keskiviikko 9. joulukuuta 2015

88. Nykyaikainen nainen

Sairaalahuone oli hiljainen. Äänet kuuluivat kadulta etäisinä, aivan kuin välissä olisi ollut jotakin paksumpaa kuin vain kiviseinä ja ikkunalasi.

Ja tietysti siinä olikin, kokonainen maailma, kokonainen ihmiselämä. Kadun äänet kuuluivat terveiden, onnellisten ihmisten maailmaan, jossa ei ollut mitään huolia. Sen sijaan sairaalan käytävän äänet kuuluivat sairaiden ja onnettomien maailmaan, ja siksi ne olivat teräviä, metallimukit kirskahtelivat tarjoiluvaunussa ja osastonhoitajatar puhui kovaan ääneen jonkun verenpaineesta.

Betty istui vuoteen vieressä ja katseli Stuartia. Tällä tavalla hän oli katsellut Stuartia viimeksi, kun tämä oli lapsi, joka oli nukahtanut iltarukouksen ja sadun jälkeen turvallisesti äidin tai isän istuessa vuoteen vieressä.

Mutta kun Stuart oli ollut lapsi, kaikki olikin ollut hyvin tässä maailmoista parhaassa. Ainakin ensimmäisinä vuosina.

Huoahtaen Betty korjasi asentoaan, sillä hänen selkänsä tahtoi väsyä kovalla tuolilla. Ylihoitajatar ja Fergus ja tohtori Drummond olivat kaikki vuorotellen käyneet kehottamassa, että hän lähtisi kotiin lepäämään, he kyllä ilmoittaisivat — mutta miten hän saattaisi antaa Stuartin herätä täällä yksin! Sillä poika heräisi. Varmasti tämä heräisi!

Onneksi Duncan ymmärsi, eikä hoputtanut häntä kotiin. Grace oli luvannut huolehtia taloudesta ja olla kaikella tavalla avuksi myös naapuritalossa, Smithien tyhjillään olleessa talossa, jonne MacDonaldit olivat asettuneet. Tohtorilasta ei ollut jäljellä kuin rauniot, tuli oli levinnyt räjähdysmäisesti, eikä palokunta ollut kyennyt tekemään muuta kuin suojelemaan naapuritaloja. Ne olivat kaikki säästyneet, vaikka Duncanin moottoripyörän maali oli kupruillut pois siltä sivulta, joka oli tohtorilaan päin, ja makuuhuoneen ikkuna oli mennyt rikki kuumuudessa. Onneksi kanakoppia oli suojannut sen ja aidan välissä kasvava pensas, eivätkä kanat olleet kärsineet muusta kuin suuresta pelästyksestä.

Iltapäiväaurinko paistoi huoneeseen ja leikitteli harmaalla huovalla, jonka päällä Stuartin kädet lepäsivät. Niitä ei tosin olisi voinut käsiksi arvata, sillä ne olivat niin paksuissa siteissä, että muistuttivat ennemmin kahta nuijaa. Siteet kiersivät myös Stuartin päätä. Betty tiesi, että siteiden alla päänahassa oli palovammoja pudonneista kipinöistä.

Fergus oli sanonut, että jos Stuart ei olisi ollut niin järkevä, että oli siepannut ylleen eteisen naulakosta isänsä nahkaisen ajotakin juostessaan murtamaan naapurin ovea, ja jos tämä olisi viipynyt talossa hetkenkin pidempään, tuli olisi päässyt vaatekerrosten läpi, eikä mitään olisi ollut enää tehtävissä. 

Duncan puolestaan oli sanonut, että Fergus itse oli pelastanut Stuartin hengen, sillä tohtori oli ensimmäisenä ehtinyt tämän luo pojan pudottua ja heittäytynyt tämän päälle saadakseen vaatteet sammumaan. Koska tohtorilla itsellään oli ollut yllään vain pyjama ja aamutakki, hän kantaisi ihossaan ikuisia muistoja teostaan.

Tämän kaiken summana Stuartin iho ei ollut palanut niin pahasti kuin olisi voinut. Savua hän tosin oli hengittänyt, ja siksi hänen kasvojaan peitti happinaamari, josta johti letku suureen pulloon vuoteen vieressä.

