sunnuntai 6. joulukuuta 2015

85. Ompelukone

***
Olettehan muistaneet käydä tämän linkin takana lukemassa, mitä Bettyllä on teille varattuna jouluksi!

*** 

Perjantain aamujuna oli puuskuttanut Fort Williamin asemalta mukanaan Dugald Farlane ja kaikesta tyyneydestään huolimatta tulevien appivanhempiensa tapaamista melkoisesti jännittävä Faith. Koivurannassa oli oudon hiljaista, vaikka olohuoneesta kuului tuttuun tapaan Stuartin soittoa.

-Hyvä tavaton, sanoi äiti ylimääräisen teekupillisen ääressä, -meidän pitäisi kiireellä sopia neiti Coburnin kanssa sinulle tilattavista vaatteista, mutta tässä minä vain istun!

-Ei kai niillä ole niin hoppu, Grace sanoi. Itse asiassa häntä vähän pelotti ajatella koko tuota juhlallista ”matkapuvustoa”. Miten paljon ja millaisia vaatteita ihminen tarvitsi, jos aikoi olla kotoa pois kolme neljännesvuotta ja matkustaa etelään? Ei hänellä ollut siitä minkäänlaista käsitystä, vaikka hän olikin matkauutisen jälkeen ahminut jo lukuisia matkakirjoja.

-Tietysti niillä on kiire, äiti huokasi. -Kaikella on kiire. Minä kaipaan niitä aikoja, jolloin te olitte vielä pieniä eikä kenelläkään ollut mihinkään kiire.

-Tarkoittaako tuo, etten minäkään ole enää pieni? Moira kysyi toiveikkaasti.

Äiti alkoi nauraa.

-Ei, hän sanoi, -tyydy sinä vain olemaan vielä pikkutyttö! Minne Evan meni? Hän saisi juosta Armstrongille pyytämään lainaksi muutamien pukukankaiden mallikirjoja.

-Evan lähti Niallin kanssa jalkapallokentälle, tiesi Moira. -Ja Walter istuu puussa ja lukee. Torquil olisi halunnut hänen kanssaan järvelle, mutta Walter sanoi, että hän voisi painua hiiteen.

-Moira, puuskahti äiti. -Katso, etten pese suutasi saippualla — ja Walterin suuta myös!

-Niin mutta, Moira huusi närkästyneenä, -Walter tahtoo vain olla lojaali! Hän sanoi, että jos Fergus-setä ei kerran hyväksy Stuartia…

-Voivoi, sanoi äiti ja lisäsi teehensä vielä lusikallisen sokeria. -Mitähän teistäkin tulee. Tällainen sekasotku ei tee hyvää kasvaville lapsille.

-Äiti, Moira jatkoi miettiväisesti, -eikö Fergus-setä teekin virheen, kun hän ei anna Fannyn tavata Prinssiä?

-Niin, no, tavallaan kyllä, äiti muotoili.

-Mutta Fergus-setä on lääkäri, ei hänen saisi tehdä virheitä, eikö niin?

-Tyttö kulta, jokainen meistä tekee virheitä. Jopa kuningas.

-Se ei ole totta!

-Kyllä se on, äiti ilmoitti. -Otapa tästä teekuppi ja vie se Stuartille. Hän väsyttää itsensä tuolla harjoittelulla.

Kun Moira oli harhautettu vaaralliselta polulta, jonka lopputulemana todennäköisesti tohtori MacDonaldin lääkärinlupa olisi asetettu kyseenalaiseksi, Grace sanoi:

-Minä voisin juosta Armstrongille hakemaan mallikirjat. Maisie on ollut aivan ihmisiksi sen jälkeen, kun kuuli, että minä matkustan pois. 

-Mene sitten, äiti lupasi, -mutta älä jää viivyttelemään pitkäksi aikaa. Minä pyydän Archielta muutamia kuvalehtiä nähtäväksi. Olen seurannut luvattoman huonosti nykypukeutumista, varsinkaan sinun ikäisillesi sopivien vaatteiden osalta.

Se päivä oli loppujen lopuksi hyvin hauska. He istuivat keittiön pöydän ääressä selaamassa vuoroin kuvalehtiä, vuoroin kangasmalleja. Äiti oli ilahduttavan avarakatseisella tuulella eikä juurikaan tarttunut Gracen mallivalintoihin.

-Sinä täytät kuusitoista matkan aikana, hän sanoi. -En minä voi pukea sinua enää kuin pikkutyttöä, vaikka ehkä tahtoisinkin. Valitse vain itse, sinulla on silmää.

Gracesta oli jännittävää huomata, että työ muistutti jollakin tavalla piirtämistä. Piti osata valita oikeanlainen malli ja valita siihen oikean tyylinen kangas ja vielä niin, että vaatteita olisi helppo yhdistellä, eikä hän joutuisi kuljettamaan mukanaan ”kokonaista vaatekauppaa”, kuten Archie härnäsi lounaalla.

-Harmi, ettei Faith ole kotona, Grace sanoi välittämättä veljensä kiusanteosta, sillä Archieksi se oli hyvin lempeää. -Hän tietää niin paljon vaatteista.

-Mitenköhän hänellä menee, Stuart sanoi. -Dugald on reilu kaveri, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, hänen vanhempansa ovat aika tiukkoja.

-Kyllä Faye pärjää, isä sanoi. -Hän on reipas tyttö.

-Kunhan ei vain liian reipas Farlaneiden mielestä! Stuart tokaisi, eikä Grace voinut olla miettimättä, ajatteliko veli itseään.

-Älkää nyt enää puhuko Faithista, tai minä alan taas murehtia häntä, äiti pyysi. -Olin juuri pääsemässä siitä. Walter, joko sinä olet syönyt? Minä pakkaan Donin lounaan. Juokse nopeasti, ettei se ehdi jäähtyä, ennen kuin pääset postiin.

-Voi mikä vahinko, ettei Fanny voi ommella Gracien vaatteita, sanoi Moira. -Kaikki ihailevat sitä pukua, jonka hän teki, enkä minä tahdo millään malttaa olla sanomatta…

-Maltapa sinä vain, nuori nainen, isä keskeytti. -Et kai halua aiheuttaa Fannylle harmia kerkeällä kielelläsi?

-Gracelle kelpaa kyllä Annabelinkin kädenjälki — neiti Coburnin siis, äiti sanoi. -Hän oli Ruthin koulutoveri.

Grace ei oikein ymmärtänyt, miten tämä seikka puolsi neiti Coburnin ompelutaitoa. Hän tiesi, että tämä teki ”siistiä jälkeä” ja valmisti ”sopivan huokealla” pukuja, jotka olivat ”asiallisia”. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että kaikki hänen tekemänsä leningit olivat jokseenkin samanmallisia. Jos asiakkaalla oli toisenlaiseen asuun valmis kaava oikeassa koossa, tiedettiin neiti Coburnin kyllä ompelevan sen mukaan, joskin vastentahtoisesti. Mutta oli aivan turhaa mennä ompelimoon pelkän mallilehden kuvan kanssa ja toivoa jotakin tavallisuudesta poikkeavaa vaatetta, sillä sitä ei varmasti saanut.

-Neiti Coburnilla ei ole yhtään kunnianhimoa, oli Maisie Armstrong ilmoittanut. -Hän ei tahdo nähdä yhtään ylimääräistä vaivaa!

Grace huokasi itsekseen. Hän tiesi, että Maisien äiti osasi piirtää kaavoja, ja sitä varten Maisien puvut olivat aina sievempiä kuin niiden tyttöjen, jotka joutuivat tyytymään neiti Coburnin tusinamalleihin. Mutta Gracen äiti ei osannut piirtää kaavoja edes mallista, ja jos Grace siis joutuisi neiti Coburnin armoille, ei hän voisi edes haaveilla sellaisesta puvustosta, jonka näki silmissään.

-Eikö rouva Wallace ompelisi sinulle, jos kauniisti pyydät? ehdotti Moira.

-Älä ole tyhmä, sanoi Archie. -Eihän rouva Wallace ole täällä.

-Niin, mutta Eliza-tädilläkin on ompelija Glasgow’ssa!

-Se on eri asia. Eliza-täti ei kasva enää, minusta pitäisi ottaa mitat, Grace sanoi. -Sitä paitsi rouva Wallace ei ole terve eikä jaksaisi ommella, vaikka asuisi täällä.

-Mitähän Wallaceille muuten kuuluu, äiti sanoi puoleksi itsekseen. -Emme ole saaneet pitkään aikaan mitään viestiä. Emme sen jälkeen, kun Moiralle tuli syntymäpäiväkortti keväällä. Rouva Wallace ei olisi ikinä unohtanut Walterin ja Faithin syntymäpäiviä, jos…

Äiti nielaisi äkkiä lauseen lopun, ja he kaikki värähtivät, aivan kuin jonkin pelottavan ajatuksen säikyttäminä. Sitten Stuart alkoi nopeasti puhua konserttipyynnöistä, joita oli saanut viime aikoina, ja Archie tiedusteli kovaan ääneen isältä tämän mielipidettä hänen täyttämästään tilauslistasta, ja Evan kysyi, oliko Grace nähnyt elokuvailmoitukset lehdessä, ja äiti käski Moiraa auttamaan pöydän korjaamisessa. He aivan kuin koettivat kaikki yhteen ääneen puhumalla torjua jotakin, joka oli vääjäämättömästi tulossa.

Mutta kun Donald tuli illalla kotiin postitoimistosta kantaen painavaa puulaatikkoa, joka oli tullut sinä päivänä ja osoitettu äidille, he aivan kuin aavistivat, minkä viestin se sisälsi. Ja kun isä haki vasaran ja purki laatikon ja nosti pehmusteiden keskeltä keittiön pöydälle kiiltävän mustan ompelukoneen, sen siron, käsin veivattavan koneen, jolla rouva Wallace oli ommellut lukemattomia ja taas lukemattomia vaatteita Koivurannan väelle, he jo tiesivät. Ja kun äiti otti pakettiin liitetyn kirjeen ja luki sen ja alkoi itkeä, hekin jo itkivät, ennen kuin tämä ehti sanallakaan mainita, mitä rouva Duff äidistään kirjoitti.

Rouva Wallacen sydän oli käynyt yhä heikommaksi sitä mukaa kuin kevät ja elämä olivat luonnossa käyneet yhä väkevämmiksi. Lääkkeet ja lepo eivät enää olleet auttaneet, ja vihdoin väsynyt sydän oli vain lakannut lyömästä.

-Hänet on jo haudattu, äiti nyyhkytti. -Miksei Regina ilmoittanut aiemmin! Minä olisin ilman muuta mennyt hautajaisiin.

-Ehkä hän ei siksi ilmoittanutkaan, isä sanoi hiljaa ja hieroi lempeästi äidin hartioita.

-Voi Duncan!

-Tiedäthän sinä, miten rakas olit rouva Wallacelle, ja sinun takiasi me kaikki. Joskus minä ajattelin, että hän rakasti sinua kuin omaa tytärtään — tai enemmänkin. En minä ihmettele, jos rouva Duff…

-Duncan, älä! Sinä saat minut tuntemaan itseni vielä syylliseksikin kaiken tämän keskellä, äiti nyyhkytti.

-Miten rouva Wallace voi kuolla? Walter parahti.

-Kaikki kuolevat joskus, huomautti Donald. -Hän oli jo vanha.

-Niin mutta hän on aina ollut!

-Ei aina, sanoi isä. -Kun me muutimme tähän taloon äidin kanssa, me emme edes tienneet, että hän on olemassa. Sitten rouva Morrison kertoi äidille, että tämä voisi pyytää rouva Wallacea kotiapulaiseksi, vaikka ei ollut yhtään varmaa tulisiko tämä. Rouva Wallace ei palvellut koskaan kauan paikassaan ja valitsi tarkkaan minne meni, sillä hän oli niin hyvä, että hänellä oli varaa valita.

Yhtäkkiä äiti alkoi nauraa nyyhkytyksensä keskellä.

-Voi hyvä tavaton! Minä pukeuduin parhaimpiini — odotin silloin Stuartia — ja menin tapaamaan häntä. Jännitin pahemmin kuin ensimmäistä koulupäivää tai ensimmäistä päivääni opettajana! Ja voi, miten hän otti siitä kaiken ilon irti. Hän ei auttanut minua sanallakaan, vaan oli yrmeä ja suorastaan ilkeä.

-Rouva Wallaceko? Grace sanoi järkyttyneenä.

-Rouva Wallace juuri! Ja lopulta minä suutuin häneen, ja silloin hän alkoi nauraa ja muuttui aivan toisenlaiseksi. Hän oli katsokaas tahtonut testata minua, sillä hän ei sietänyt pelkureita. Ja niin hän tuli meille, ja ilman häntä ei meidän elämästämme olisi tullut yhtään mitään.

-Muistatko, kun hän hamstrasi kellariin puoli siirtomaatavarakauppaa silloin, kun sota alkoi, isä sanoi tuikkivin silmin.

-Minäkin muistan! huudahti Stuart. -Oliko se ensimmäisenä sotakesänä? Keittiö oli aivan täynnä tavaraa, ja me koetimme Archien kanssa olla avuksi ja raahasimme jauhosäkkiä eteenpäin.

-Sinä olit neljän ja puolen vuoden ja Archie kahden, äiti sanoi hellästi. -Voi, ja sitten sodan aikana hän tahtoi kuokkia pihan toisen puolen kasvimaaksi, ja viisas temppu se olikin, sillä mistä me olisimme muuten saaneet särvintä, kun ruuasta alkoi olla pula…

-Ja miten te juonittelitte hänen kanssaan, etteivät Ruthin tekoset tulisi julki, isä jatkoi ja katsoi äitiin.

-Miten te juonittelitte? Moira tahtoi heti tietää.

Äiti naurahti ja rypisti isälle kulmiaan.

-Se ei kuulu sinuun, Moira, hän sanoi. -Mutta sitten eräänä aamuna herra Wallace tuli kuvioihin.

-Mitä? sanoi Grace. -Missä hän oli ollut, sodassako?

-Ei, sanoi äiti lempeästi. -Hän oli ollut… muualla. Heillä oli ollut huonot välit. Mutta ne tulivat kuntoon, ja he vuokrasivat naapuritalon. Aselepo oli jo voimassa, mutta isä vielä armeijassa, kun me vietimme siellä joulua heidän kanssaan, ja Evan oppi siellä kävelemään.

-Niinkö? Evan huudahti ihastuneena, aivan kuin olisi ollut erityinen ylpeyden aihe oppia kävelemään nimenomaan Wallaceilla.

Äiti ei vastannut enää mitään, vaan painoi kasvot käsiinsä ja alkoi taas itkeä, ja isä silitteli hänen selkäänsä, ja lapset istuivat aivan hiljaa. Grace ei ollut koskaan nähnyt äidin itkevän sillä tavalla, niin hiljaa ja samalla niin lohduttomasti.

-Ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho, hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla, siteerasi Stuart äkkiä. -Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.

He kaikki katsoivat Prinssiin hämmästyneinä. Kukaan ei olisi arvannut, että tämä osasi raamatunjakeita ulkoa, sillä pyhäkouluajoista oli vuosia.

-Joskus sitä pelästyy tajutessaan, miten lyhyt ihmiselämä on, Stuart jatkoi. -Minä olen nyt kahdenkolmatta, Arch kahdenkymmenen ja niin edelleen — mutta silmänräpäys vain, ja me olemme harmaapäisiä vanhuksia.

-Älä, sanoi Evan ja vavahti.

-Ei ajan kulua tarvitse pelätä, Evan, Stuart sanoi lempeästi. -Mutta haaskata aikaa ei saa, sillä toisin kuin rahaa, aikaa ei voi ansaita lisää. Minä en ainakaan tahtoisi kuolinvuoteellani katua asioita, joiden eteen en ole yrittänyt parastani!

Hänen sanojaan seurasi syvä hiljaisuus, aivan kuin kaikki olisivat ällistyneet sitä, miten syvällisesti Prinssi saattoi puhua — ja niin he olivatkin. Grace ajatteli itsekseen, että Stuart tarkoitti varmaankin Fannya, ja häntä hiukan vavisutti. Hän näki, miten äiti vilkaisi isään, ja isä otti äitiä kädestä. Jopa Moira oli vaiti hämmästyksestä ja istui pöydän ääressä punaiset huulet hiukan raollaan kuin nukella.

-Kiitos, Stuart, äiti lopulta sanoi. -Sillä me kaikki tiedämme rouva Wallacen tehneen parhaansa koko elämänsä ajan. Hänellä ei ollut mitään katumista. Ja nyt minä menen kirjoittamaan osanottoviestin rouva Duffille ja lähetän terveisiä herra Wallacelle.

-Entä tuo? kysyi Donald, joka ensimmäisenä jaksoi kiinnittää huomionsa ompelukoneeseen — olihan siinä tekniikkaa. -Kenelle se on?

-Meille, äiti sanoi ja vilkaisi kirjettä. -Rouva Duff toivoo, että siitä on meillä iloa. Sitä en kyllä tiedä. Faith ehkä pitäisi siitä, mutta ei hän ompele niin paljon, että tarvitsisi konetta.

Grace henkäisi terävästi ja katsoi suoraan Stuartin harmaisiin silmiin.

-Äiti, hän sopersi, -voisimmeko… me antaa sen pois?

Äiti ja isä vilkaisivat taas toisiinsa.

-Gracie, isä sanoi, -me emme voi antaa sitä Fannylle hänen vanhempiensa tietämättä.

-Mutta on eri hoopoa, etteivät he tiedä! huusi Moira, joka oli helpottunut, kun surullisista ja syvällisistä asioista oli siirrytty johonkin niin käytännönläheiseen kuin ompelukoneeseen.

-Minun luvallani, sanoi Stuart äkkiä. -Sen vähän pohjalta, mitä olen onnistunut Fannya tänä kesänä tapaamaan, minä tiedän, että hän tahtoisi kertoa, hän tahtoisi pyrkiä eteenpäin sillä tiellä, mutta häntä pelottaa liiaksi.

-Pelottaa? sanoi Walter. -Ketä hän pelkää?

-Ilmeisesti hänen vanhempansa olivat viime syksynä aika ankaria, Stuart sanoi ympäripyöreästi, -eikä hän jaksaisi toista samanlaista talvea.

-No mutta sehän on naurettavaa, puuskahti Grace. -Että heillä voisi olla jotakin Fannyn lahjaa vastaan! Eliza-tätikin puhui muotisuunnittelijoista ja aikakauslehtien kansikuvista! Se on aivan eri asia kuin olla joku neiti Coburn, joka ompelee kaikille samanlaisia pukuja!

-Jos rouva Wallace olisi täällä, isä sanoi miettiväisesti, -hän sanoisi, että tohtorinnalle tekee hyvää huomata, jotta joku muukin ymmärtää jostakin jotakin.

-Duncan! äiti huudahti moittien ja vilkaisi lapsiin.

-Juuri niin hän sanoisi, ilmoitti Grace. -Mennäänkö heti viemään konetta?

-Ei, sanoi äiti lujasti. -Ei todellakaan. Ja oletko sinä edes varma, Stu, että…

-No, sanoi Prinssi ja kohautti olkapäitään, -minä muistan kuulleeni, ettei äitini ole aiemmin pelännyt puhua asioista niiden oikeilla nimillä, ja että yleensä sillä on ollut hyvät seuraukset.

-Mitä? huusi Moira. -Minä haluan tietää!

-Sinun ei tarvitse tietää yhtään mitään, sanoi Archie ja puristi Moiraa niskasta, niin että tämä kirkui ja kikatti. -Minä olen samaa mieltä kuin Stu. Fanny on taistellut kyllin kauan yksin. On jo aika, että ystävät asettuvat hänen tuekseen.

Jos he kaikki olivat äsken tuijottaneet Prinssiä tämän puhuessa syvällisemmin kuin koskaan, nyt he tuijottivat Archieta. Mihin oli kadonnut se ennemmin piikikäs ja vähän ivallinen veli, ja kuka oli tämä nuori mies, joka seisoi Moiran tuolin takana posket tavallista punaisempina ja siniset silmät tavallista kirkkaampina, aivan kuin olisi itsekin ällistynyt puheitaan kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut!

Stuart avasi suunsa, sitten hän sulki sen ja nielaisi. Archie katsoi vanhempaan veljeensä, ja vaikka mitään ei sanottu ääneen, jokin muuri murtui niin, että he saattoivat melkein kuulla sen.

-Herra siunatkoon rouva Wallacea, mutisi isä. -Hän on vielä kuoltuaankin meidän puolellamme.

Äidin poskia pitkin valuivat kyyneleet, mutta hän hymyili sopertaessaan:

-Minä menen kirjoittamaan kirjeen. Jos sitten aamulla kävisin naapurissa.

2 kommenttia: