tiistai 8. joulukuuta 2015

87. Taivaanrannassa jyrisee

Kun he olivat taas Koivurannan olohuoneessa, äiti laski painavan ompelukoneen pöydälle, putosi istumaan lepotuoliin ja peitti kasvonsa.

-Vai niin, sanoi Stuart, joka oli nostanut kätensä pianon koskettimilta kuullessaan oven käyvän. -Vai noin huonosti siinä kävi.

-Mikä heitä oikein vaivaa! Grace parahti. -Miksi he eivät käsitä!

Stuart nousi, työnsi kädet taskuihinsa ja meni ikkunaan.

-Minun syytäni kaikki, hän sanoi hiljaa. -Jos olisin ollut ihmisiksi, ennen kuin aloin kosiskella Fannya…

-Älä nyt sinä ala syyttää itseäsi, äiti mutisi ja laski kädet syliinsä. Grace näki, että tämän posket olivat aivan märät. -Ei tämä ole sinun syytäsi. Tämä on heidän typerän ylpeytensä syytä. Ja kuka minun käski puhua sillä tavalla. Voi taivas, mitä teidän isänne sanoo!

-Ja mistä niin? kuului ovelta. Isä oli ilmestynyt myymälän puolelta.

Äiti kaivoi esiin nenäliinan ja niisti.

-Alice katkaisi välit meidän kanssamme, hän mutisi.

-Vai niin, sanoi isä, -taasko.

-Mitä kävi taas? huudahti Moira porraskaiteen yli. Hän roikkui siellä Evanin ja Walterin kanssa kuuntelemassa.

-Moira ja pojat, sanoi isä, -ulko-ovi on entisessä paikassaan. Olkaa hyvä ja sulkekaa se, ulkopuolelta. Älkääkä tulko takaisin ennen lounasta.

-Niin mutta…

-Mikä minun käskyssäni oli epäselvää?

Evan tuuppasi Moiraa, ja lapset livahtivat ovesta ulos.

Kun he olivat menneet, äiti kertoi, mitä tohtorilassa oli tapahtunut. Archiekin tuli myymälästä kuuntelemaan ovensuuhun. Stuart seisoi koko ajan ikkunassa eikä kääntynyt huoneeseen päin, mutta hänen hartiansa olivat jäykät.

-Voi sentään, isä sanoi, kun äiti lopulta sai koko surullisen tarinan loppuun. -Sappho, sinä olet kovin kiivas. Ei, älä nyt ala puolustella itseäsi. Olisit voinut esittää asian toisinkin.

-Äiti yritti! Grace huudahti. -Hän puhui hirveän hienosti Fannyn taidoista ja kaikesta! Mutta Alice-täti heittäytyi mahdottomaksi!

-Ole vaiti, Gracie, isä sanoi ja rypisti kulmiaan.

Stuart kääntyi.

-Minä lähden, hän sanoi tukahtuneesti. -Minä hyväksyn sen tarjouksen konserttisarjasta Gallowayssä. Se on paras tähänastisista. Kaikki järjestyy, kun minä olen poissa.

-Älä puhu typeriä, Archie tiuskaisi yhtäkkiä. -Sinä et lähde yhtään mihinkään. Et kai sinä ole sellainen pelkuri, että annat heidän ajaa sinut pois!

-En tietenkään! Mutta enhän minä voi jäädä tänne katselemaan, miten välit lähimpiin naapureihin menevät poikki minun takiani!

-Itserakas niin kuin aina, Archie tuhahti. -Sinun takiasi muka! Aivan kuin he nyt jaksaisivat sinusta välittää. He välittävät vain itsestään ja omasta erinomaisuudestaan.

Kesti vähän aikaa, ennen kuin kukaan ymmärsi, että itse asiassa Archie oli lähestulkoon puolustanut Stuartia. Sitten Prinssi hymyili, tosin vain toisella suupielellään.

-Kiitos rohkaisusta, veli hyvä, hän sanoi, -mutta yleensä minä olen onnistunut aina pilaamaan kaiken. Niin nytkin. Ellen olisi ollut niin typerän jääräpäinen Fannyn asiassa, he olisivat sekä häntä että teitä muita kohtaan suopeampia. Jos minä lähden, tilanne rauhoittuu.

-Helppohan se on lähteä ja jättää kaikki! irvisti Archie. -Oikea mies jäisi ja koettaisi tehdä jotakin. Sillä emmehän me jätä sinua yksin tässä asiassa!

Jos Gracen pää oli tohtorilassa kääntyillyt kuin tennisottelussa, se teki sen taas, ja samoin kääntyilivät äidin ja isän päät näiden katsoessa vuoroin kumpaankin veljekseen. Stuart seisoi ikkunan edessä niin, että valo tuli hänen takaansa, eivätkä he nähneet tarkasti hänen kasvojaan. Mutta hänen äänensä värähti vähän, kun hän sanoi:

-Archibald Fleming, on ollut hetkiä, jolloin olisin voinut taittaa niskasi omin käsin. Mutta sitten on näitä hetkiä, jolloin olen iloinen, etten sittenkään tehnyt sitä.

Archie alkoi yhtäkkiä nauraa. He eivät olleet kuulleet hänen nauravan sillä tavalla, niin vapautuneesti, aikoihin.

-Prinssini, viisauteni on kokonaan käytettävissänne, hän sanoi ja teki liioitellun hovikumarruksen. -Mutta nyt minä kuulen myymälän kellon kilahtavan. Koettakaa saada äiti rauhoittumaan!

Ja niine hyvineen hän katosi takaovesta kaupan puolelle.

-No, sanoi isä, -eiköhän Archie ole oikeassa. Sitä mieltä minäkin olen, että se Gallowayn tarjous on paras, mutta sinun tilallasi en säntäisi aivan vielä asemalle, Stuart. Ainakin voisit tuoda äidillesi lasin vettä ennen sitä.

Stuart totteli, mutta palasi mukanaan kaksi lasia, joista toisen ojensi Gracelle. Vasta ottaessaan sitä vastaan tyttö tajusi, miten hänen kätensä vapisivat. Käynti tohtorilassa oli ollut järkyttävämpi kuin hän oli oikein itsekään tajunnut.

-Ja nyt on parasta, että me kaikki rauhoitumme, isä jatkoi. -Asioilla on tapana selvitä, kun niille antaa aikaa.

-Minä pelkään, äiti sopersi ja hypisteli tyhjentämäänsä lasia, -ettei tämä selviä. En ole koskaan nähnyt Alicea sellaisena.

-Höpsis, sanoi isä. -Ei hän heitä vuosikymmenten ystävyyttä hukkaan yhden ompelukoneen takia.

-Duncan, ei kyse ole vain ompelukoneesta!

-Usko tai älä, mutta minä ymmärsin sen. Isä taputti äitiä olkapäähän ja nousi. -Pidä huolta äidistäsi, Grace. Laita hänet kirjoittamaan tästä kertomus tai jotakin muuta sellaista. Minun pitää mennä.

Päivä oli pitkä. Stuart harjoitteli, kuten aina, mutta hänen soitossaan oli jotakin apeaa ja hengetöntä. Äiti istui lepotuolissa märkä pyyhe otsallaan valittaen päänsärkyä, mutta kieltäytyen menemästä yläkertaan pitkälleen. Grace olisi halunnut juosta ulos, ryöväriluolalle, minne tahansa, mutta ei voinut kiivetä edes pihakoivuun, koska ei halunnut jättää äitiä.

Sen sijaan hän laittoi lounaan parhaan kykynsä mukaan ja koetti hillitä kotiin palanneita nuorempia sisaruksia, jotka kihisivät uteliaisuutta.

-Nyt ei Torq saanut tulla meidän kanssamme ulos, kun minä pyysin, Walter selitti silmät suunnattomina ruokapöydässä. -Antoiko äiti sittenkin Alice-tädille köniin?

-Minä kerron sitten, kun sinä olet kyllin vanha, Grace näpäytti. -Syö ruokasi.

-Niin mutta kun, sanoi Walter, -Don kuitenkin kysyy, kun minä vien hänelle lounasta, ja minun pitää voida kertoa!

-Don kuulee siitä kylliksi illalla.

-Niin mutta kun…

-Walter Mackenzie Fleming, sanoi isä äänellä, jota he harvoin kuulivat. Se tehosi jopa Walteriin, joka vaikeni, vaikka potkikin vihoissaan pöydänjalkaa.

Päivä oli kuuma ja ilta painostavan tukahduttava. Nukkumaan mentäessä Grace ja Moira avasivat tyttöjen huoneen ikkunan selälleen, vaikka ilma ei juuri liikkunut. Vastapäisessä talossa Carsoneilla oli useampi ikkuna auki. Vuorten takana kumisi ukkonen.

-Rouva Wallace sanoi, että jos ukkonen tulee vuorten yli, se on hirveä, Moira ilmoitti kurkotellessaan ikkunasta. -Niin kävi kuulemma joskus silloin, kun Stuart oli pieni.

-Älä putoa kadulle, Grace vastasi hajamielisesti. Hän oli vetänyt päiväkirjansa esiin kirjoittaakseen kuvauksen tästä kauheasta päivästä.

Sillä kauhea se oli, ja hänestä tuntui, että sen seuraukset olisivat vielä kauheammat. Entä jos äiti oli oikeassa? Ellei Alice-täti koskaan leppyisi? Jos hän ei saisi koskaan enää tavata Gordonia? Millaista olisi olla vihoissa lähimpien naapureiden kanssa koko loppuelämänsä? Miten Fannyn ja Stuartin kävisi?

Moira nukkui jo kultaiset kiharat levällään tyynyllä, kun Grace vihdoin sujautti päiväkirjan arkkuun ja väänsi avaimesta. Hänen sydäntään kirpaisi, kun hän ajatteli herra Wallacea ja rouva Wallacea ja sitä onnellista syntymäpäivää, jonka muistoja tuo arkku oli. Miksi elämä ei voinut olla aina sellaista!

Grace oli ollut aivan varma siitä, ettei nukkuisi silmällistäkään koko yönä. Mutta niin käsittämätöntä kuin se olikin, tyttö kaikista päivän kokemuksista uupuneena nukahti saman tien painettuaan päänsä tyynyyn. 

Hän oli syvässä unessa, kun sen läpi alkoi kuulua outoja ääniä. Huutoa, paukahtelua, juoksuaskeleita.

-Gracie! Herää!

Äiti seisoi hänen vuoteensa vieressä täysissä pukeissa. Oliko hän nukkunut liian pitkään ja oli jo aamu? Mutta miksi oli vielä aivan hämärää?

-Grace, herää nyt. Nouse ja pue päällesi.

-M-mitä… Grace sopersi ja hieroi silmiään.

-Moira, herää. Äiti oli kääntynyt ravistelemaan pikkusiskoa. -Meidän on mentävä ulos.

-Mutta on yö! valitti Moira ja haukotteli makeasti. -Miksi meidän pitää mennä ulos!

Äiti huohotti kuin olisi juossut pitkän matkan.

-Tohtorila palaa, hän sopersi. -Tuli saattaa levitä tännekin. Pukekaa päällenne ja ottakaa varmuudeksi mukaan tärkeimmät tavaranne. Pojat ovat jo ulkona.

Oli käsittämätöntä, miten nopeasti ihminen saattoi pukeutua tällaisessa tilanteessa. Vain muutamaa minuuttia myöhemmin Grace juoksi portaita alas käsi kädessä Moiran kanssa. Hän itse puristi kainalossaan luonnoslehtiötään ja päiväkirjaansa, Moira puolestaan Emma Woodia, joka sätki ja naukui epätoivoisesti.

Ulkona oli kirkasta, hirvittävän kirkasta. Tohtorila näytti samalta kuin jouluna, kun kaikissa huoneissa paloi valo, mutta tämä valo oli julmaa ja tappavaa. Ruokasalin ikkunaruudut paukahtivat halki juuri, kun Grace ja Moira juoksivat pihan halki.

-Stuart valvoi verannalla ja havaitsi sen ensimmäisenä, äiti sanoi vetäessään heidät helmoihinsa kuin kanaemo lähellä puutarhan porttia. Grace vapisi ajatellessaan, että heidän pitäisi ehkä paeta siitä portista, jos tuli tosiaan leviäisi Koivurantaankin. -Mutta se on alkanut keittiön puolelta ja oli liian pitkällä. Isä on soittanut palokunnan, mutta en tiedä, onko mitään tehtävissä.

Isä ja Archie ja Donald tulivat rannasta juosten täysien vesisankojen kanssa. Yhä kirkkaammaksi muuttuvassa kesäyössä Grace näki, miten Evan ja Walter täyttivät rannassa uusia sankoja valmiiksi. Oliko Evankin noin urhea!

-Missä — missä Alice-täti ja… Moira nyyhkytti ja rutisti Emma Woodia niin, että se rimpuili itsensä mouruten vapaaksi ja syöksyi rantatielle.

-Stuart meni murtamaan ovea ja herättämään heitä, äiti sanoi ja puristi puolestaan Gracen olkapäätä niin, että siihen koski. -Tuli on levinnyt räjähdysmäisesti, he eivät välttämättä ehdi edes tajuta …

Samassa tohtorilan ulko-ovi avautui ja joukko tummia hahmoja purkautui siitä ulos. Hovimestari Seaforth, joka yleensä oli niin kovin jäykkä univormussaan, näytti melkein vielä pelottavammalta yllään pyjama ja aamutakki. Fergus-setä tuki keittäjätärtä, joka ilmeisesti voi huonosti, Gordon taas äitiään, ja sisäkkö tuuppi edellään Gusia ja Torquilia.

-Alice! huusi äiti.

Ja jos sinä aamuna oli tohtorilan arkihuoneessa sanottu asioita, joiden olisi luullut rikkoneen välejä ikuisiksi ajoiksi, niitä ei enää muistettu, kun Alice-täti purskahti itkuun ja kietoi kätensä äidin kaulaan.

-Missä Stuart on? Grace yhtäkkiä parkaisi.

Alice-täti melkein hypähti.

-Fanny! Missä Fanny on? Stuart sanoi hakevansa Fannyn! Eikö hän tullutkaan?

He seisoivat kaikki yhtäkkiä aivan vaiti. Yötä halkoivat liekkien räiskähdykset, rikkoutuvan lasin helinä ja pienet, avuttomat sihahdukset, kun isä ja veljet koettivat heittää vettä liekkeihin. Naapurustoa alkoi kerääntyä kadulle, vesiketjuja järjestettiin, mutta se oli vain lilliputin rimpuilua jättiläisen edessä. Ukkosen murina vuorten takana oli kääntynyt koilliseen, se ei tulisi vuorten yli eikä kaivattu sade sen mukana.

Fanny oli kuuro. Hän ei ollut kuullut herätyshuutoja, eikä hän kuulisi liekkien rätinää, ei ikkunoiden halkeamista. Jos hän oli unessa, ensin savu ja sitten liekit saavuttaisivat hänet, ennen kuin hän edes tajuaisi minkään olevan hullusti, ellei Stuart ehtisi hänen luokseen ajoissa ja saisi häntä ulos.

-Hyvä Jumala! parkaisi Alice-täti ja olisi pudonnut polvilleen rantatielle yöpaidassaan, elleivät äiti ja Gordon olisi pidelleet hänestä kiinni. -Hän lukitsi ovensa!

-Mitä? sanoi äiti terävästi.

-Fanny lukitsi ovensa! Sen… sen aamullisen jälkeen meillä oli… Voi Betty, me riitelimme, hän sulkeutui huoneeseensa ja lukitsi oven, eikä ole tullut esiin koko päivänä.

-Missä Stuart on? äiti kuiskasi, mutta vaikka hän olisi huutanut suoraa huutoa, se ei olisi voinut kuulostaa järkyttävämmältä.

-Minä menen takaisin, sanoi Gordon ja aikoi juosta tiehensä, mutta Fergus-setä tarttui hänen pyjamanhihaansa.

-Sinä et mene yhtään mihinkään! Kukaan ei mene. Kukaan ei voi mennä — tuonne…

Tohtorilan yläkerrassa Gordonin huoneen ikkuna helähti säpäleiksi, ja liekit löivät ulos. Fannyn huone oli siinä vieressä, vain yhden seinän takana. Huone, jossa Fanny nukkui. Huone, jonka ovi oli lukossa. Huone, jonne Stuart ei pääsisi. Stuart ei pääsisi enää mihinkään. Yläkerran käytävänkin täytyi olla jo liekkimerenä, sillä ullakon ikkunoista alkoi nousta savukiemuroita.

Äiti ojensi käsiään, aivan kuin olisi yrittänyt vetää Stuartin pois, turvaan. Hän avasi suunsa, aivan kuin olisi kutsunut lastaan. Moira parkui kasvot haudattuina Gracen rintaa vasten, Torquil ja Gus nyyhkyttivät äitinsä helmoissa, Fergus-setä koetti saada vaimonsa hengittämään rauhallisesti, vaikka oli itse aivan harmaa kasvoiltaan.

-Archie!

Huuto kuului jostakin kauempaa, kaiken paukkeen ja kohinan keskeltä. Sen täytyi olla harha-aistimus, Grace ajatteli. Se ei voinut olla…

Mutta hän kohotti päätään ja näki, miten liekkien valaisemassa yläkerran ikkunassa seisoi joku. Ja hän näki, miten Archie heitti sangot käsistään, juoksi niin lähelle palavaa taloa kuin saattoi ja ojensi kätensä aivan samoin kuin äiti äsken.

Valkoiseen yöpaitaan pukeutunut mustakiharainen olento putosi velttona kuin räsynukke savun halki suoraan Archien käsivarsille. Archie kaatui Fannyn painosta kyljelleen, ja yhden kauhistavan silmänräpäyksen näytti siltä, ettei hän nousisi, että hän jäisi makaamaan aivan liian lähelle liekkimerta. Mutta hän kohottautui juuri samalla hetkellä, kun isä ja Fergus-setä ja Donald ja Gordon juoksivat polttavan kuuman, savun peittämän puutarhan halki häntä auttamaan.

Samalla hetkellä, kun lähestyvästä paloautosta kertova kellonkilkatus muuttui yhä äänekkäämmäksi, putosi alas yksi Fannyn huoneen palavista kattoparruista. Se heilahti kuin kellon punnus ja iski Stuartia, ennen kuin tämä ehti hypätä. Yhtenä palavana myttynä Stuart lensi ilman halki ja mäjähti maahan alhaalla kuumuuden ruskottamassa kukkapenkissä.

6 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Ainakaan kukaan ei voi enää sanoa, että hän on hyödytön hulttio.

      Poista
  2. Voi voi voi..... Ihan liian jännää...

    Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun tämä kirja alkoi ilmestyä, mieheni - joka luki Myrskyn vuodet pelkästään sotateeman takia - kysyi: "Onko se niinkuin tavallinen tyttökirja, vai tapahtuuko siinä jotakin?"

      Poista