torstai 10. joulukuuta 2015

89. Tuulisena päivänä

Tuuli oli noussut aamulla, ja paksut harmaat pilvenkumpareet vaelsivat taivaan yli melkein vuorenhuippuja hipoen. Loch Linnhen vesi löi rantakiviin väkevinä jysähdyksinä, jotka olisi saattanut kuulla, jos olisi seissyt Koivurannan verannalla.

Mutta verannalla ei ollut ketään sinä elokuun lopun iltapäivänä, sillä Koivurannan olohuoneen takassa paloi tuli, eikä kukaan välittänyt lähteä ulos juuri nyt.

Grace istui lattialla jalat ristissä kuin räätäli. Räätälin töitä hän tekikin, sillä hän, Moira ja Faith — joka oli matkalta palattuaan ilmoittanut, ettei koskaan enää lähtisi kotoa, jos kerran sillä aikaa poltettaisiin tuhkaksi puoli kaupunkia tai ainakin yksi naapuri — harsivat minkä ehtivät. Mutta vaikka he koettivat olla nopeita, he eivät olleet niin nopeita kuin Fanny, jonka mustakiharainen pää oli kumartunut ompelukoneen ylle.

Alice-täti ja äiti istuivat sohvassa ja puhuivat naisyhdistyksen asioista, kuten heillä oli tapana. Mutta he puhuivat niistä suuremmalla ystävällisyydellä ja lämmöllä kuin pitkään aikaan, ja se lämmitti huoneen ilmapiiriä enemmän kuin takkatuli.

Archie istui toisessa lepotuoleista niin, että saattoi pitää kipsattua jalkaansa jakkaralla, ja pelasi jotakin lautapeliä Evanin, Walterin, Torquilin ja Gusin kanssa. Häntä ei tuntunut millään tavalla häiritsevän Fannyn läsnäolo, eivät myöskään tuolin selkänojaa vasten nojallaan olevat kainalosauvat tai poikien mekastus.

Archien olemuksessa oli aivan uudenlaista tyytyväisyyttä, ikään kuin hän olisi saanut tehdyksi jotakin, joka oli häntä pitkään kiusannut. Entiseen aikaan hän ei olisi kestänyt tällaista viikkojen pakkolepoa, minkä murtunut jalka aiheutti, mutta siinä hän nyt kaikessa rauhassa huvitti pikkupoikia, vaikka iltaisin mielellään kyselikin isältä ja Donaldilta kaupan tapahtumista pysyäkseen niistä selvillä.

Toisessa lepotuolissa istui Stuart. Hän oli päässyt sairaalasta jokin aika sitten, eikä hänen käsiään enää peittänyt sellainen siteiden massa kuin heti tulipalon jälkeen. Mutta kääreissä ne yhä olivat, ja niitä oli rasvattava monta kertaa päivässä, eivätkä sormet tahtoneet taipua siihen, mitä kulloinkin oli tehtävä. Pianoon Stuart ei ollut koskenut kertaakaan, ja vaikka hänessä näki vasta kihlautuneen nuoren miehen onnea ja ylpeyttä, oli myös jotakin, joka sai varsinkin hänen äitinsä vapisemaan.

Rouva Wallacen ompelukone oli ollut kuluneina viikkoina kovemmassa käytössä kuin koskaan. Fanny oli heti sairaalasta päästyään tarttunut toimeen ja ryhtynyt ompelemaan perheelleen vaatteita, lakanoita ja kaikkea muuta, mitä tarvittiin. Kun välttämättömin oli koossa, tyttö oli samalla päättäväisyydellä käynyt Gracen matkapuvuston kimppuun.

Grace tunsi hiljaista syyllisyyttä siitä, että todellakin lähtisi matkalle kaiken tämän jälkeen. Mutta Gordon oli sanonut, että tietenkin hänen piti lähteä, eihän hän kuitenkaan alkaisi heille uutta taloa rakentaa. Ja Stuart oli sanonut, ettei Gracen kotiin jäänti parantaisi hänen käsiään, päinvastoin. Ja Archie oli sanonut, että hän menisi ja murtaisi toisenkin nilkkansa, ellei Grace tulisi järkiinsä ja lähtisi.

