maanantai 7. joulukuuta 2015

86. Tohtorilassa

Seuraavana aamuna äiti istui aamiaispöydässä yllään kirkkoleninkinsä ja kaulassaan helminauha, jonka hän oli saanut isältä, ja hän tuoksui kielolta.

Mutta toisin kuin tavallisina aamuina, jolloin hänellä oli aina sievä, yksinkertainen ruudullinen leninki ja esiliina, eikä mitään muita koruja kuin vihkisormus, eikä muita tuoksuja kuin kevyt, miellyttävä saippuan häivähdys, äiti ei ollut iloinen ja levollinen. Sen sijaan hänen kätensä vapisivat, kun hän annosteli heille puuroa, eikä hän puhunut paljon.

-Tiedättekö, hän sitten yhtäkkiä sanoi kesken muiden keskustelun, aivan kuin ei olisi sitä kuullutkaan, -minua pelottaa yhtä paljon kuin silloin, kun lähdin pyytämään rouva Wallacea meille työhön.

-No mutta äiti, sanoi Archie, -sehän on vain Alice-täti!

-Sinä et tiedäkään, miten teräväkielinen Alice-täti osaa olla, jos tahtoo!

-Krhm, isä yskähti merkitsevästi. -Tähän asti sinä olet aina pärjännyt hänelle. Ja tohtorillekin, ei sen puoleen.

-Se oli ennen se, äiti sanoi pahaenteisesti.

-Annatko sinä Alice-tädille köniin? Walter kysyi ihastuneena.

-Walter! Moira puuskahti. -Ei äiti anna kenellekään köniin!

-Miksei? Walter tiedusteli. -Minusta se olisi eri jännää, ja Alice-tädille oikein!

-Ole hiljaa, nuhteli Evan. -Äitiä jännittää kylliksi ilmankin!

-Käyttäytykää ihmisiksi, isä nuhteli. -Ette saa puhua Alice-tädistä tuolla tavalla. Äidinkään ei pitäisi, hän jatkoi merkitsevästi.

-Saanko minä tulla mukaan, äiti? Grace kuuli äkkiä kysyvänsä.

Hän ei ollut aikonut kysyä mitään sellaista, eikä hänen mieleensäkään ollut tullut pyrkiä äidin mukaan, sillä mikään tavallinen vierailu ei totisesti ollut kyseessä. Mutta hän oli pyörinyt puolen yötä valveilla miettien, mitä tohtorilassa tapahtuisi, ja oliko se oikein, mitä he aikoivat.

Entä, jos Alice-täti ja Fergus-setä eivät todellakaan ymmärtäisi Fannyn lahjoja? Entä, jos heidän tekonsa tekisi Fannyn olon aina vain ahdistetummaksi ja huonontaisi Stuartin mahdollisuuksia?

-Älä hupsi, äiti sanoi epävarmasti.

-Ota hänet mukaan, äiti, sanoi Donald, joka hotki aamiaistaan ehtiäkseen ajoissa postiin. -Alice-täti tuskin viitsii heittäytyä kovin hankalaksi lasten kuullen.

Grace avasi suunsa huomauttaakseen, ettei hän ollut enää mikään lapsi, mutta sulki sen taas. Donald oli oikeassa. Jos äidillä olisi seuraa, Alice-tädin ja Fergus-sedän olisi pakko ainakin kuunnella hänen asiansa.

Ja niin kävi, että äiti käski hänen vaihtaa ylleen jotakin siistimpää ja valmistautua lähtöön. Mitään muuta asua edes harkitsematta Grace pukeutui siihen vihreään pukuun, jota niin moni oli ihaillut. Ellei se vakuuttaisi Fannyn vanhempia, ei sitten mikään.

Äiti kantoi ompelukonetta ja Grace avasi veräjät heidän kävellessään naapuriin. Jos hovimestari hämmästyikin nähdessään heidät ovella sellaisen tuliaisen kanssa, hän ei ilmaissut sitä millään tavoin, vaan ainoastaan pyysi saada ottaa painavan kantamuksen ja kertoi, että rouva oli arkihuoneessa.

Alice-tädin lisäksi siellä olivat myös Fanny ja Fergus-setä, minkä he toki olivat tienneetkin, sillä tohtorin auto seisoi kadunvarressa. Poikia ei näkynyt, mutta jostakin talon uumenista kuului Gusin ja Torquilin riitelyä ja Gordonin ääni tämän koettaessa komentaa veljiään rauhoittumaan.

-He ovat aina tuollaisia kesälomalla aamiaisen jälkeen, kun eivät osaa päättää, mitä tekisivät, Alice-täti sanoi anteeksipyytäen. -Täytyy tunnustaa, että minä odotan koulun alkua ja elämän rauhoittumista! Mutta minkä ihmeen kuorman kanssa sinä tulet, Bet?

Äiti veti syvään henkeä, ja Grace näki, että tämä puristi käsiään tiukasti ristiin istuessaan tuolin reunalla kuin puhutteluun määrätty koululainen. Äiti todellakin pelkäsi! Hänen äitinsä, joka ei koskaan pelännyt mitään!

Mutta sitten äiti alkoi selittää. Eikä Grace voinut kuin ihailla sitä selkeyttä ja järjestelmällisyyttä, millä äiti osasi selittää asioita.

Äkkiä hän tajusi, että jos hän itse oli valvonut yöllä, niin oli äitikin. Mutta siinä, missä hän oli vain murehtinut, äiti oli miettinyt sanasta sanaan tuon kaiken, niin hienosti hän kuvaili Fannyn lahjoja ja rouva Wallacen viimeisiä hetkiä ja sitä, miten mielellään he antaisivat ompelukoneen Fannylle, jotta tämä voisi kehittyä yhä paremmaksi vaatesuunnittelussa.

Mitä pidemmälle äiti puhui, sitä ällistyneemmiksi Alice-täti ja Fergus-setä muuttuivat. Fanny puolestaan valahti ensin kalmankalpeaksi, sitten hänen poskensa alkoivat punertaa. Hän ei näyttänyt Gracen helpotukseksi vähääkään vihaiselta, vaan pikemminkin helpottuneelta, aivan kuten Stuart oli antanut ymmärtää, ja hän nyökytteli seuratessaan silmillään äidin puhetta.

Sitten äiti vaikeni. Hän oli selittänyt kaiken niin rehellisesti kuin mahdollista ja niin hienosti kuin vain osasi, ja arkihuoneessa oli hetken aivan hiljaista. Vain kello naksutti seinällä, ja pikkupojat riitelivät edelleen yläkerrassa.

-Mitä sinä oikein höpiset, Bet? Fergus-setä lopulta sanoi melkein tylysti. -Eihän Fanny ompele muuta kuin mitä kurssilla opetettiin!

Fanny, joka oli katsonut vanhempiinsa näiden vastausta odottaen, nousi äkkiä seisomaan.

-Betty-täti puhuu totta, hän sanoi niin selkeästi, että se oli aivan hämmästyttävää. -Minä haluaisin suunnitella ja ommella vaatteita, ja minä osaan tehdä sen. Vai mitä, Grace?

Gracekin nousi kuin vuoronsa hyvin muistava näyttelijä. Hän ei puhunut mitään, seisoi vain siinä aamuisen kesäauringon paisteessa tavattoman viehättävässä vihreässä leningissään.

Ja hän näki, miten Alice-täti ja Fergus-setä katsoivat häneen, hänen pukuunsa, ja sitten toisiinsa, ja sitten Fannyyn. Mutta he eivät näyttäneet ollenkaan ilahtuneilta.

-Miten… miten sinä… Fergus-setä tiuskaisi.

Fanny nykäisi niskaansa niin, että painava musta palmikko hypähti.

-Mitä pienemmäksi te koetatte minun elämänpiirini kuristaa, sitä enemmän salakäytäviä minä löydän, hän ilmoitti.

-Fanny! huudahti Alice-täti. -Miten sinä oikein puhut isällesi!

-Ei ole tarpeen rakentaa riitaa, äiti keskeytti nopeasti. -Fanny teki väärin, kun ei kertonut teille, mutta nyt näette, että hän todella osaa asiansa. Koko kaupunki on ihaillut Gracen pukua, ja sinä kysyit itse, Alice…

Alice-täti käännähti äitiä kohti, ja yhtäkkiä hänen silmänsä säkenöivät raivosta.

-Että sinä kehtaat! hän sähähti. -Että sinä ilkeät juonitella minun tyttäreni kanssa selkäni takana ja sitten kulkea ympäriinsä muka mistään tietämättä! Minä kysyin sinulta puvun tekijää, etkä sanonut! Se oli kai mielestäsi hyväkin vitsi! Ja epäilemättä kohta me saamme lukea lehdestä sinun tarinasi, johon olet saanut juonen siitä, että laitat minun tyttäreni ompelemaan vaatteita sinun tyttärellesi kuin mikäkin Tuhkimo!

-Alice, äiti sanoi terävästi, -lakkaa olemasta idiootti. Mitä halveksittavaa siinä on, jos Fanny osaa suunnitella pukuja, joita luullaan pariisilaisasuiksi! Olen pahoillani siitä, etten kertonut, mutta Fanny itse pyysi meitä vaikenemaan. Ehkä sinun pitäisi päätellä jotakin siitä!

-Minun tyttäreni ei tarvitse ruveta ompelijattareksi!

-Ehkä sinunkin tyttäresi tarvitsisi elämäänsä jotakin sisältöä!

-Laittaisitko sinä hänet sitten kuuraamaan lattioita, kuten omat lapsesi!

-Kuka on puhunut mitään lattioiden kuuraamisesta!

-Sinulla oli muistaakseni tapana kiusata rouva Wallacea vaalien aikana väittämällä äänestäneesi työväenpuoluetta, Alice-täti sanoi purevasti. -Ehkä sinä tosissasi…

-Alice, kuuntele nyt itseäsi! Mitä pahaa on siinä, että tekee työtä elääkseen!

-Kohta kai kaupungilla sanotaan minun menneen konkurssiin ja lasteni joutuvan ansiotyöhön!

-Ehkä olisi ollutkin parempi, että olisit mennyt konkurssiin, äiti tiuskaisi. -Me emme ole rikkaita, eikä meistä koskaan sellaisia tule — Jumalan kiitos, jos seuraus on tuo — mutta meidän lastemme ei ainakaan tarvitse toteuttaa unelmiaan vanhempiensa selän takana!

-Rauhoittukaa, sanoi Fergus-setä lujasti.

Grace, jonka pää oli pyörinyt kuin tennisottelussa äidistä Alice-tätiin ja Alice-tädistä äitiin, melkein hypähti. Hän vilkaisi Fannyyn, joka kohotti katseensa ylös kattolamppuun. Fanny ei selvästikään ollut enää aikoihin pysynyt selvillä siitä, mitä kukin sanoi, mutta oli sitä mieltä, että kaikki aikuiset olivat hulluja.

-Rauhoittukaa, toisti Fergus-setä. -Ei ole tarpeen rakentaa riitaa, kuten Betty totesi. Mutta kai sinä käsität puolestasi, Bet, ettei Fannyn tosiaankaan tarvitse koskaan ansaita elantoaan omalla työllään. Jos hän haluaa harrastaa muotia, tilatkoon jonkin kuvalehden tai lähteköön Alicen kanssa Glasgow’hun ostoksille. 

Äiti sulki silmänsä hetkeksi, aivan kuin olisi rukoillut voimaa.

-Ei kukaan väitäkään, että Fannyn pitäisi ansaita elantonsa omalla työllään, mitä te molemmat tunnutte pitävän niin hirvittävänä kohtalona, hän sanoi sitten pehmeästi. Grace oli kuullut hänen puhuvan sillä tavalla joskus rouva Saundersille, ja alkoi vapista. -Minä vain yritän saada teidät käsittämään, että teidän tyttärellänne on harvinainen lahja, jota ei saa heittää hukkaan, ja elämä, joka ehkä kaipaisi muutakin sisältöä kuin vanhempien paimennettavana olemisen!

Alice-täti siristi silmiään.

-Vai niin, hän sanoi. -Nyt minä ymmärrän. Sinä kuvittelet, että me vielä jonakin päivänä annamme periksi ja suostumme sinun poikasi kosintaan, ja olisihan kovin sopivaa, jos Fanny silloin voisi tuoda leipää pöytään, sillä kapakkapianistin palkalla tuskin kovin leveästi eletään!

Äiti punastui ja puristi kätensä nyrkkiin. Grace ei ollut koskaan nähnyt häntä niin vihaisena. Mutta äidin ääni oli edelleen vaarallisen pehmeä, kun hän jatkoi:

-Onko sinun todella niin vaikeata käsittää, että maailmassa on ihmisiä, jotka eivät ajattele koko ajan vain itseään, vaan joskus muidenkin onnea? Te ehkä kuvittelette Fannyn olevan tyytyväinen elämäänsä tyhjänpäiväisenä ansarikukkana, mutta…

-Entä jos joku kysyisi Fannylta itseltään!

Grace ei ollut aikonut keskeyttää äitiä, hän ei ollut aikonut sanoa mitään noin nenäkästä, mutta yhtäkkiä hän kuuli oman äänensä ja melkein hypähti itsekin säikähdyksestä.

Fergus-setä katsoi häneen mustilla silmillään, jotka olivat niin samanlaiset kuin Gordonin. Mutta yhtäkkiä Grace ei pelännyt. Hän ei pelännyt enää mitään. Eihän Fergus-sedällä ollut häneen minkäänlaista valtaa, kuten ei Gordonillakaan.

-Kuulehan, nuori nainen, Fergus-setä sanoi, -onko joku kysynyt sinulta jotakin?

-Ei, sanoi Grace reippaasti. -Monet asiat maailmassa olisivatkin paremmin, jos lapsilta kysyttäisiin enemmän.

Äidin suunnasta kuului epämääräinen tyrskähdys, ja Fergus-sedän pää kääntyi kuin ärsytetyn koiran, jota ilkeät ihmiset heittelevät kivillä eri suunnista.

-Minä alan ymmärtää, miksi teidän lapsenne ovat sellaisia kuin ovat, hän tiuskaisi. -Jos sinä kasvatat heidät tällä tavalla…

-Meidät on kasvatettu oikein hyvin! Grace pisti väliin. -Nimittäin välittämään muista ihmisistä!

-Grace, ole vaiti. Äiti oli yhtäkkiä aivan totinen. -Olen pahoillani hänen puolestaan. Mutta siinä hän on oikeassa, että tämä keskustelu koskee Fannya, ja Fannyn pitäisi olla siinä osallisena.

-Fanny on käyttäytynyt nyt sillä tavalla, ettei hänen mielipidettään todellakaan tarvita tässä asiassa eikä oikeastaan missään muussakaan, Alice-täti ilmoitti. 

-Alice, äiti sanoi, -me haluaisimme vain antaa hänelle rouva Wallacen vanhan ompelukoneen. Emme auttaa häntä karkaamaan kotoa.

-Älä viisastele! sähähti Alice-täti. 

-Kuule nyt, Betty, Fergus-setä sanoi. -Minä tiedän, että sinulla on tapana sotkeutua toisten ihmisten asioihin, ja minä tiedän, että sinä olet onnistunut auttamaan Ruthia ja kälyäsi Miriamia elämässä eteenpäin. Mutta Fannylla ei ole mitään hätää, eikä hän totisesti tarvitse sinun kyökkipsykologiaasi!

Äiti heitti päätään taaksepäin kuin villi hevonen. Hän vilkaisi ompelukoneeseen, jonka hovimestari oli laskenut pöydälle, ja yhden kauhean hetken Grace oli aivan varma, että äiti nostaisi sen ja heittäisi suoraan lasioviseen kaappiin, jossa oli kristallisia ja hopeisia kukkamaljakoita.

Mutta sitten äiti taas puristi kätensä yhteen, kuin hilliten itseään.

-Ehkä, äiti sanoi hiukan vavahtavalla äänellä, -ehkä olisikin ollut parempi, etten minä olisi sekaantunut muiden asioihin silloinkaan, kun tein kaikkeni, jotta Alice suostuisi vaimoksesi? Ehkä olisitkin tyytyväisempi elämääsi poikamiehenä? 

-Betty, tohtori puuskahti ja vilkaisi Graceen, jonka silmät pyöristyivät. Mistä ihmeestä äiti nyt puhui?
 
-Tai ehkä minun olisi pitänyt olla sekaantumatta muiden asioihin silloin, kun sinä ja Gordon sairastitte espanjankuumetta? 

-Betty, tohtori toisti tiukasti. 
 
-Tai kun Duncan järjesti niin, ettei Gordon-yhtiö joutunut keinottelijan haltuun? Tai…

Nyt Alice-täti hypähti seisomaan.

-Ole hyvä ja poistu, Beatrice Stewart Fleming, hän tiuskaisi. -Äläkä toiste tule tänne neuvomaan meitä siinä, miten me omien lastemme elämän järjestämme. Parempi on, ellet tule ollenkaan, eikä kukaan teidän talostanne! Kenestäkään teistä ei ole mitään muuta kuin harmia! Ja vie tuo rakkine mennessäsi!

Arkihuoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus. Grace näki Fannyn tuijottavan äitiään ja tajusi tämän lukeneen huulilta kaiken, mitä Alice-täti oli sanonut. Fanny oli aivan kalpea, ja nyt hänen kätensä puristuivat hitaasti nyrkkiin. 

-Äiti, hän sanoi tiukasti, niin tiukasti, ettei Grace ollut koskaan kuullut häntä sellaisena.

-Vaiti! Alice-tädin ääni oli yhtä terävä kuin Gordonin pääsiäisenä, kun tämä oli koettanut pysäyttää Gracen. -Sinun kanssasi minä keskustelen myöhemmin.

Fergus-setä puolestaan nousi hänkin ja kietoi kätensä Alice-tädin ympärille kuin siten osoittaakseen olevansa tämän kanssa samaa mieltä.

-Sinä kuulit, mitä Alice sanoi, Bet, hän ilmoitti. -On paras, että menette nyt Gracen kanssa. Ja ehkä todellakin meidän ei kannata olla vähään aikaan missään tekemisissä.

Äitikin nousi, hitaasti, kuin olisi ollut hyvin vanha ja kankea. Hän ei sanonut enää mitään, vaan nosti ompelukoneen kainaloonsa ja meni, edes vilkaisematta, seurasiko Grace häntä.

Tietysti Grace seurasi. Mitä hän olisi tehnyt tässä talossa, jossa oli lapsuutensa aikana viettänyt niin monia riemukkaita ja ylellisiä hetkiä, mutta joka oli äkkiä muuttunut kylmäksi ja vihamieliseksi!

Kiiruhtaessaan äidin perässä eteishallin halki hän näki silmäkulmastaan Gordonin tulevan yläkerrasta, mutta Grace ei pysähtynyt edes silmänräpäykseksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti