täti kysyi.

Äiti katsoi minuun ja minä äitiin, ja sitten me päätimme jostakin sanattomasta sopimuksesta, että ellei Eliza-tätiin voisi kaiken tämänkesäisen jälkeen luottaa, ei kehenkään. Niinpä äiti kertoi tädille tuon ’muotihuoneen’ todellisen henkilöllisyyden.

On myönnettävä, että jopa Eliza-täti meni aivan hiljaiseksi.

-Hän suunnitteli ja kaavoitti ja ompeli, käsin? Se tyttöhän on nero! täti lopulta puuskahti.

Me olimme tietysti samaa mieltä.

-Hänen pitäisi kertoa vanhemmilleen lahjastaan, äiti sanoi. -Vaikka he eivät hyväksy Stuartia, voisivat he sentään antaa Fannyn kehittää taitoaan!

-Totta kai hänen pitää kertoa, Eliza-täti julisti. -Miksi hän sitä piilottelee? Ja hänen pitäisi saada kunnon välineet, ompelukone ja apua harsimiseen ja sellaiseen.

-Hän varmaankin pelkää, että vanhemmat kieltävät senkin. Alicesta on tullut aikamoinen — mikä se sana nyt on, jota nykyisin käytetään — snobi. Ompelijattaren ammatti ei ehkä ole sitä, mitä MacDonaldit ainoalle tyttärelleen toivovat.

-Ompelijattaren, Eliza-täti tuhahti. -Nykyisin puhutaan muotisuunnittelijoista. Kyllä heidän mielensä muuttuu, kun Fanny on kaikkien kuvalehtien kansissa!

-No, sanoi äiti, -minä en aio mennä tätä asiaa Alicelle selittämään. Olemme epäsuosiossa jo muutenkin Prinssin takia.

Fanny parka! Miten erilaisia ihmisten samanlaiset ongelmat voivat olla. Cora oli joutua kotinsa vangiksi ilman oikeutta opiskeluun tai työpaikkaan, koska hänen vanhempansa ovat vähävaraisia ja tahtoivat käyttää hänen työpanoksensa kotona — ja Fanny on jäämässä kotinsa vangiksi ilman oikeutta opiskeluun tai työpaikkaan, koska hänen vanhempansa ovat varakkaita ja tahtovat pitää hänet pumpulissa.

-Kyllä kai Fanny kohta debytoi hovissa? Eliza-täti tiedusteli pisteliäästi. -Ja hänet naitetaan jollekin satavuotiaalle päärille?

-Ei varmasti, äiti vastasi. -Alice ja Fergus tahtovat suojella häntä koko maailmalta, yhtä hyvin Stuartilta kuin kuninkaalta tai pääreiltäkin. Luultavasti he hyvän hyvyyttään vielä tukehduttavat hänet.”

Heinäkuun 25. päivänä
”Äiti sanoi tänään, että hänestä tuntuu, kuin hän asuisi rautatieasemalla. Hän sanoo aina niin, kun ihmisiä tulee ja menee.

Ensinnäkin Faith ilmoitti aamulla, että hän matkustaa loppuviikosta Dugaldin kanssa tapaamaan tämän vanhempia. Matkasta me olemme tienneetkin, vain lähtöpäivä on ollut epäselvä, sillä Dugaldin piti saada ensiksi sijainen postitoimistoon lomansa ajaksi, eikä se ole helppoa näin keskellä kesää.

Lopulta Donald lupautui hoitamaan postia heidän poissaolonsa ajan, mutta hänen taas piti saada ensiksi väliaikainen lupa siihen ja harjoitella tietty aika. Nyt asia on vihdoin järjestyksessä, ja Ballachulishin postinhoitaja on luvannut tarvittaessa neuvoa Donia.

Kaikkineen Faithin ilmoitus lähdöstä tuli yllättäen, ja se tarkoittaa sitä, että hänen matkatavaransa pitää saada kuntoon perjantaiksi. Tietystikään mitään uutta ei ehditä tehdä, mutta ei tarvitsekaan, sillä Faith on käsityökurssilla tehnyt vauvanvaatteiden ja miesten paitojen lisäksi myös muutamia puseroita itselleen, ja ne käyvät hyvin yksiin hänen sievän sinisen kävelypukunsa kanssa.

-Kunhan vain näytän siistiltä ja viattomalta, Faith sanoi. -Dugaldin vanhemmat ovat kuulemma aika vanhoillisia.

Jotta Faye näyttäisi siistiltä, meillä on jonkin verran pestävää ja silitettävää. Niinpä minä saan unohtaa tältä viikolta kaikki uimarannalla käynnit ja vaellusretket nummille. Faith ehdotti, että pyytäisimme Coran avuksi jo nyt, mutta äiti ei uskalla. Ilmeisesti MacRobit taipuivat hädin tuskin siihen, että Cora tulisi meille työhön syyskuun alusta, eikä äiti ota sitä riskiä, että he ärsyyntyvät ja alkavat perua.

Me hälisimme tätä asiaa tietysti koko aamun, ja olohuone oli taas kuin mikäkin vaatekaupan varasto, kun äidin ja Moiran kanssa autoimme Faithia valitsemaan sopivia matkavaatteita. Mutta kun isä ja Archie tulivat lounaalle ja toivat päiväpostin myymälästä, siellä oli äidille kirje Bengalista.

Se oli ohut kirje, mikä on hyvin poikkeuksellista. Yleensä Miriam-täti on pakannut kuoren niin täyteen tekstiä ja valokuvia ja joskus lasten piirustuksiakin, että kirjekuoren liimaukset tuskin pitävät. Mutta tässä kuoressa oli vain yksi paperi, ja sekä kirje että kuori oli kirjoitettu käsialalla, joka ei ollut Miriam-tädin — se oli siis Davy-enolta.

Näin, että äiti meni vähän kalpeaksi, aivan kuin hän olisi pelännyt yksin Davy-enolta tulevan kirjeen merkitsevän ikäviä uutisia. Vaikka meidän piti asettua juuri syömään, äiti mutisi jotakin pahoittelevaa ja veti hiusneulan tukastaan ja avasi sillä kuoren silmäilläkseen kirjeen läpi.

Sitten hän huokasi helpotuksesta ja rypisti kulmiaan ärsyyntyneenä ja ilmoitti, että hänestä tuntui kuin asuisi rautatieasemalla.

-Glenn ja Clyde tulevat Skotlantiin, hän sanoi selvennykseksi, kun me kaikki istuimme ja tuijotimme häntä.

-Kahdestaanko? kysyi Evan järkyttyneen näköisenä.

-Eivät tietenkään, tai tavallaan… Äiti puisteli päätään, kuin ei olisi tiennyt, miten sanansa asettaa. -He tulevat jonkun perheen mukana, joka palaa kotiin.

-Mutta miksi he tulevat? kysyi Archie. -Kouluunko?

Äiti naurahti, aivan kuin helpottuneena siitä, että joku osasi esittää selkeitä kysymyksiä.

-Kouluun. Sisäoppilaitokseen Perthshireen.

-Oi! huusi Moira. -Miten romanttista!

-Mitä romanttista on koulussa? kysyi Walter inhoten, sillä kaksi luokkaa selvitettyään hän jo tietää, miten kouluun tulee suhtautua.

-Sisäoppilaitos! huokasi Moira.

-Olkaa hiljaa nyt ja antakaa äidin kertoa, isä sanoi. -Mitä Davy kirjoittaa? Koska he tulevat?

-Syyskuun alussa tietysti, kun koulu alkaa. Davy kirjoittaa, että lähinnä poikien saattamisen takia asiat ovat olleet vähän epävarmoja, sillä eiväthän Miriam tai Davy kumpikaan voi lähteä heidän mukaansa, mutta että nyt kaikki on selvää. Voi Duncan, sinä tiedät, mitä tämä tarkoittaa!

Äiti katsoi äkkiä isään epätoivoisena.

-Ja minä kun luulin, että se koskee vain tyttöjä, isä mutisi.

-Mikä koskee? Moira tahtoi tietää.

-Teidän äitinne lastensuojelulliset taipumukset. Isä näytti alistuneelta.

Silloin äiti suuttui.

-Heissä ei ole mitään suojeltavaa, hän tiuskaisi. -Mutta kyllä kai sinä käsität, että he eivät voi lähteä Perthshirestä lomiksi Bengaliin, eivätkä Miriam ja Davy ja pikkulapset piipahtaa koululla omaisten päivässä. Joten jonkun täytyy se tehdä!

-Heillä on isovanhemmat Edinburghissa, isä sanoi. -Eikö se ollut niin, että nämä nimenomaan paheksuivat lastenlastensa joutumista pois brittiläisen sivistyksen vaikutuspiiristä? Nythän heillä on mahdollisuus korjata vävynsä tekoset.

-Heillä on isovanhemmat myös Ylämaalla, äiti sanoi. -Ja lukuisia tätejä ja setiä! Tietysti he ovat yhteydessä Somervilleihin, mutta täytyyhän meidänkin ottaa heistä vastuuta. Et kai sinä lähettäisi kaukana idässä lapsuuttaan viettäneitä poikia kesälomaksi Edinburghin savuun?

-Kesälomaksi, toisti Faith. -Eivätkö he… No niin, ei kai se oikein onnistu.

-Ei, sanoi äiti, -Davy ei sano sitä suoraan, mutta minä epäilen, ettei poikia aiota laittaa matkustamaan joka lomakaudeksi kotiin.

-Hehän joutuvat olemaan pois kotoa monta vuotta, Evan sanoi.

-Siksi meidän pitääkin tarjota heille koti, äiti sanoi. Hän kuulosti jo lempeämmältä, kuten aina, kun ensin hermostuu jostakin ja vähän ajateltuaan toteaa, ettei asia niin paha olekaan.

-Tietysti me huolehdimme heistä, Stuart sanoi äkkiä. -Minkä ikäisiä he vasta ovat? Kymmenen?

-Yksitoista, sanoi äiti. -Moira oli vuoden, kun he syntyivät, ja Walter syntyi seuraavana vuonna.

-Yksitoistavuotiaiden pikkupoikien pitäisi saada juosta koulupäivän jälkeen kotiin äidin luo, Archie huomautti. Se oli häneltä yllättävän pehmeä kommentti, vaikka hän onkin tullut viime aikoina kiltimmäksi kuin ennen.

-Eversti Stewartin perhe on herrasväkeä, huomautti isä. -Herrasväen lapset lähetetään pois vaivoista niin pian kuin se on mahdollista. Ja hänen puheessaan tuntui pieni piikki, vaikka isä on hyvin harvoin piikikäs.

-Duncan, äiti nuhteli yhtäkkiä entiseen lempeään tyyliinsä. Suuttumus oli pois puhallettu. -Arch ja Stu ovat molemmat oikeassa. Glenn ja Clyde ovat vasta pikkupoikia, jotka ovat eläneet koko elämänsä aivan toisenlaisissa oloissa kuin mitkä heitä odottavat Skotlannissa ylipäätään, saati sitten ankarasta kuristaan tunnetussa sisäoppilaitoksessa.

Se tuntuu kauhean pahalta! Kun iltapäivällä autoin äitiä pyykinpesussa ja lupasin hoitaa enimmän silittämisen — inhoan silittämistä — mietin, miten turvallista oma elämäni sentään onkaan. Miten kotoisia ovat kaikki ne velvollisuudet, joihin monta kertaa väsyn ja hermostun, mutta jotka itse asiassa vain kertovat minun olevan omassa kodissani turvassa. Minä en ehkä ole saanut hienoa kasvatusta sisäoppilaitoksessa, mutta olen saanut juosta koulusta kotiin äidin luo joka päivä.

Ajatella, jos minut tai kuka tahansa meistä olisi lähetetty kotoa yksitoistavuotiaana! Se tuntuu aivan kauhealta. Mitä hienoa voi olla sellaisessa kasvatuksessa? Minusta kaikkein paras kasvatus tulee äidiltä ja isältä, ei mistään koulusta.”


***

Suosittelen piipahtamaan tänään klo 20 Bettyn erikoiset -blogissa (huom. linkki alkaa toimia vasta tuolloin). Siellä nimittäin kerrotaan teidän tulevan joulukautenne aikataulusta... :)
 

2 kommenttia:

  1. Voih, ihan parasta, että Grace pääsee Eurooppaan talveksi! Firenze oli varmasti tuohonkin aikaan mahtava ja Rooma tietysti myös. Berliini tosin... No, onhan siellä Ruth. ;) Joka toivottavasti pian muuttaa perheineen takaisin Skotlantiin.

    En kestä edes ajatella, että he jäisivät tänne. Vaikka kuinka Berliinistä pidänkin nykyaikana, olen niin paljon lukenut ja nähnyt sitä, mitä täällä oli, että en vaan halua ajatella asiaa. Jos ajattelen, alan heti kuvitella Ruthin, Felixin ja lasten nimiä Stolpersteineissa jossain päin Berliiniä ja niin ei vaan voi tapahtua! https://fi.wikipedia.org/wiki/Kompastuskivet

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Italiakin oli tuohon aikaan jo fasistinen ja Saksassa kansallissosialistit voittaneet parlamenttivaalit (vielä demokraattiset), joten mielenkiintoiseen maailmaan Grace lähtee.

      Mitä taas Ruthiin ja Felixiin ja lapsiin tulee, niin - kuinka moni haluaa lähteä kotoaan tuntemattomaan, kun järki sanoo, että omassa maassaan on ennenkin saanut elää turvassa... Mutta kiitos linkistä. Todella järkyttävä ja nerokas tapa muustaa!

      Poista