Niinpä Grace nyt istui lattialla sisartensa kanssa ja harsi, kunnes niskaa särki ja sormia pisteli. Mutta hänen poskensa punottivat, sillä hän tiesi, että tyylikkyydessä hänen matkapuvustonsa, Fannyn alusta loppuun suunnittelema, ei vähääkään häviäisi yhdellekään ranskalaiselle muotihuoneelle.

Oikaistessaan vähän selkäänsä ja pyöräyttäessään olkapäitään Grace katsoi Gordonia, joka istui sohvan käsinojalla ja silitteli hajamielisesti sohvannurkassa äidin selän takana nukkuvaa Emma Woodia. He olivat jo luulleet Emman hävinneen iäksi tulipaloyönä, sillä se oli ollut poissa kaksi kokonaista päivää. Mutta kun oli ensimmäisen kerran alkanut sataa, kissa oli luikkinut kotiin. Nyt se oli jo toipunut kokemuksistaan, vaikka tapasi yhä livahtaa tiehensä, kun Moira lähestyi sitä. Ilmeisesti tytön hyvää tarkoittava, mutta rajunpuoleinen evakuointi oli jättänyt Emma Wood paralle ikuiset arvet.

Gordon oli muuttunut kovin hiljaiseksi tuon heinäkuun lopun yön jälkeen. Joskus Grace mietti, oliko Stuart ollut oikeassa. Oliko Gordon todella turvannut niin vahvasti rahaan ja omaisuuteen, että nyt ei oikein tiennyt miten olla, kun ei omistanut mitään, alkuvaiheessa ei edes vaatteita päällään, ja kun suuresta ja komeasta talosta oli jäljellä vain pahalta haiseva raunio. Tietystikään tohtorilan väellä ei ollut hätää pankkitileineen, mutta oudolla tavalla talon ja tavaran menetys oli silti pudottanut heitä siltä korokkeelta, jolle monet kaupunkilaiset heidät mielessään asettivat.

Fanny sai taas yhden sauman ommeltua, nosti keskeneräistä puseroa ilmaan ja katsoi lattialla istuviin tyttöihin.

-Oi! huokasi Moira. -Sinä olet hienompi kuin kreivitär, Gracie, kun käytät noita vaatteita!

-Se on täysin Fannyn ansiota, Grace vastasi ja hymyili tälle.

-Sinulle on hauska suunnitella vaatteita, kun olet niin sievä, Fanny sanoi iloisesti.

Sievä! Grace tunsi punastuvansa. Fanny ei varmaankaan ollut tosissaan! Fanny oli vain ystävällinen. Mutta silti Grace huokasi onnellisena.

Sillä onnellinen hän oli, kaikesta huolimatta. Ajatella, että Stuart ja Fanny olivat vihdoin julkikihloissa! Tietysti kaikki olisi ollut paremmin, jos tulipaloa ei olisi tapahtunut, sillä silloin Stuart olisi tälläkin hetkellä harjoitellut soittoa tai ehkä jo lähtenyt jollekin kiertueelle tai konserttisarjaa pitämään. Häitä ei missään tapauksessa vietettäisi pariin vuoteen, ja jos Stuart olisi ollut terve, hänellä olisikin ollut hyvin aikaa ansaita varoja perheen perustamista varten.

Ja jos tulipaloa ei olisi ollut, Archie olisi tällä hetkellä palvellut kaupassa, eikä isä joutuisi jäämään sinne yksin, kun Donald parin päivän päästä lähtisi Glasgow’hun. Veli oli päässyt sisään teknilliseen korkeakouluun, hänestä tulisi todellakin insinööri! Grace mietti, mahtaisivatko Milly ja Don ikävöidä toisiaan kovin, kun he olisivat ulkomailla. Vaikka tietysti he kirjoittaisivat, ja Grace päätti, että koettaisi olla utelematta Millyltä kovin paljon, mistä.

Mutta jos tulipaloa ei olisi ollut, äiti ja Alice-täti eivät ehkä istuisi tuossa puhelemassa niin kotoisasti, aivan kuin heillä ei olisi koskaan ollut mitään riitaa tai eripuraa. Pastori Torran oli sanonut sunnuntaina saarnassaan, ettei maailmassa tapahtunut mitään niin pahaa, ettei siinä olisi samalla ollut jotakin hyvääkin. Tulipalo oli ollut kauhea asia, mutta — kuka tietää, ehkä sillä oli hyviäkin seurauksia.

Hän katsoi taas Fannyyn, jonka olemuksessa oli sellaisen ihmisen onnea, joka saa tehdä rakastamiaan asioita ja tietää olevansa samalla hyödyksi. Ihme oli sittenkin tapahtunut: Fanny sai päättää itse elämästään, ja Fanny oli saanut Stuartin.

Nyt Fanny laski keskentekoisen puseron syliinsä, eikä hänen kätensä levännyt ompelukoneen pyörällä. Hän katsoi Gracen pään yli, ja Gracekin käänsi vaistomaisesti päätään.

Stuart oli noussut lepotuolista hiukan kankeasti, sillä hänen kylkiluunsa eivät vielä olleet suinkaan täysin parantuneet, ja mennyt pianon luo. Hitaasti hän alkoi kääriä pois siteitä käsistään, kunnes punainen, ryppyinen iho oli näkyvissä. Hänen kosketusarat sormenpäänsä sivelivät varovasti soittimen kantta, sitten hän nosti sen ja istuutui.

Olohuoneessa oli äkkiä aivan hiljaista. Pikkupojat olivat lakanneet riitelemästä heittovuoroista, Moira oli vaiennut kesken lörpötyksensä, äiti ja Alice-täti istuivat vaiti. Äiti oli yhtäkkiä aivan kalpea, niin kuin hän olisi nähnyt haamun, ja Alice-täti puristi häntä käsivarresta.

Yhtäkkiä Fanny nousi, laski puserontekeleen ompelukoneen päälle ja käveli huoneen poikki. Hän meni Stuartin taakse ja laski kätensä tämän olkapäille, kuin olisi omista terveistä, vahvoista käsistään tahtonut antaa Stuartille voimia — kuin ensimmäisen kerran hän olisikin ollut se, joka tarjosi toiselle tukea ja suojaa.

Stuart sulki silmänsä ja asetti kätensä koskettimille.

Ja sitten olohuoneen täytti musiikki. Se oli heikkoa ja laahaavaa, mutta musiikkia se oli, Stuartin soittamaa, täynnä elämää. He tohtivat tuskin hengittää, Emma Woodkin oli nostanut päätään kuunnellakseen, ja välioven saranat narahtivat vähän, kun isä ja Donald kurkistivat sisään aivan kuin epäillen, etteivät kuulleet oikein.

Stuart äännähti kivusta ja nosti kätensä pois koskettimilta. Sitten hän kääntyi Fannyyn.

-Kankeat, hän sanoi. -Hirveän kankeat ja heikot. Eivät tahdo kestää kosketinten painoa.

-Eihän se ole ihme, sanoi Fanny lempeästi. -Sinä et ole soittanut melkein kuukauteen, ja palovammat ovat syvät. Mutta jänteet ja nivelet toimivat. Miten se meni?

Viimeinen kysymys oli osoitettu toisille, jotka olivat voineet kuulla musiikin.

-Se meni hyvin, sanoi Archie välittömästi, kun Fannyn katse pysähtyi häneen. -Tietysti huomasi, ettei hän ole kunnossa, mutta jos sama tahti jatkuu, niin viimeistään joulun jälkeen…

-Kas niin, sanoi Fanny, -siinäs kuulit. Sinun pitää aloittaa harjoittelu, senkin laiskimus. Minä en ehkä aio ruveta sinun elätiksesi, mutta älä kuvittele, että minä alan myöskään sinua elättää!

Stuart naurahti, tarttui Fannyn terveeseen, kauniiseen käteen ja suuteli sitä.

-Kun sinä olet siinä, hän sanoi, -minä pystyn mihin vain.

-Ällöttävää, mutisi Walter. -Kuka lähtee ulos? Tuota ei siedä katsella!

Kaikki alkoivat nauraa, Stuartkin, joka ei ollut paljon nauranut tulipaloyön jälkeen. Fanny otti sivupöydältä rasvapurkin, kyykistyi Stuartin eteen ja voiteli hellästi tämän kädet, ennen kuin alkoi kääriä takaisin siteitä, jotka tämä oli äsken purkanut pois.

Grace kurkkua kuristi onnesta. Kaikki oli hyvin, kaikki järjestyisi! Mutta samalla häntä kuristi myös haikeus. Millaista olisi olla koko talvi poissa kotoa, vieläpä kaikkien näiden tapahtumien jälkeen?

Pikkupojat korjasivat pois pelin ja katosivat omille teilleen, ja Archie otti kainalosauvansa ja sanoi menevänsä vähäksi aikaa pitkälleen, sillä iltapäivästä kipsi alkoi aina painaa. Veli nukkui nykyään äidin työhuoneen vuodesohvassa, jottei hänen tarvinnut kulkea portaita sauvojensa ja kipsinsä kanssa. Grace oli havainnut, että äitiä ei yhtään häirinnyt Archien läsnäolo samassa huoneessa silloin, kun hän istuutui alas kirjoittamaan puhtaaksi kertomuksiaan, aivan kuten ei Gracenkaan läsnäolo silloin kauan sitten, kun hän oli ollut monta viikkoa pois koulusta. Gracesta jopa tuntui, että äiti kirjoitti nyt useammin, kun Archie oli hänen seuranaan, ja monesti huoneesta kuului hiljaista puhetta.

-Mennään mekin vähän ulos, Stuart sanoi Fannylle, kun tämä sai siteet kiinnitetyksi. -Minun pitää… minun pitää vähän puhaltaa tämän jälkeen.

Pianon kansi jäi auki. Stuart oli aina soittimesta tavattoman tarkka, eikä koskaan jättänyt kantta auki pölyyntymisen vuoksi, ellei aikonut palata koskettimien ääreen pian. Grace ja Faith katsoivat toisiinsa ja hymyilivät.  

-Eikö enää tarvitse harsia? Moira kysyi toiveikkaasti. -Sitten minä juoksen apteekille! En ole nähnyt Ionaa kauhean pitkään aikaan, ainakaan eilisen jälkeen!

-Jaha, sanoi Alice-täti. -Sinne ne kaikki katoavat kuin akanat tuuleen. Itse asiassa minunkin pitää mennä, teeaikaan ei ole kovin pitkä ja Fergus tulee sairaalasta.

-Voisittehan te juoda teetä täälläkin, äiti ehdotti.

-Älä puhu hupsuja. Me olemme teidän riesananne muutenkin kylliksi. Alice-täti nousi. -Ja illallahan on naisyhdistyksen kokous pappilassa, minun pitää vähän valmistautua. Tuletko sinä jo… kotiin, Gordon?

Alice-täti parka, joka koetti opetella sanomaan autiotaloa kodiksi! Grace huokasi vähän kääriessään harsimatyötään kasaan. Hän oli Moiran kanssa ollut tulipalon jälkeen monena päivänä naapurissa auttamassa siivouksessa ja järjestelyissä. Smithien talosta oli kyllä kuuraamalla ja pihaa raivaamalla saatu jotensakin viihtyisä, mutta eihän taloa voinut verratakaan tohtorilaan, eikä suurimmallakaan ystävyydellä tuotuja laina- ja lahjatavaroita kaikkeen siihen, minkä tuli oli niellyt. Grace värähti ajatellessaan, että Koivuranta olisi voinut palaa samana yönä.

-Minä menen jalkapallokentälle, Gordon sanoi viivytellen ja vilkaisi Graceen. -En tule teelle.

-No hyvä, sanoi Alice-täti vähän levottomasti. Hän oli nykyään aina vähän levoton, jos joku lapsista poistui kotoa. -Älä telo itseäsi, koulun alkuun ei ole pitkä. Milloin Cora tulee tänne, Bet?

-Syyskuun ensimmäisenä, äiti vastasi. -Olen iloinen, että hän tulee. Minulla on pitkästä aikaa taas tilaustöitä, ja toisaalta voimme ehkä auttaa häntä elämässä.

-Minä olen niin iloinen, että sinä kirjoitat, Alice-täti sanoi yhtäkkiä. -Kaikki oli hullusti, kun sinä et kirjoittanut.

-Alice, äiti vastasi ankaralla äänellä, -ei se siitä johtunut.

-Johtui tai ei, siltä se tuntui. Minä menen nyt. Lähettäkää pojat ja Fanny kotiin, kun he ilmaantuvat. Älä ole liian myöhään, Gordon.

Alice-täti meni, ja Gordon nousi käsinojaltaan.

-Tuletko sinä katsomaan jalkapallo-ottelua? hän kysyi Gracelta.

Tämä puisti päätään.

-Minä menen nummille piirtämään pari kuvaa, hän sanoi. -Tahdon kokeilla tehdä lyijykynätyön juuri tällaisena päivänä, kun pilvet ovat alhaalla.

-Miksi ihmeessä sinä menet piirtämään rumia pilviä, kun näet kohta Italian auringon!

Grace katsoi poikaan hämmästyneenä.

-Eiväthän ne ole rumia, hän sanoi. -Harmaita, ja paksuja, mutta ei niissä ole mitään rumaa!

-Grace on eri hoopo, ilmoitti Moira. -Minä pidän enemmän auringosta.

-Ehkä Grace näkee sellaista, mitä me emme näe, Gordon sanoi puoleksi itsekseen. -Jos sinä lähdet nummille, kävelläänkö samaa matkaa kentälle asti?

-Minä haen vain piirustustarvikkeeni, Grace sanoi ja kipaisi portaat yläkertaan.

Vähän ajan kuluttua he kulkivat vastatuuleen kaupungin halki. Sillä tavalla he olivat kävelleet lukemattomia kertoja kouluun, seurakunnan kerhoihin, ystävien luo, luistinradalle. Mutta ensi talvena he eivät kävelisi yhdessä. Gordon menisi kouluun yksin, ja Grace olisi kaukana poissa.

-Kenenkähän kanssa sinä kävelet kouluun, kun se taas alkaa?

Grace parka! Hänen kielensä oli jälleen kerran toiminut järkeä nopeammin, ja hän olisi tahtonut hakata itseään päähän luonnoslehtiöllään.

Mutta Gordon kääntyi ja näytti melkein ilahtuneelta.

-Minäkö? hän sanoi. -Pikkupoikien tietysti, ja Evanin ja Moiran ja Walterin. Siinä onkin seuraa enemmän kuin kylliksi. Vai mitä sinä ajattelit?

He olivat pysähtyneet kulmaukseen, josta katu kääntyi kohti urheilukenttää. Gordon oli työntänyt kätensä housuntaskuihin, työntänyt lippalakkinsa takaraivolle ja katsoi Graceen mustilla silmillään niin, että tyttö hämmentyi.

-En minä ajatellut mitään, Grace mutisi, mikä olikin harvinaisen totta.

-Sopisi kai paremmin kysyä, kenen kanssa sinä kävelet ensi talvena, Gordon sanoi. -Kaikki ne ranskalaiset ja italialaiset…

-Älä nyt ole tyhmä. En minä mene sinne kuhertelemaan, vaan oppimaan asioita!

-Vai niin, sanoi Gordon. -Kirjoitatko sinä minulle?

-Tietysti minä kirjoitan!

-Ethän kirjoita muille?

-Gordon MacDonald, Grace tiuskaisi, -sellaista minä en mene lupaamaan, ja tiedät sen hyvin! Älä taas aloita.

Gordon punastui vähän.

-No, hän sanoi, -minun pitää mennä. Nähdäänkö huomenna?

-Jos sinä tulet meille, sanoi Grace. -Minä en ehdi mihinkään niin kauan kuin Fanny tarvitsee apua minun vaatteideni kanssa. Meidän lähtöömme ei ole enää pitkä.

-Kyllä minä tulen, Gordon sanoi. -En tiedä, miksi lupasin mennä peliin — ne pärjäisivät ilman minuakin. Voisin lähteä seuraksesi.

-Mene sinä vain pelaamaan, sanoi Grace, joka itse asiassa odotti pääsevänsä vähäksi aikaa piirtämään yksin ja rauhassa. -Nähdään huomenna!

Kun Gordon oli mennyt, Grace pyrähti juoksuun. Hän tahtoi vielä kerran juosta vapaana, ennen kuin kaikki uusi ja jännittävä alkaisi, ennen kuin hänestä tulisi nuori neiti, joka oli matkustellut ulkomailla.

Kaupungista päästyään hän kiihdytti vauhtiaan. Maantie tömisi hänen jalkojensa alla, sitten hän kääntyi siltä erkanevalle kapealle polulle. Tuuli työnsi häntä eteenpäin, kanervat aaltoilivat hänen ympärillään kuin meri, pilvet hulmusivat melkein kädenmitan päässä lämpimän harmaan kankaan tavoin.

Päästessään ryöväriluolalle Grace oli niin hengästynyt, että heittäytyi hetkeksi maahan, sulki silmänsä ja vain kuunteli tuulen kohinaa. Jossakin kaukana vihelsi juna, se juna, joka veisi jonkin päivän kuluttua hänet ja Rose-tädin ja Charlie-sedän ja Millyn kauas avaraan maailmaan. Mutta nyt hän oli tässä, kotona Ylämaalla, paikassa, jota hän ei koskaan unohtaisi, näkisi hän maailmalla mitä tahansa!

Vähitellen Gracen hengitys tasaantui. Hän tunsi suurta kiusausta nukahtaa, sillä paikka kallionseinämän juurella oli suojainen ja melkein lämmin. Mutta sitä ei saanut tapahtua, hänen piti ruveta töihin.

Hän avasi silmänsä ja kirkaisi pelästyneenä tajutessaan, että ihmishahmo seisoi aivan hänen yläpuolellaan.

-Pelästytinkö minä sinut? kysyi Axel Barclay nauraen. -Etkö huomannut, että seurasin sinua kaupungista?

-En, Grace sanoi moittivasti ja painoi kädellä sydäntään. -Miksi sinä hiippailet tuolla tavalla minun perässäni?

-Minulla on vapaa iltapäivä ja aioin lähteä hakemaan sinua ulos, mutta sitten Moira tuli Ionan luo ja kertoi sinun lähteneen nummille, Axel sanoi. -Arvasin, että tulet tänne, joten seurasin sinua. Luulin että huomasit minut, anteeksi.

Grace tuhahti, sieppasi luonnoslehtiönsä ja kynälaatikkonsa ja etsi puhtaan sivun.

-Minulla on tekemistä, hän sanoi vähän happamasti.

Axel ei vastannut, vaan istuutui hänen viereensä ja seurasi, kun hän piirsi. Se Axelissa olikin niin mukavaa, Grace ajatteli katsoessaan ylös taivaalle ja hakiessaan paperille oikeaa pilven muotoa. Tämä osasi olla hiljaa ja antaa hänen olla, kun hän sitä tarvitsi. Jostakin syystä Gracen mielestä ei ollut edelleenkään millään tavoin kiusallista piirtää Axelin nähden.

Puolen tunnin ajan Grace piirsi vaieten ja Axel istui hänen seurassaan yhtä vaiti. Piirroksesta tuli parempi kuin Grace oli uskaltanut edes toivoa, pilvien muoto ja harmaan eri sävyt toistuivat paperilla melkein yhtä aitoina kuin luonnossa, ja ryöväriluolan suuaukko näytti siltä, kuin sinne olisi voinut astua sisään. Tyytyväisenä huokaisten tyttö pakkasi kynät koteloon ja sulki lehtiön.

-No niin, hän sanoi ja kääntyi Axeliin päin, -mitä sinä olet vailla?

Poika nauroi.

-Sinun seuraasi, hän sanoi reippaasti. -Siihen ei kohta ole enää paljonkaan mahdollisuutta, sillä minä lähden maanantaina St Andrewsiin ja sinä ymmärtääkseni pian vielä kauemmaksi.

Grace nyökkäsi.

-Ajatella, hän sanoi haikeana, -kaikki muuttuu. Sinä lähdet St Andrewsiin ja minä Eurooppaan ja Cora tulee meille ja Jane kai menee keittokurssille ja Maisie… No, Maisie kai keskittyy olemaan Maisie. Mikään ei enää ole niin kuin ennen!

-Mutta eikö olisi kauheata, jos kaikki olisi aina kuten ennen, huomautti Axel. -Ajatellaan nyt vaikkapa sinun veljeäsi ja tohtorilan Fannya — jos kaikki olisikin jäänyt siten kuin se oli ennen!

-Äh, sanoi Grace, -sinä tiedät oikein hyvin, mitä minä tarkoitan!

-Tietysti tiedän, ja tietysti se on haikeaa. Mutta ajattelepa, mitä kaikkea meillä on edessä! Saanko minä kirjoittaa sinulle?

-Tietysti, Grace huudahti hämmästyneenä, -kuka sen kieltäisi?

-No, sanoi Axel, -onhan se kohteliasta kysyä, vai mitä?

Tyttö nauroi.

-Sinä ja sinun kohteliaisuutesi, hän sanoi ja hypähti pystyyn. Mutta jokin Axelin kysymyksessä miellytti häntä. Tämä ei vaatinut, ettei Grace kirjoittaisi kenellekään muulle.

Axelkin nousi, mutta pysähtyi katsomaan sisään ryöväriluolan mustasta suuaukosta.

-Oletko sinä käynyt tuolla koskaan? hän kysyi.

-Vain kerran, ja silloinkin jouduin kääntymään takaisin, kun päivänvaloa ei enää näkynyt, Grace sanoi. -Äiti ja isä ovat kieltäneet menemästä sinne enää. Luola on ilmeisesti sellainen sokkelo, että käytäviin voi eksyä.

-Eikö se ole vähän kuin tulevaisuus, Axel sanoi miettiväisesti. -Siinäkin voi edetä kerrallaan aina vain sen verran kuin näkee. Ei voi ajatella koko matkaa loppuun asti.

Grace nojautui kallioseinämään ja hymyili.

-Oletpas sinä tänään syvällisellä tuulella, hän sanoi. -Lukio-opintojenko lähestyminen sinusta on tehnyt noin runollisen?

-En tiedä syvällisyydestä, Axel vastasi. -Mutta kaipa sitä väkisinkin miettii kaikenlaista jonkin uuden edessä. Ja haluaa saattaa loppuun keskeneräisiä asioita, ymmärräthän.

Hän kääntyi ja astui lähemmäksi. Ja yhdessä silmänräpäyksessä Grace tajusi, mitä nuo Axelin ”keskeneräiset asiat” olivat. Hän hengähti terävästi, mutta ei sanonut mitään eikä liikahtanut paikaltaan.

Axel nojasi käsiään kallioon Gracen molemmin puolin. He katsoivat hetken toisiaan silmiin, sitten poika kumarsi päätään.

Eikö todellakaan kukaan keskeyttäisi heitä? Eikö mikään yllättävä eväsretkiseurue ilmestyisi luolalle? Eikö Evan tai Walter tulisi juosten hakemaan Gracea teelle? Eikö mitään tapahtuisi, mikä taas estäisi…

Mitään sellaista ei tapahtunut. Ja sillä hetkellä, kun Axel suuteli Gracea, tytöstä tuntui, kuin ikiaikainen kalliokin hänen takanaan olisi pehmentynyt, pilvet revenneet ja aurinko alkanut paistaa.

Sitäkään ei tietysti todellisuudessa tapahtunut. Kallio oli yhtä kylmä ja kova kuin ennenkin, ja pilvet lipuivat vain aiempaa nopeammin vuorien yli ennustaen sadetta illaksi. Mutta Grace nipisti silmiään kiinni, kuin jokin olisi häikäissyt häntä, ja puristi vihkoaan ja kynäkoteloaan kouristuksenomaisesti vapisevissa käsissään.

Nostaessaan taas päätään Axel näytti ujolta.

-Ethän sinä ole vihainen, hän kysyi hiljaa.

Grace puisti päätään, sillä hän ei kyennyt puhumaan.

-Minä… tekisin sen mieluusti joskus toistekin, Axel jatkoi.

Grace nyökkäsi, sillä hän ei kyennyt edelleenkään puhumaan.

-Nähdäänkö vielä, ennen kuin minä lähden? Axel ehdotti.

-Nähdään, Grace sopersi pienellä äänellä.

Sitten Axel irrotti kätensä kalliosta ja astui askeleen taaksepäin, aivan kuin olisi päästänyt villivarsan aitauksesta. Ja Grace käännähti kannoillaan ja juoksi taas, tällä kertaa kaupunkiin päin.

Tuuli puhalsi vasten hänen kasvojaan ja pöllytti hänen lyhyitä punaisia kiharoitaan, hakkasi hametta polvia vasten ja sai kyyneleet valumaan hänen silmistään. Hän juoksi kuin henkensä edestä nummen yli ja suoraan kotipihaan ja kiipesi samaa vauhtia koivuun kuin takaa-ajettu orava.

Päiväkirja. Hänen piti kirjoittaa tästä päiväkirjaansa. Hän ei saisi unohtaa, miltä se tuntui, kaikki tuo, mitä oli tapahtunut. Mutta ensiksi hänen piti rauhoittua. Sydän jyskytti haljetakseen, eikä pelkästään juoksusta, ja koko hänen olemuksensa oli kummallisen lämmin.

Hän näki, miten Stuart ja Fanny tulivat kävelyltä ja suutelivat naapuritalon portilla, ennen kuin Fanny pujahti sisään. Hän näki Moiran tulevan hypellen katua pitkin. Hän näki äidin ilmestyvän verannalle ja pyytävän, että Stuart menisi hakemaan pojat, jotka olivat varmaankin sataman lähellä kalassa. Hän näki isän tulevan ovessa äitiä vastaan ja pyyhkäisevän sormenpäällään tämän poskea, ennen kuin meni moottoripyöräkatokseen.

Kohta hän kiipeäisi alas ja istuutuisi teepöytään äidin ja isän ja sisarusten kanssa. Pitäisikö hänen kertoa äidille, mitä oli tapahtunut? Ei, Grace päätti. Tämä oli niitä asioita, joita ei kerrottu edes äidille. Ehkä hän kertoisi Millylle matkan aikana, sillä olihan Millyäkin suudeltu.

Ja silloin pilviverho todellakin repesi, ja auringonsäteet osuivat koivunlehtiin, joiden syvä vihreys oli jo alkanut taittua kohti kultaa. Kaikki Gracen ympärillä latvuksessa loisti ja säkenöi ja lupasi ihania asioita, kaikkien niiden unelmien täyttymystä, joita hän oli koskaan hellinyt. Aivan kuin elämä itse.

***
Gracen tarinan ensimmäinen osa päättyy tähän. Toivottavasti olet pitänyt siitä. Gracen tarinan jatko-osa Maailma kutsuu, Grace alkaa ilmestyä 14.2.2017 omassa blogissaan.

8 kommenttia:

  1. Aaah! Ja voihan onnenkyyneleet.

    VastaaPoista
  2. Kiitos, joka ruokatunnilla oli pakko käydä lukemassa seuraava jakso. Ihanaa joulunaikaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi, ja tervetuloa mukaan seuraamaan joulutarinaa aatosta alkaen sekä sitten "uusvanhaa" tyttökirjaa omassa blogissaan. :) Ihanaa joulua!

      Poista
  3. Kiitos, ja myös voi, tarina loppui!--- Olen kyllä edelleenkin sitä mieltä, että sinun pitäisi kirjoittaa suuremmallekin yleisölle, kuin nämä netti lukijat, kyllä sinulla on niin "vetävä" kynä, että saat kaiken näyttämään todelta. En tosin tiedä kuinka iso lukijakuntasi on, mutta ajattelisin, että kirjalla voisi olla vielä enemmän. Voi olla että olen väärässä, mutta kyllä yllyttäisin sinua yrittämään jotain kustantajaa. Tosin ei tietysti ihan tälläistä, mutta joku aikuisten tarina. Marjatta( tänne osaan paremmin kommentoida,ei tuonne toiselle puolelle.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mukanaolosta ja tervetuloa joulukertomuksen pariin ja sitten joskus Gracen jatkon - en kyllä yhtään tiedä koska... :D

      Olen ns. aikuisten tarinalla yrittänyt päästä kustantajalle, mutta se ei mennyt läpi. Ensinnäkään minä en oikein osaa kirjoittaa luontevasti aikuisten kirjaa nykyajasta, en vain osaa! Joko kirjoitan enemmän tai vähemmän historiallista, tai sitten komiikkaa (hullut luokat).

      Periaatteessahan nettikirjalla voisi olla miljoonia lukijoita, mutta tämä kielikin jo vähän rajaa... :) Laskurin mukaan päivittäin tässä blogissa on käynyt 20-50 lukijaa.

      Enkä itse ollenkaan välttämättä kaipaa "oikean" kirjan julkaisemista. Nykyäänhän kirjan elinkaari on niin lyhyt, että ne menevät alennusmyyntiin lähes välittömästi. Bettyt taas ovat luettavissa niin kauan kuin netti on olemassa! :) Ja toiseksi tällainen itsenäinen julkaiseminen antaa aivan vapaat kädet. Kukaan (paitsi joskus te lukijat, ja teillä on siihen kaikki oikeus <3) ei tule sanomaan, mitä pitäisi tapahtua ja millainen kirjan pitäisi olla.

      Jos nyt joku kustantaja ehdoin tahdoin haluaa minun jotakin kirjoittavan, niin en vastaankaan laita, mutta olen aika tyytyväinen elämääni nyt näinkin. :)

      Poista
  4. Kaisa, kiitos! Joulunajan makupaloja ja seuraavaa Grace-tarinaa odotellessa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi! Ilman teitä lukijoita ei näitä tarinoita olisi. <3 (Paitsi ne kaksi ensimmäistä. :)

      Kannattaa seurata Bettyn erikoiset -blogia jo ennen joulua. :)

      Poista