Eikä Fergus voinut sanoa, miten Stuartin käsien oli käynyt, sillä ne olivat suojattomina palaneet pahiten hänen murtautuessaan Fannyn huoneeseen ja kantaessaan jo tajuttoman tytön ikkunaan. Bettyn ja Duncanin kysymyksiin käsien paranemisesta Fergus vastasi vältellen, ja tohtori Drummond vain reippaasti toisteli, miten ihmeellistä oli, että Stuart oli murtanut ainoastaan pari kylkiluuta pudotessaan. Sen jälkeen hän oli luetellut joukon sisäelimiä, jotka olisivat voineet vahingoittua, kunnes ylihoitajatar oli hienotunteisesti jonkin tekosyyn nojalla houkutellut nuoren lääkärin toisen potilaan kimppuun nähdessään Bettyn muuttuvan vihreäksi. Kylkiluiden lisäksi oli kärsinyt Stuartin toinen olka, joka oli ollut sijoiltaan, mutta sekin oli korjattu.

Samassa Stuart äännähti. Betty havahtui ja kumartui tämän yli. Pojan luomet värähtelivät, sitten harmaat silmät avautuivat. Katse harhaili hetken huoneen valkeudessa, ennen kuin se tarkentui Bettyyn.

-Äiti…

Helpotuksen kyyneleet tulvahtivat Bettyn omiin silmiin. Hän oli pelännyt, että kuumuus olisi vahingoittanut Stuartin näköä, eikä Ferguskaan ollut uskaltanut sanoa asiasta mitään niin kauan kuin poika ei ollut tajuissaan. Mutta nyt nuo silmät, Duncanin silmät, katsoivat häneen kirkkaina, joskin vähän hämmentyneinä.

-Mitä… Stuart käänteli päätään, ja Betty nosti hellästi happinaamarin pois tämän kasvoilta, vaikka tiesi, ettei olisi saanut tehdä sitä ilman lupaa.

-Sinä olet sairaalassa, Stu.

Stuart vavahti.

-Fanny… Hän koetti nousta istumaan, vaipui kivusta äännähtäen takaisin ja haukkoi henkeään.

-Fanny on kunnossa, Betty sanoi nopeasti. -Sinä pelastit hänet! Hän oli hengittänyt aika paljon savua, mutta Fergus sanoo, että ei liiaksi. Hänkin on sairaalassa, mutta toipuu.

Stuart nielaisi ja irvisti. Lääkärit olivat varoittaneet, että kuuman ilman hengittäminen oli polttanut hänen kurkkuaan.

-Mitä… kuinka…

-Ole aivan rauhassa, niin minä kerron, Betty sanoi hellästi, ja kuvasi tuon kohtalokkaan yön kulun. -Taloa ei voitu enää pelastaa. Mutta Fanny tokenee, ja sinä olet siinä, ja Archienkin jalka paranee kuulemma muutamassa viikossa.

-Archien jalka?

-Hän mursi nilkkansa, kun otti vastaan Fannyn sinun heittäessäsi. Mutta ellei hän olisi ollut siinä, Fanny olisi todennäköisesti taittanut niskansa.

Stuart päästi äännähdyksen, joka muistutti nyyhkäisyä.

-Minä en keksinyt muuta — käytävä oli jo liekeissä…

-Sinä teit kaiken oikein, poika kulta. Palomestari Coburn puhui jotakin hengenpelastusmitalista.

Uusi äännähdys muistutti naurahdusta, sitten Stuart irvisti.

-Koskee, hän mutisi.

-Sinä mursit kylkiluita pudotessasi, ja olkasi oli sijoiltaan. Ja sait muutenkin melkoisen täräyksen, kun putosit.

-Olka meni kai siinä, kun mursin oven — Fannyn ovi oli lukossa…

Betty vavahti ajatellessaan, miltä Stuartista oli täytynyt tuntua, kun tämä oli päässyt Fannyn huoneen luo ja tajunnut, että liekit seurasivat häntä käytävässä ja ovi hänen edessään oli teljetty. Miten epätoivoinen hänen oli täytynyt olla!

Stuart makasi hetken hiljaa silmät suljettuina ja hengitti vähän rahisten. Sitten hän taas avasi silmänsä ja käänsi katseensa alas peitolla lepääviin käsiin.

Hiljaisuus oli käsinkosketeltavaa. Kadun äänet, jopa käytävän puhe tuntuivat kaikkoavan kokonaan. Stuartin silmät laajentuivat, hänen huulensa raottuivat kuin äänettömään tuskanhuutoon, kun hän kohotti kömpelöiksi paketeiksi käärittyjä käsiään. Bettykin avasi suunsa sanoakseen mitään, mutta ei yhtäkkiä tiennyt, mitä sanoa. Mitä hän voisi sanoa!

-Miten pahasti? Stuart lopulta kuiskasi käheällä äänellä.

-Kukaan ei vielä tiedä, Betty kuiskasi vastaan. -Se riippuu siitä, miten jänteet ja kudokset…

Stuart sulki taas silmänsä, ja kyyneleet valuivat luomien lomasta.

-Miksi, äiti? hän sopersi. -Miksi minä tuhoan kaiken?

-Mitä sinä puhut!

-Minulla ei ole mitään muuta kuin soittotaitoni, ei mitään muuta kuin nämä, hän nosti paketoituja käsiään ja irvisti kivusta -ja jos minä menetän ne, jos minä en voi enää soittaa…

-Stuart, älä ajattele nyt sellaisia!

-Mitä minä sitten ajattelisin! Stuartin silmät rävähtivät taas auki. -Minä en osaa mitään muuta, minä en halua mitään muuta kuin soittaa! Mutta miten minä soitan, elleivät käteni toimi!

Hän haukkoi henkeään ja alkoi yskiä. Betty yritti laittaa happinaamarin takaisin nuorukaisen kasvoille, mutta tämä työnsi sen luotaan niin hurjasti, että se putosi lattialle.

-Stuart, Betty sanoi tiukasti, -minä kiellän sinua ajattelemasta sellaista nyt. Sinä olet elossa ja Fanny on elossa. Kaikki muu järjestyy. Fergus sanoi…

Samassa huoneen ovi avautui, ja Fergus MacDonald astui sisään.

-Kas vain, hän julisti sillä tekopirteällä tavalla, jota lääkärit käyttävät koettaessaan rohkaista potilasta, -täällä ollaan hereillä. Sinun piti soittaa kelloa, Bet.

-Minä en vielä ehtinyt, Betty mutisi.

Fergus tuli vuoteen viereen. Hänen kätensä olivat syvällä valkoisen takin taskuissa ja hänen solmionsa oli vinossa kaulassa roikkuvan kuulotorven alla. Itse asiassa koko hänen pukunsa oli vähän epäsopiva, sillä se oli yksi Duncanin puvuista. MacDonaldien omaisuus vaatteita myöten oli tuhoutunut talon mukana, ja kirkkaassa kesäauringon valossa Betty yhtäkkiä tajusi, että tohtorin aiemmin pikimustat kiharat olivat harmaantuneet. Olivatko ne olleet tuollaiset jo pitkään? Eikö hän ollut vain huomannut sitä? Vai tulipaloko…

-Miten Fanny voi? Stuart kysyi. Hän ei selvästikään uskonut täysin äitinsä vakuutteluja.

-Fanny on hyvin väsynyt ja hänen on vähän vaikea hengittää, mutta se menee ohi vähitellen. Hän saa vielä happea — ja niin pitäisi sinunkin saada. Tohtori poimi happinaamarin lattialta ja loi Bettyyn moittivan katseen, kun se ei ollut paikallaan.

-Paloiko hän? Stuart kysyi tuskaisasti ja huitaisi kömpelöllä sidotulla kädellään tohtorin käden kauemmaksi, kun tämä koetti vuorostaan asettaa happinaamarin hänen kasvoilleen.

-Hänellä on joitakin palovammoja jaloissa, ne tulivat, kun heitit hänet ikkunalta. Siihen asti hän oli suojassa liekeiltä suljetun oven takana, vaikka savu pääsikin sisään, ja sinä… toimit tarpeeksi nopeasti.

Stuart nyökkäsi ja jäi tuijottamaan eteensä. Betty arvasi, ettei poika tahtonut kysyä mitään käsistään. Tämä pelkäsi, että saisi kuulla tuomion, eikä halunnut osoittaa heikkoutta Fergusin edessä.

Tohtori puolestaan sulki happipullon, ripusti naamarin sille varattuun koukkuun, laittoi stetoskoopin korviinsa ja kuunteli Stuartin keuhkoja. Sitten hän valotti pienellä taskulampulla tämän silmiä ja kurkkua edelleen mitään sanomatta.

Fergus ei yleensä ollut noin vähäsanainen potilasta tutkiessaan. Ja Betty tajusi yhtäkkiä, että tohtori oli hämillään, ei, häpeissään.

-Ei mitään vammaa, mistä sinä et toipuisi, Fergus lopulta sanoi ja sujautti lampun taskuunsa. Sitten hän nojasi käsillään vuoteen päätyyn ja tuntui hakevan sanoja. -Stuart, minä… me, Alice ja minä, me… haluamme kiittää sinua. Ellei sinua olisi ollut…

Hän vaikeni, aivan kuin ei olisi tahtonut päättää lausetta. Stuart ei vastannut, vaan katseli Fergusta miettiväisesti.

-Viimeisen vuoden kuluessa me… emme ole varmaan olleet aivan oikeudenmukaisia sinua kohtaan. Tohtori puhui sängyn päädyssä olevalle kolhulle, jossa rauta pilkisti maalipinnan alta. -Ei sillä, ettetkö olisi ollut mahdoton nuorempana — me tahdoimme vain suojella Fannya — mutta ehkä meidän olisi pitänyt… antaa sinulle mahdollisuus.

Stuart naurahti käheästi, ja tohtori hätkähti vähän. Ilmeisesti hän ei ollut odottanut sellaista vastausta.

-Vai niin, nuorukainen sanoi. -No, ainakin tässä on se hyvä puoli, ettei kukaan taida voida kutsua minua enää kapakkapianistiksi.

Hän kohotti möhkäleiksi sidottuja käsiään, ja Fergus vavahti kuin lyötynä.

-Stuart, Jumalan tähden, minä vannon että teen kaikkeni…

-Mitäpä tässä olisi tehtävissä, Stuart keskeytti. -Katumus on aina hyvästä, mutta joskus se vain tulee liian myöhään.

-Stuart! Betty huudahti moittivasti. -Sinä voisit suhtautua vähän…

-Minä keskityn nyt suhtautumaan siihen, että olen kädetön. Kädetön pianisti! Stuartin ääni oli sanoinkuvaamaton. -Minä tahdon olla rauhassa. Menkää pois. Sinä myös, äiti.

-Stu, rakkaani, älä… Betty aloitti, mutta Stuart sanoi tiukemmin:

-Menkää tiehenne ja jättäkää minut rauhaan.

Betty nousi tuolilta, vaikka hänestä tuntui, kuin hän olisi astumassa mustaan kuiluun. Yhtäkkiä, välähdyksenomaisesti, hän muisti sen talviaamun vuosikymmeniä sitten, jolloin hän oli herännyt tässä samassa sairaalassa tajuttomuudesta ja saanut kuulla, että vauva…

Entä jos Stuart joutuisi samaan pimeyteen kuin hän silloin? Mitä hän osaisi tehdä? Miten hän voisi tätä auttaa? Pystyisikö Rosekaan siihen, kuten aikoinaan hänen kohdallaan?

-Minä lähetän hoitajattaren tuomaan ruiskeen, Fergus sanoi. -Sinulla on kipuja.

-Entä sitten, vaikka onkin! Antakaa minun olla.

-Stuart, Betty koetti rauhoitella ja laski kätensä pojan terveelle olkapäälle. Mutta tämä riuhtaisi itsensä irti niin rajusti, että parahti kivusta.

-Tule, Betty, Fergus sanoi hiljaa. -Sisar Campbell tuo hänelle kipupiikin ja jotakin rauhoittavaa.

Samassa huoneen oven ulkopuolelta kuului kiivasta puhetta. Se ei ollut tällä kerralla osastonhoitajatar sättimässä apusisarta, sillä ovi työnnettiin rajusti auki ja joku sanoi vihaisesti:

-Laske irti, äiti! Anna minun mennä!

-Sinä et saa — sinä et saa olla jalkeillakaan vielä, ja…

-Sinä et enää sano minulle, mitä minä saan tehdä ja mitä en!

Tulija oli Fanny, sairaalan yöpuvussa ja aamutakissa, musta tukka hajallaan pitkin selkää, kasvot vielä punertavina hapenpuutteesta ja sidelappuja aamutossuihin sujautettujen jalkojensa palovammakohdissa. Hän käveli epävarmasti ja hengitti vaikeasti, ja kaikesta näki, ettei hänen todellakaan olisi pitänyt olla vielä jalkeilla.

Mutta siinä hän oli, vähääkään välittämättä Alicesta, joka koetti pidätellä häntä, ja työntäen rajusti sivuun isänsä, joka aikoi tarttua häneen.

-Fanny!

Stuart oli noussut kivuistaan huolimatta vuoteessa terveemmän kyynärpäänsä varaan ja vaistomaisesti ojensi kättään. Fanny putosi istumaan tuolille, jolta Betty oli juuri noussut, ja kietoi kätensä Stuartin ympäri.

-Oletko sinä kunnossa? hän sopersi. -Miten sinä voit? Minä pelkäsin… minä en uskonut, kun äiti sanoi, että sinä olet elossa! Voi Stuart, oletko sinä kovin kipeä? Äiti sanoi, että sinä paloit!

-Ei minulla ole hätää, Stuart vakuutti. -Mutta sinun ei olisi pitänyt lähteä vielä liikkeelle. Miksi sinä tulit?

-Miksikö? Minä tahdoin nähdä sinut, hupsu. Fanny hymyili vapisevin huulin, ja hänen mustat silmänsä olivat kyynelissä, kun hän silitti toisella kädellään Stuartin sidottua päätä ja puristi toisella hellästi tämän käsivartta, kun ei voinut koskea sidottuihin käsiin.

-Ei minussa ole paljon näkemistä, Stuart sanoi niin, että sitä tuskin kuuli — eikä sanoja tietysti ollutkaan tarkoitettu kenenkään kuultaviksi, sillä Fanny ymmärsi häntä ilman ääntä. -Minun tulevaisuuteni — meidän tulevaisuutemme — se oli näiden sormien varassa, ja nyt…

-Shh, sanoi Fanny lempeästi. -Isä hoitaa ne kuntoon.

Tuo yhtäkkinen lapsekas luottamus isään sai Bettyn nostamaan käden suulleen ja Alicen painamaan kasvonsa Fergusin rintaa vasten.

-Entä ellei hoida? Stuart kysyi. -Millä minä sitten elätän…

-Luuletko sinä, Stuart Fleming, että minä heittäytyisin sinun elätettäväksesi, vaikka olisit kuinka lupaava nuori pianisti! Fanny puisti päätään niin, että musta tukka hulmusi. -Minä en tahdo olla enää kenenkään elätti! Minä olen nykyaikainen nainen ja teen elämälläni mitä tahdon.

Ilmoitus oli niin tomera, että Bettyn oli taas peitettävä suunsa, jotta hysteerinen tirskahdus ei kuuluisi. Tämä ei todellakaan ollut oikea aika eikä paikka nauraa.

-No, sanoi Stuart, ja hänen harmaat silmänsä tuikahtivat äkkiä, -mitä sinä sitten aiot tehdä elämälläsi?

-Ensiksi me hoidamme itsemme kuntoon, Fanny sanoi vakavasti, lähtemättä mukaan leikkiin. -Minä autan sinua käsien kanssa, minä uskon, että ne paranevat — ja vaikka eivät, me selviämme siitäkin. Me keksimme jotakin. Ja sitten me menemme naimisiin.

-Oho, sanoi Stuart vilkaisten tohtoriin ja Aliceen, ja hänen ilmeensä oli vain hiukan vahingoniloinen. -Niinkö sinä sen ajattelit?

-Niin minä sen ajattelin. Fanny nyökkäsi päätään. -Eikä kukaan voi meitä enää estää. Eihän?

Nyt hänkin katsoi vanhempiinsa, ja tohtori näytti äkkiä siltä, kuin olisi tahtonut työntää sormensa kauluksen sisään sitä löyhdyttääkseen. Alice oli valahtanut kalpeaksi, eikä Betty ollut aivan varma, miksi.

-Fanny, Fergus aloitti avuttomasti.

-Eihän? Fanny toisti niin merkitsevästi, että oli aivan ihmeellistä, miten hän kuurona saattoi pystyä niin puhuvaan äänensävyyn.

Betty ajatteli, että jos tämä olisi elokuva tai kertomus, Alicen ja Fergusin kuuluisi nyt jos ei sentään aivan heittäytyä syleilemään nuoria, niin ainakin mutista jotakin myöntävää. Mutta he vain katsoivat ensin Fannyyn ja sitten toisiinsa.

Ja lopulta Alice veti syvään henkeä, aivan kuin ei enää olisi kestänyt Fannyn vaativaa katsetta, ja todellakin kuiskasi:

-Ei, lapsi kulta. Ei kukaan voi sitä estää. Mutta minä vain toivon, ettet…

-Etten minä kadu, niinkö? Fanny tiedusteli. -Etten joudu turmioon?

-Fanny!

-Ei hän joudu katumaan eikä turmioon, jos se minusta riippuu, Stuart sanoi äkkiä lujalla äänellä. -Vaikka minä en koskaan tulisi entiselleni, vaikka en milloinkaan enää soittaisi sointuakaan, minä pidän hänestä huolta. Jotakin täytyy voida tehdä ilman käsiäkin.

Ja sitten, aivan kuin tätä todistaakseen, Prinssi ojensi toisen sidotun kätensä ja veti sillä kömpelösti Fannyn lähemmäksi, kunnes ylsi suutelemaan tätä kuumuuden polttamilla huulillaan.

Betty rykäisi vähän.

-Eiköhän meidän ole nyt aika poistua, hän sanoi ystävällisesti, aivan kuin ei olisi tuntenut vähääkään voitonriemua Alicea ja Fergusia kohtaan. -Nuoret tahtovat varmaankin olla kahden vähän aikaa, ennen kuin Fannyn on aika palata lepäämään.

Samassa hoitajatar tuli hakemaan tohtoria toisen potilaan luo, eikä Fergus kyennyt täysin peittämään helpotustaan päästessään vetäytymään kunniallisesti tästä kiusallisesta tilanteesta. Alice puolestaan antoi Bettyn työntää itsensä käytävään ja jäi seisomaan käsivarret ympärilleen kiedottuina suljetun oven taakse.

Äkkiä Bettyn tuli Alicea sääli. Tohtorinna, joka oli aina ollut niin tarmokas ja päättäväinen ja kaunis, näytti yhtäkkiä surkealta ja avuttomalta. Ja avutonhan hän olikin. Hänellä oli yllään yksi Bettyn leningeistä, rouva Carsonin järkevät rumat kävelykengät ja Anne Barclayn villatakki. Alusvaatteet ja sukat olivat nekin Bettyn. Alice oli suuren yhtiön omistaja ja kaupungin tärkeimpiä henkilöitä, mutta vakuutusrahojen tuloon asti hän ja koko perhe olivat säästöjen ja kaupunkilaisten armeliaisuuden varassa. Koko heidän omaisuutensa oli haihtunut kirjaimellisesti savuna ilmaan, eikä alusta aloittaminen käynyt käden käänteessä.

-Tule, Betty sanoi lempeästi ja kietoi kätensä Alicen ympäri. -Istutaan hetkeksi. Sitten on parasta, että menemme kotiin syömään ja lepäämään, kun pahin vaara kerran on ohi.

Puhuessaan hän tajusi, ettei Alicella ollut kotia, mihin mennä. Ei muuta kuin se talo, joka oli ollut tyhjillään jo niin kauan ja johon Alice oli aikanaan pelännyt saatavan jollakin tavalla epäsopivia vuokralaisia. Hänellä ei ollut omaa vuodetta, johon käydä pitkälleen, ei omaa lautasta ja kattilaa — keittäjätär ja sisäkkö ja hovimestari kyllä, mutta nämä koettivat saada järjestystä vieraassa paikassa laina-astioiden turvin.

Ja kaikki vain siksi, että liedestä otettu tuhka oli ollut liian kuumaa, kuten palomestari oli arvellut.

Alice antoi taluttaa itsensä penkille käytävän varrella kuin tahdoton nukke.

-Minä jo luulin, Alice sopersi. -Minä jo luulin, että sinä olet oikeassa. Että minullekin on sallittua olla onnellinen, että minullakin voi olla kaikki hyvin…

-Alice, Betty sanoi lempeästi ja silitti tämän tukkaa.

-Ja nyt tämä! Kaikki meni — kaikki…

-Alice, ei kaikki mennyt. Vain talo ja tavara. Te pääsitte turvaan. Fanny toipuu. Smithien talo oli aivan kuin vain odottamassa teitä. Kaikki tahtovat auttaa teitä. Ja kun vakuutusrahat tulevat, te voitte rakentaa uuden talon.

-Mutta se ei ole Andrew’n talo!

-Ei, Betty sanoi tiukasti, -ei sen pidäkään olla Andrew’n talo. Se on sinun ja Fergusin talo. Eikö se merkitse sinulle mitään?

Alice huokasi ja hieroi kasvojaan kuin lapsi.

-Miten se yksi Raamatun kohta menikään, Betty jatkoi puoleksi itsekseen. -Vertaus rikkaasta miehestä, joka sai hyvän sadon, muistatko? Hän repi maahan aittansa ja rakensi uuden varaston ja päätti heittäytyä nauttimaan varakkuudestaan. Mutta Jumala vaatikin hänen sielunsa sinä yönä, eikä raha auttanut häntä siinä vähääkään. Ehkä on Jumalan armoa, että sinä menetit toissa yönä vain maallisen hyväsi, Alice MacDonald. Ehkä sinä olit aivan hiukkasen liian vahvasti omaisuuteen ja kunniaan kiintynyt, jos sallit minun puhua näin suoraan.

Alice istui hetken jäykkänä, sitten hän huokasi niin syvään, että meni melkein veltoksi ja Bettyn oli tuettava häntä.

-Että minä sitten olen kaivannut sinun saarnojasi, Beatrice Fleming, hän mutisi. -Nämä viime vuodet… Betty, minun on ollut niin ikävä sinua!

-Niin minunkin sinua, Betty kuiskasi.

He syleilivät hetken toisiaan, sitten Alice suoristautui, nykäisi hiukan liian lyhyen villatakin helmaa alemmaksi ja nosti päätään. Hän oli taas tohtorinna, tarmokas ja päättäväinen ja kaunis.

-No niin, hän sanoi. -Jos minä oikein ymmärsin, meistä tulee ilmeisesti jossakin vaiheessa sukulaisia. Minä toivon, että Stuart osoittautuu sinun kaikkien puolustuspuheittesi arvoiseksi.

-Minä toivon, että Fanny osoittautuu Stuartin sinnikkyyden arvoiseksi, Betty näpäytti.

He katsoivat hetken toisiaan käytävässä, jonne tulvi auringonvaloa päätyikkunasta. Desinfiointiaine tuoksui, hoitajattarien korot kopisivat, jossakin kirskahti vuoteen pyörä. Sitten Alice alkoi nauraa.

-Sinä olet toivoton, hän sanoi. -Minä en pärjää sinulle. Mutta täytyy tunnustaa, että olen helpottunut. Olin onneton Fannyn puolesta, mutta en tiennyt, mitä tekisin. Minä ja Fergus, me… me emme uskaltaneet luottaa Stuartiin. Me pelkäsimme, että Fanny joutuu kärsimään hänen kanssaan.

-Ja niin te mieluummin laitoitte hänet kärsimään itse, Betty sanoi viattomasti. -Mutta en minä kanna kaunaa. Kaikki tämä odotus ja taistelu on tehnyt Prinssille hyvää. Kunhan nyt vain hänen kätensä…

Hän puri huultaan ja painoi päänsä. Mutta Alice puristi lujasti hänen kättään omalla kädellään.

-Fergus tekee kaikkensa. Hän tekee kaikkensa. Minä löysin hänet aamuyöstä kirjojen äärestä, hän oli tuonut niitä täältä mukanaan — hänen oman käsikirjastonsa tuho oli harmillista — ja hän luki palovammoista ja käsivammoista. Ja hän puhui jostakin opiskelutoveristaan, joka on Harley Streetillä hermokirurgina, ja että vakuutusrahoilla…

-Alice, Betty keskeytti, -ole hiljaa. Kyllä minä jo uskon. Uskon, että Fergus tekee parhaansa, ja uskon, että niin käy kuin Jumala hyväksi näkee. Jos Stuartin pianistinura on ohi, meidän on siitäkin vain selvittävä. Pääasia on, että hän ja Fanny saavat olla yhdessä.

Samassa Stuartin huoneen ovi raottui ja Fanny pujahti käytävään.

-Stu nukkuu nyt, hän sanoi. -Minäkin menen lepäämään. Mene sinäkin, äiti. Näytät väsyneeltä.

Hänen olemuksessaan oli aivan uudenlaista levollisuutta ja vahvuutta, vaikka hän seisoi siinä hentona ja hauraana rumissa sairaalavaatteissaan. Alice katsoi tytärtään, ja äkkiä Betty tajusi, että ensimmäisen kerran tämä näki Fannyn sellaisena, kuin he muut olivat nähneet jo kauan: rohkeana ja reippaana siitä huolimatta, että hän oli erilainen kuin muut.

-Hyvä on, Alice sanoi ja nousi. -Minä taidan tosiaan tarvita vähän unta. Käveletkö kanssani kotiin, Betty?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti